X-Men on jo tovin onnistunut herättämään mielenkiintoni suurimpana ja kehutuimpana supersankarileffasarjana, josta en ole nähnyt elokuvaakaan. X-Men: First Class -esiosa saapuu kuin tilauksesta perehdyttämään minut aiheeseen.
Supersankarileffat eivät tosin yleensä ole onnistuneet voittamaan minua puolelleen. Hehkutetuimmatkin niistä vaikuttavat silmiini naiivilta pullisteluilta, joille tunnutaan antavan anteeksi typeryydet, koska ovathan supersankarit itsessään jo vähän höpsöjä. Siitä huolimatta tavoitteenani oli suhtautua teokseen mahdollisimman avoimesti, sillä on paljon miellyttävämpää törmätä hyviin elokuviin kuin pilata katsomiskokemus ennakkoluuloilla.
First Classin alkupuoli ei kuitenkaan vakuuta. Koko ensimmäisen tuntinsa elokuva juoksee juonen kannalta tärkeitä asioita läpi pikavauhtia ja uhraa hahmoille kuuluvan ajan siihen, että yleisölle ehditään esitellä mahdollisimman paljon ältsin makeita mutanttivoimia. Musiikki pauhaa ja erikoisefektiä puskee kankaalle kuin uskotellen, että merkittäviä asioita tapahtuu. Mihinkään ei kuitenkaan saa tarttumapintaa.
Olo leffan alkua katsoessa on kuin useimmissa Harry Potter -elokuvissa, joissa ohjaaja hyppii yli kaiken oleellisen keskittyessään heiluttelemaan katsojan nenän edessä tietokoneella luotuja velhomaailman ihmeellisyyksiä. Parhaiten tarinan onttous välittyy kohtauksesta, jossa pahikset nitistävät erään mutanttikoulun jäsenistä: musiikki kohoaa traagiseen surusäveleen, ikään kuin tapahtuneesta pitäisi olla koskettunut. Tunnemittari ei silti värähdäkään, koska hahmosta ei ole saatu tietää yhtään mitään.
Perinteiseen harjoitusmontaasiin siirryttäessä First Class alkaa kuitenkin ottaa tuulta alleen. Selkeäksi leffan kulmakiveksi nousevat sen kaksi päähahmoa sekä heidän välinen suhteensa.
Sekä Michael Fassbender Erikinä että James McAvoy Xavierina suorituvat molemmat rooleissaan erinomaisesti luontaista karismaansa hyödyntäen. Ihmisläheinen Xavier luo mainion vastaparin menneisyyden kaunoja harteillaan kantavalle Erikille. Heidän tuhoon tuomittuun ystävyyteensä olisinkin toivonut leffan paneutuvan vahvemmin. Tarina kaipaisi ehdottomasti lisää samanlaisia kohtauksia kuin heidän konfliktia enteilevä keskustelunsa shakkipöydän ääressä.
Samalla, kun elokuvan hahmot nostavat päätään, myös sen kantava teema hahmottuu. Mutantit konseptina antavat luonnollisen tavan pohtia erilaisuuden ja itsensä hyväksymistä, mikä on ymmärtääkseni koko X-Men sarjan keskeinen sanoma.
Siitä huolimatta itse sanoman käsittely jää tarinassa syvyydeltään lastensatujen tasolle. Eräillä mutanteista on identiteettiongelmia, joten leffan lopussa he oppivat, että heidän poikkeavat ominaisuutensa ovatkin tärkeä osa heitä itseään, kun heille se selitetään. Osa mutanteista puolestaan haluaisi tuhota heitä syrjivän ihmiskunnan ja elää herrakansana. Toiset tahtoisivat löytää molemminpuoleisen hyväksynnän.
Viesti on selkeä: sitä, mitä ei ymmärrä, on helppo vihata. Koska molempien ryhmittymien näkemykset perustellaan häilyvästi, sympatiani asettuivat lopulta Erikin ajaman pahislinjan puolelle. Heidän toimintansa taustalla ovat sentään ymmärrettävät tunteet, kuten katkeruus.
Elokuvan kiinnostavinta sisältöä tarjoaa Erikin tarinankaari natsien uhrista omanalaisekseen rotupuhdistajaksi. Kostonhimonsa ja kaunansa ajamana hänestä kehittyy lopulta alkuperäisen vihansa kohde, missä on inhimillistä, julmaa ironiaa.
Leffan loppupuoli sisältää paljon sinänsä pätevää toimintarymistelyä, joka on riittävän kekseliästä ollakseen viihdyttävää. Tätä mäiskettä rasittaa tosin sama ongelma kuin elokuvan alkupuolta. Kun ääniaaltojen voimalla lentelevä supermies ja ympäriinsä teleporttaileva paholainen tappelivat, tajusin, etten välitä pätkääkään, miten taistelussa käy. Hahmot eivät merkinneet minulle mitään, kuten eivät heidän kohtalonsakaan.
