Hyvät kauhuelokuvat — etenkin selviytymiskauhugenreä edustavat — ovat todella kiven alla. Siksi Eden Lake on äärimmäisen positiivinen yllätys. Selviytymiskauhulle poikkeuksellisesti siinä on oivallettu kaksi tärkeää seikkaa. Ensinnäkin päähahmot käyttäytyvät uskottavasti sen sijaan, että heidät olisi kirjoitettu juonen ehdoilla toilaileviksi älyvapaiksi idiooteiksi. Toiseksi se on niitä harvoja kauhuelokuvia, joihin sisältyy tarkkaan mietitty sanoma.
Täysin kauhuleffojen kliseistä vapaa Eden Lake ei sentään ole. Alussa jopa sorrutaan turhanpäiväiseen pöö-säikyttelyyn, joka ei edistä elokuvaa mihinkään suuntaan. Myöhemmin puolestaan suurin osa ikävästä tapahtumien kulusta juontuu vain päähenkilöiden epäreiluutta lähentelevän huonosta tuurista: puhelimia kurkotellaan niihin aivan yltämättä ja jokainen varma pelastus paljastuukin vain allikoksi ojan jälkeen.
Juonenkäänteitä ei siten ole todellakaan vaikea arvata. Lisäksi keskivaiheilla leffa tappaa turhaan osan tehokkuudestaan sortumalla liikaan väkivallalla mehusteluun; kiusatun pojan hengiltä polttaminen on jo tarpeeton ylilyönti.
Eden Laken heikkouksia kompensoi se, miten kekseliäästi alun arkiset tapahtumat kehittyvät päähenkilöiden helvetiksi. Elokuvan esittelemä uhka, joukko huonotapaisia nuoria, on ensinäkemältä harvinaisen vaarattoman oloinen, ja sen alkuasetelma täydellisen jokapäiväinen. Siksi päähahmoparin huolettomaan käyttäytymiseen on tilanteessa myös helppo samaistua.
Leffa antaa tarinan kulkea luonnollista verkkaista tahtiaan pienen mitättömän ristiriidan eskaloituessa hiljalleen sadistiseksi kostokamppailuksi. Tärkeintä tässä kaikessa on, etten missään vaiheessa kyseenalaistanut tapahtumien uskottavuutta, vaan ne onnistuivat vaikuttamaan silmissäni täysin mahdollisilta myös tosielämässä.
Lievästi turhauttavaa elokuvan tarinankerronnassa on se, että jännitteen tärkein ylläpitäjä on päähenkilöiden väärät valinnat. Eden Lake kuitenkin onnistuu siinä, etteivät nämä hahmojen päätökset ole missään vaiheessa epäloogisia ja läpinäkyvästi juonta silmällä pitäen rakennettuja vaan täysin puolusteltavia ratkaisuja, joihin olisi vastaavassa tilanteessa helppo päätyä.
Pääkaksikko on sinänsä hyvin kliseinen kauhuleffojen yksiulotteinen nuoripari, joille silmiinpistävästi kalastellaan sympatiapisteitä suunnitelmilla naimisiinmenosta. Mies on lisäksi karikatyyrisen jääräpäinen ja joustamaton ja onnistuu luonnollisesti toimillaan antamaan tapahtumille niiden ensikipinän.
Tästä huolimatta jo se, että hahmot käyttäytyvät uskottavasti, tekee heihin samaistumisen mahdolliseksi. Siinä vaiheessa, kun naispäähenkilö ajaa kylmästi hengenhädässään nuorisojoukkoon kuuluvan tytön päälle, olin jo hurrata ääneen. Harvoin selviytymiskauhuleffoissa nähdään päähahmojen toimivan näin julmasti mutta ihmismäisesti.
Pienenä harmin aiheena en kuitenkaan vakuuttunut Kelly Reillyn kyvykkyydestä samassa määrin kuin hänen hahmonsa edesottamuksista. Tunnereaktiot tilanteessa, jossa rakas ihminen uhkaa vuotaa vierellä kuiviin, tuntuvat yksinkertaisesti liian laimeilta.
Vaikka hahmojen ja tarinankerronnan ohella sanoma on mielestäni elokuvan vahvin puoli, se ei siitä huolimatta ole järin vaikeasti tulkittavissa. Itse asiassa leffan alussa keskeistä viestiä tunnutaan hierovan turhan vahvasti naamaan, sillä se käytännössä selostetaan katsojalle ääneen.
Elokuvan tarina käsittelee silti nuorten kokemaa pahaa oloa, laumakäyttäytymistä, me-ne-vastakkainasettelua sekä hyväksyvää suhtautumista väkivaltaan ja oman käden oikeuteen huomattavan älykkäästi esittäen vanhemmat näiden mallien lähteenä. Leffan lopetus on erinomainen, sillä se näyttää, miten nuoret ovat vain heijastuksia esikuvistaan. Vanhempien esittämä toteamus "hehän ovat vain lapsia" havainnollistaa hyvin sitä, miten sokeita he itse ovat vaikutukselleen jälkikasvuunsa. Filmi uskaltaakin esittää ääneen jokaiselle ala-asteopettajalle tutun faktan: lapset osaavat olla aivan yhtä julmia kuin aikuiset.
Kommentit
Lähetä kommentti