La Stradasta on vaikea koota ajatuksiaan sanoiksi. Lukion äidinkielen tunnilla nähdyn Satyriconin jättämien traumojen jälkeen uskaltauduin viimein katsomaan toisenkin Fellinin elokuvan. Ei miehen maine mestariohjaajana näemmä aivan tyhjän päälle ole rakennettu. Hitaasti etenevän alun jälkeen elokuva tempaisi minut nimittäin vahvasti mukaansa.
Tarinan hahmot on rakennettu äärimmäisen huolella. Koko elokuvan ydin on Gelsominan ja Zampanon erikoisessa suhteessa. Siinä korostuu kahden täysin päinvastaisen persoonan ja elämänkatsomuksen vastakkainasettelu.
Gelsomina on henkilönä todellisuudesta irtautunut, lapsekas, lempeä, leikkisä, idealistinen ja valmis uskomaan rakkauteen tilanteessakin, jossa sellaiselle ei ole mitään edellytyksiä. Hän on ajatteleva persoona ja uskoo, että elämällä on jokin syvempi merkitys.
Zampano puolestaan on maanläheinen, vakava, äkkipikainen, arkirealistinen, tunnekylmä ihminen, jolle pohdiskelulla tai asioiden miettimisellä ei ole mitään merkitystä. Häntä ei kiinnosta elämässä muu kuin hänen oma tuttu ja turvallinen maailmansa, jonka ulkopuolle hänellä ei ole mitään halua katsoa. Vertailu Gelsominaan tuo filmissä esille Zampanon edustaman elämänkatsomuksen puutteellisuuden ja riittämättömyyden.
Eniten leffan henkilöistä minua viehättääkin Zampano eikä vähiten siksi, että samankaltaisiin ihmistyyppeihin olen törmännyt myös tosielämässä. Anthony Quinn tulkitsee hahmoaan täydellisen uskottavasti herättäen hänet eloon pienintä ilmettä myöten.
Kaikkein mielenkiintoisinta on, että vaikka Zampano tekee pahoja tekoja, hän ei ole yksiselitteisen paha ihminen. Hän ei ymmärrä omia vikojaan ja tuskin olisi edes kykenevä ymmärtämään, vaikka ne levitettäisiin auki hänen nenänsä eteen. Jo pitkän aikaa ennen elokuvan surullista lopetusta, minun kävikin häntä sääliksi.
Toisaalta myös yksi leffan suurimmista ongelmista kumpuaa sen hahmoista. Elokuva tuntuu nimittäin kauppaavan Gelsominaa kaikessa viattomuudessaan sympaattisena henkilönä, jonka puolelle katsojan tulisi asettua ja josta hänen kuuluisi välittää. Koko leffan aikana en vain löytänyt tähän erityisempää syytä, sillä pelkästään tytön avuttomuus ja yksinkertaisuus eivät antaneet häneen tarpeeksi tarttumapintaa. Hahmona hän jäi minulle pikemminkin neutraalin etäiseksi.
Giulette Masina herättää lisäksi näyttelijänä ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta hän kyllä luo Gelsominalle ainutlaatuisen olemuksen, ja hahmoa on kieltämättä vaikea kuvitella kenenkään muun esittämänä. Toisaalta hän tukeutuu näyttelyssään vain kahteen äärimmäiseen ilmeeseen: joko naaman täyttävään hymyyn tai surkeaan murjotukseen, jotka vaihtuivat hetkestä toiseen satunnaisesti.
Sen verran vahvasti La Strada silti onnistuu herättämään tarinallaan ajatuksia, että sen rinnalla pienet kritiikinaiheet ovat mitättömiä. Soisin useamminkin törmääväni yhtä vahvaan puhtaan hahmovetoiseen draamaan.
Kommentit
Lähetä kommentti