Barry Lyndon on ollut aukko Kubrick-sivistyksessäni, jonka olen suunnitellut jo pitkään paikkaavani. Kubrickille ominaisesti elokuva muistuttaa jälleen hyvin vähän mitään hänen muista töistään. Kolme tuntia pitkän, 1700-luvun hidastempoisen pukudraaman voisi tosin luulla ilman parempaa tietoa erottuvan lähinnä puuduttavalla aihevalinnallaan. En ihmettele lainkaan, miksei elokuva ole noussut samanlaiseen massojen tietoisuuteen kuin esimerkiksi Kellopeliappelsiini tai Avaruusseikkailu 2001. Kubrickin taituruudesta ohjaajana kuitenkin kertoo se, että genrestä riippumatta hän on onnistunut aina luomaan lajityyppinsä merkkiteoksia, eikä Barry Lyndon ole tässä suhteessa poikkeus.
Keskeisiä teemoja, joita elokuvasta nostetaan usein esille, ovat juurettomuus ja oman paikkansa etsiminen maailmassa. Kieltämättä ne ovat tärkeä osa tarinan sanomaa Barryn seikkaillessa hänelle vieraissa ympäristöissä ja piireissä, joissa hän tulee toimeen nokkeluudellaan, kunnes ulkopuolisuuden paine tönäisee hänet lopulliseen alamäkeensä. Myös elokuvan nimessä korostuu päähenkilön eksyneisyys, sillä käyttäessään Lyndonin titteliä Barry hylkää sen, mitä hän todellisuudessa on, mutta tavoittelee jotain, mitä ei voi koskaan saavuttaa.
Juurettomuuttakin merkittävämmäksi teemaksi nostaisin kuitenkin leffassa sen, miten se käsittelee ihmisten teennäisyyttä, normien mukana kulkemista ja julkisivun ylläpitämistä, joiden alle todelliset tunteet haudataan. Kaikki tarinan elementit heijastelevat tätä. Ajankuva tuo mukanaan nykypäivän katsojan silmiin hulluudelta vaikuttavat herrasmieskaksintaistelut sekä rivissä urhoollisesti tulta päin marssimiseen perustuvan sodankäynnin. Aatelisten elämän kuvauksessa korostuu puolestaan hillitty käytös sekä tarkkaan noudatettava etiketti. Uskontokin sekoittaa sormensa soppaan toitottaessaan avioliiton raamatullisia ihanteita.
Kaikesta tästä esityksestä paistaa se, että pinnan alla tapahtuu enemmän kuin on lupa näyttää. Upseereilla esimerkiksi on alaistensa silmän välttäessä liiankin kivaa keskenään, kun taas aatelisten keskuudessa tulevan lesken uutta avioliittoa juonitaan edellisen miehen vielä eläessä. Kaksintaistelussa toinen osapuoli puolestaan oksentaa heinäkasaan, kun kuolemanvaaran edessä tyynenä seisominen ei tuosta vain onnistukaan.
Selkeimmin tämä valheellisen ulkokuoren teema näkyy kuitenkin itse Barryssa. Alussa hän on vielä tunteidensa vietävänä typeryyksiin ajautuva nuori mies. Omien virheidensä kautta hän silti oppii muodostamaan pettämättömän julkisivun ja käyttämään sitä häikäilemättä hyväkseen.
Barry ei piittaa kunniallisuudesta eikä jaloudesta, mutta kykenee hyödyntämään aikakautensa normeja, jotka korostavat ensisijaisesti noita arvoja. Ironisesti hänen alamäkensä alkaakin siitä, kun hän viimein päästää tunteensa jälleen rajusti pintaan. Loppu koittaa hänen erehtyessä osoittamaan jaloutta väärässä tilanteessa itseäänkin häikäilemättömämpää vastustajaa kohtaan.
Olisi kliseistä todeta, että elokuvan jokainen kohtaus on kuin maalaus, mutta Barry Lyndonin kohdalla se todella pitää paikkansa. Visuaalisesti leffa on aivan uskomattoman pikkutarkkaa jälkeä ja 1700-luku herää todella eloon liikkuvaksi kuvaksi. Elokuva on jälleen yksi loistava syy ihailla Kubrickin tinkimätöntä perfektionismia.
Kerronnallisesti Kubrickin teoksille epätavanomainen ratkaisu leffassa on käyttää kertojaääntä tärkeimpänä juonen kuljettajana. Vahvalla kertojaan nojaamisella ja vähällä dialogilla on selvästi haluttu etäännyttää katsojaa hahmoista ulkopuoliseksi tarkkailijaksi eläytyjän sijaan sekä luoda elokuvaan sen satiiriinen pohjavire.
Tässä on mielestäni myös yksi leffan suurimmista heikkouksista, sillä vähäpuheisuutensa vuoksi Barry jää hahmona ohueksi, eikä lopun traagisiin käänteisiin mennessä häneen ole päässyt muodostumaan tarvittavaa tunnesidettä, jotta hahmon kohtalosta välittäisi. Toisaalta etäännyttäminen toimii kontrastina lopun erinomaisen tehokkaille kohtauksille, kuten Barryn tunnepurkaukselle hänen poikapuoltaan kohtaan, käänteentekevälle hevosonnettomuudelle sekä kutkuttavan jännittäväksi rakennetulle ratkaisevalle kaksintaistelulle.
Toinen elokuvan ongelma on sen hyvin tavanomaisessa juonikaaressa ja rakenteessa. Nousu ja tuho -tarinat ovat nimittäin aina arvattavia, ja leffan tarina sisältää niin vähän niiden normaalista kaavasta poikkeavia elementtejä, että kolme tuntia tuntuu paikoitellen raskaalta.
Yllätyksettömyys on myös syy, miksi Barry Lyndon ei nouse kirjoissani yhtä korkealle kuin monet Kubrickin mestariteoksista. Siitä huolimatta se on vahva, viimeisen päälle hiottu filmi, joka historian kautta käsittelee kiehtovia yleisinhimillisiä teemoja. Se myös vakuuttaa minut entisestään siitä, että Kubrick tuskin koskaan teki eläissään keskinkertaista saatika sitten huonoa elokuvaa.
Kommentit
Lähetä kommentti