First Class ei onnistu välttämään samaa virhettä kuin moni muu supersankarielokuva eli sortumista tahattomaan komiikkaan. Kun Erik esimerkiksi lapsena todistaa äitinsä kuoleman, hänen luonnollinen reaktionsa on huutaa kuin saksalainen Obi-Wan Kenobi: "NEEEEEEEEEEIIIIIIIIIINNNN!" Kaikesta totisesta draamasta huolimatta filmillä vilistää myös toinen toistaan hoopompia ilmestyksiä, kuten sinisiä nallekarhuja sekä pahiksia, jotka sopivasti sattuvat ulkomuodoltaan muistuttamaan demoneita. Jos kaikessa muussa noudatetaan vakavasti otettavien teosten normeja, miksei myös näiden otusten ulkomuotoa voi muuttaa ala-asteelaista voimafantasiaa aikuisempaan suuntaan?
Hollywoodin taipumus pitää yleisöään tyhmänä paistaa lisäksi elokuvasta pienissä asioissa. Kun Erik tapaa natseja baarissa, hän juttelee heidän kanssaan mukavia ensin saksaksi, mutta dramaattisen hetken osuessa kohdalle vaihtaa englantiin, jotta katsojat ymmärtäisivät lukematta tekstityksiä. Luonnollisesti myös neuvostoliittolaiset hokevat elokuvassa paljon "toveri" ja "harasoo", että heidät tunnistaisi neuvostoliittolaisiksi. Komeista nuorista miehistä saadaan puolestaan nörttejä laittamalla heidän nenälleen hassun näköiset kakkulat.
Kaikkein huvittavinta kuitenkin First Classissa on se, miten suoraksi koko historiaan sitoutuvan juonikuvion mutkat vedetään. Aihepiiristä ei saada käytännössä mitään irti, vaikka mahdollisuuksia olisi rajattomasti. Koko kylmän sodan huomaa lähinnä vain siitä, että jossain vilahtaa Kennedyn naama ja toisaalla mainitaan Kuuba.
Pahisten suunnitelmat kolmannen maailmansodan lietsomisesta toteutuvat myös naurettavan vaivattomasti. "Miten olisi, jos lähettäisitte hiukan ohjuksia Kuubaan, herra kenraali?", tiedustelee pääkonna Shawn. "Ei missään nimessä, sehän aiheuttaisi kolmannen maailmansodan", toteaa kenraali. "Entä jos uhkaan henkeänne?" kysyy Shawn. "No, ei kai siinä muu auta", kuuluu vastaus.
Vaikka vikoja löytyy luetteloksi asti, erinomainen lopetus on osoittautua elokuvan pelastajaksi. Jos tarina olisi ymmärretty pätkäistä poikki Xavierin sykähdyttävään "en voi tuntea jalkojani" -hätäännykseen, olisi suurin osa leffan pienemmistä typeryyksistä pyyhkiytynyt mielestäni sen sileän tien. Sen sijaan ohjaaja Matthew Vaughn katsoo tarpeelliseksi vesittää tämän hetken pysähtymällä jaarittelemaan vielä usean kohtauksen verran asioista, joilla ei joko ole merkitystä tai jotka ovat ilmiselviä minun kaltaisilleni X-Menistä mitään tietämättömillekin.
Vuolaasta lyttäämisestäni huolimatta X-Men: First Class ei ole aivan toivoton tapaus. Supersankarileffaksi se on jopa tavanomaista laadukkaampi. Se sisältää sentään todellisia, kehittyviä hahmoja sekä sanoman, jonka ympärille juoni ja hahmot rakentuvat. Myös huumori osuu useasti maaliinsa, eikä lopun toiminta pääse ikävystyttämään.
Elokuvan pahimmat viat ovat kuitenkin sen pituudessa sekä latteassa melodramaattisuudessa. Tiivistämällä alun onttoa paisuttelua ja lisäämällä kerrontaan edes aavistus syvyyttä, olisi leffalla aineksia mainioksi toimintapätkäksi. Tätä mutanttiseikkailua tekisi mieli kehua, sillä hetkittäin se oli voittaa minut puolelleen. En kuitenkaan voi valehdella pitäväni hyvänä filmiä, joka toimii vain puolet ajastaan ja joka saa minut jatkuvasti miettimään, miten minkäkin kohtauksen olisi voinut toteuttaa paremmin.
Kommentit
Lähetä kommentti