Nykyaika

Chaplin-tuntemukseni on odottanut jo pitkään laajennusta. Mikä sen parempi keino sivistää itseään kuin katsoa yksi hänen suurimmista klassikoistaan, Nykyaika?

 

Komediaa ja yhteiskuntakritiikkiä yhdistelevä Nykyaika alkaa erittäin vahvasti. Kulkurin toilailu tehtaalla, jossa työläisten valvonta on saavuttanut orwellilaiset mittasuhteet ja jossa maksimaalinen tulokseen päästään vaikka sitten korvaamalla ruokatunnit automaattisella syöttökoneella, satirisoi rahankiilto silmissä hehkuvien yritysten toimintaa. Niiden käsittelyssä ihminen on vain osa armottoman markkinakoneiston hammasratastoa, minkä Chaplin havainnollistaa nerokkaan konkreettisesti. Elokuvan nimi, Nykyaika, on osuva jo siitä syystä, että monet sen keskeisistä teemoista ovat hyvin ajankohtaisia myös nykypäivänä.

Mainion alun jälkeen leffan tahti hieman hyytyy tarinan kerätessä vauhtia. Samalla esiin nousee puoli Chaplinin filmeissä, joka on aina hiertänyt minua. Hänen elokuvissaan ei nimittäin malteta kääntää komedianuppia hetkeksi pienemmälle, jotta asetelmia voitaisiin rauhassa rakentaa täydellisiksi huippuhetkiksi.

Sen sijaan jokaisesta tilanteesta yritetään nykiä väkisin halpaa huumoria, joka hyvällä tuurilla saattaisi naurattaa katsojaa, vaikkei se edistäisi elokuvan kulkua lainkaan. Tämä aiheuttaa sen, että monet kohtauksista tuntuvat irralliselta hassuttelulta, jotka asettavat tarinan hetkeksi sivuun eivätkä tuo sen teemoihinkaan paljoa uutta. Esimerkiksi Kulkurin seikkailuihin vankilassa ja hänen uuteen yritykseensä tehdastyössä tuhlataan yllättävän paljon aikaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän nämä tapahtumat vievät juonta eteenpäin.

Elokuvan keskivaiheilla nousee esiin myös toinen piirre, jota pidän Chaplinin teoksien heikkoutena. Hän nimittäin pitkittää aina kohtauksiaan niin kauan, että jokainen mahdollinen tippa huumoria, joka aiheesta voi irrota, on lypsetty irti. Tämä johtaa siihen, että monesti hersyvän hauskanakin alkava kohtaus muuttuu loppua kohden ennalta arvattavaksi. 

Hyvänä esimerkkinä tästä on kohtaus Kulkurin ja hänen ihastuksensa uudessa talossa. Hahhah, kuka olisi arvannut, että kattoparru tippuu Kulkurin päähän uudelleen? Ja hohoo, ken olisi uskonut, että Kulkurin istuessa tuolille, se rysähtää läpi lattiasta?

Loppua kohden Nykyaika kuitenkin kiihdyttää jälleen vastustamattomaan nousuun. Huipennus ravintolassa onkin jo aivan mieletöntä seurattavaa, sillä siinä Chaplin todella osoittaa, millainen visuaalisen ja fyysisen komedian mestari hän on. Ylipäänsä koko elokuvan aikana suurin nautinto syntyy juuri siitä hämmästyksestä, miten monet kohtauksista on edes onnistuttu toteuttamaan kaikessa millintarkassa ajoituksessaan sekä näyttävyydessään.

Viimeisen kohtauksen jäljiltä elokuvasta erottuu selkeimmin teema rakkauden ja ennen kaikkea inhimillisyyden korostamisesta yhteiskunnassa ilmenevää ahneutta, tunteettomuutta, epätasa-arvoa sekä rahan valtaa kohtaan. Tämä käy ilmi kapitalismikritiikin ohella erityisesti siitä, miten leffan kuvaaman lama-ajan pääkärsijöinä ovat vähäosaiset ja miten varakkaat katsovat heitä nenänvarttaan pitkin, vaikka ovat todellisuudessa samanlaisia ihmisiä ilmavaivojaan myöten. Inhimillisyyttä edustavat Kulkuri ja hänen rakkaansa, jotka onnistuvat löytämään iloa elämästään kurjuudenkin keskellä.

Kulkuri ja hänen ihastuksensa ovat myös elokuvassa ne henkilöt, jotka selkeimmin eivät kykene sopeutumaan yhteiskuntaan. He ovat heikkoja eivätkä osaa noudattaa yhteisön heille asettamaa normistoa, minkä vuoksi juuri he tarvitsisivat yhteiskunnalta kaikkein eniten apua. Sen sijaan yhteiskunta näkee heidät vihollisinaan pyrkien asettamaan heidät helpoimmin rangaistaviksi syyllisiksi.

Uskonkin, että Chaplin halusi elokuvallaan pohjimmiltaan kertoa, miten yhteisön pitäisi suhtautua jäseniinsä huolimatta niistä muutoksista, joita ajat tuovat mukanaan. Elokuvasta välittyy nimittäin vahva sanoma siitä, että yhteiskunnan pitäisi olla olemassa kansalaisiaan varten eikä kansalaisten yhteiskuntaa varten.