Heat

Koska Michael Mannin elokuvat eivät olleet minulle ennestään tuttuja, parhaaksi kehutusta oli hyvä aloittaa. Heat on lähes kolmen tunnin pituudellaan toimintaleffaksi melkoinen järkäle ja sisältää myös yllättävän vähän varsinaista toimintaa. Se vähä saa kuitenkin useimmat toimintaleffoista istuttamaan aasinhatun päähänsä ja tallustamaan luokan perälle nyyhkyttämään häpeäänsä.

Erityisen kunnioitusta herättävä on luonnollisesti Grand Theft Autonkin apinoima pankkiryöstökohtaus ja sen kaduille leviävä jälkipyykki, jossa mielettömän intensiivinen selviytymistaistelufiilis saadaan aikaan ilman yhtäkään bensaräjähdystä. Tunnelmaa kohottaa etenkin juuri oikeisiin asioihin keskittyvä erinomainen kuvaus sekä autenttinen äänimaailma, jotka vakuuttavat jo alun panssariautopuhalluksesta lähtien.

Elokuvaan on eksynyt melkoinen liuta suuria näyttelijänimiä. Kirkkaimpina tähtinä loistavat tietysti pääparivaljakkoa, Neil McCauley -urarikollista ja luutnantti Vincent Hannaa, esittävät Robert De Niro ja Al Pacino. De Niroa on heistä ilo katsella vaihteeksi hillityssä roolissa, jonka hän vetää hienovaraisen karismaattisesti. 

Pacino sen sijaan antaa maneereiden viedä mennessään, sillä ylinäytellessään kliseistä meuhkaavaa koviskonstaapelia hän on mielestäni elokuvan heikoin lenkki. Rooli on hänelle täsmälleen sama kuin Insomniassa vuosia myöhemmin, ja jos aksentin puuttuminen unohdetaan, ei Tony Montanastakaan olla kaukana. Kieltämättä hänen lievästi ylilyötyyn hahmoonsa sopivat alpacinomaiset rutiinit, mutten millään pystynyt uskottelemaan itselleni, että oikeat rikolliset kykenisivät ottamaan moisen esityksen todesta. Kaikeksi onneksi suoritus parantuu loppua kohden, ja näytellessään kylmää ja tunteetonta Pacino on edelleen lyömätön.

Toinen elokuvan kompastuskivistä on mielestäni sen dialogi, joka ei tunnu nousevan missään vaiheessa lattean yläpuolelle. Esimerkiksi Neilin ja tämän tyttöystävän Eadyn suhde ei — sen lisäksi, ettei heihin ehditä syventä käytännössä ollenkaan — tunnu tämän vuoksi juuri miltään. Myös Pacinon hahmosta olisi voitu tehdä huomattavasti mielenkiintoisempi, jos hänen uhoamisensa olisi edes hauskaa puhtaasti haukotuttavan sijaan.

Välillä dialogi lisäksi pysähtyy selittämään enemmän kuin sen tarvitsisi. Muun muassa Vincentin ja hänen vaimonsa välisessä kohtauksessa, jossa he pohtivat avioliittonsa senhetkistä tilaa, hahmot käytännössä avaavat elokuvan teeman katsojalle, vaikka lyhyt keskustelukin riittäisi jo aivan hyvin vihjeeksi.

Leffan alkupuolella myös henkilöiden käsikirjoituksessa on pienimuotoisia ongelmia. Ensinnäkin Vincentistä yritetään liian läpinäkyvin keinoin leipoa viileää, katsojan ihailun ansaitsevaa hahmoa, esittelemällä hänet epäuskottavan paljon taitavampana poliisina kuin kukaan muu. Hän saapuu rikospaikalle ja, hokkuspokkus, ratkookin jokaikisen kysymyksen käden käänteessä. Myöhemminkin, kun joku lain oikealla puolella seisovista hahmoista tekee tärkeän havainnon, se ei voi olla kukaan muu kuin Vincent. 

Neilin johtama rikollisjengi puolestaan kuvaillaan eräässä aikaisessa kohtauksessa ammattimaiseksi ja hyvin älykkääksi. Silti seuraavana hetkenä he ovatkin suinpäin tappamassa erästä jäsenistään erittäin harkitsemattoman oloisesti näkyvällä julkisella paikalla.

Kritiikistä huolimatta Heatin hyvät puolet eivät kuitenkaan rajoitu vain taidokkaasti toteutettuun toimintaan. Tavanomaisten toimintaleffojen yläpuolelle sen nostaa toden teolla nimittäin se, että kerronnassaan se uskaltaa tunkeutua pelkkää pintaa syvemmälle.

Elokuvan sydän on sen päähenkilöparissa. He ovat kuin toistensa peilikuvat: molemmat ovat maanisesti uppoutuneita siihen, mitä he tekevät, missä he ovat hyviä ja mikä tuntuu heille niin omalta, että se määrittää kokonaan heidän identiteettinsä. He molemmat unohtavat elämän ja ihmiset ympäriltään ja ovat täysin tunnekylmiä mitään muuta kuin heille tärkeintä asiaansa kohtaan.

Vincent esimerkiksi ei välitä, vaikka pikkulapsi olisi vaarassa joutua ammutuksi, kunhan hän saa jahtaamansa rikollisen kiinni. Lohduttaessaan uhrien omaisia tai vaimoaan tytärpuolen yritettyä itsemurhaa hänen silmissään on tyhjä katse. 

Leffan ehdottomasti paras kohtaus onkin Vincentin ja Neilin kahdenkeskinen keskustelu, jossa molemmat huomaavat, että eri tilanteessa heistä voisi kehkeytyä jopa hyvät ystävät. Myös muut hahmot, kuten pikaisesti esiteltävä keikkakuski, heijastelevat tätä henkisen eristäytyneisyyden ja oman itsetuhoisuutensa toteuttamisen teemaa.

Pitkän kestonsa jälkeen Heat jättää hyvän maun suuhun. Loppuhuipennus on keinotekoisuudestaan huolimatta runolliseen mittakaavaan yltävä ja jopa puhdistava kokemus, kun kolikon kääntöpuolet ottavat toisistaan mittaa pitkitetyssä jännitysnäytelmässä.

Vaikka suurin osa elokuvan pituudesta on teemallisesti ja juonellisesti perusteltavissa, sisällön määrään nähden leikkaajan saksille olisi silti löytynyt käyttöä. Esimerkiksi koko Van Zantiin liittyvä juonikuvio tuntui tarpeettomalta eikä sen typistäminen olisi ollut pahitteeksi. Silti vaikka leffalla on puutteensa, se nousee älykkään hahmovetoisen tarinansa ansiosta erääksi parhaista näkemistäni toimintaelokuvista.