Katsottuani L.A. Confidentialin ihmetyin, miten näinkin mitäänsanomaton ja yllätyksetön rötöseepos on saanut osakseen valtavan määrän hehkutusta. Pintapuolisesti kaikki on elokuvassa mallillaan: 50-luvun Los Angelesin tunnelma välittyy hienosti sekä kuvista että musiikista, pääosissa on joukko rooleistaan taidolla suoriutuvia tähtinimiä ja juonen kiemuroihin on sisällytetty sanomaakin. Tämä kaikki on valitettavasti vain pintaa. L.A. Confidential on nimittäin niin varman päälle pelattu ja kaavan mukaan etenevä rutiinisuoritus, ettei mukaan ole eksynyt yhtäkään kekseliäisyyden tai uskaliaisuuden pilkahdusta.
Elokuvan pääteeman muodostaa korruptio. Leffan päähahmoja ajavat kansalaisten edun sijaan pohjimmiltaan itsekkäät motiivit. Toiset etsivät mainetta ja kunniaa, toiset hyvitystä ja kostoa alkuperäisten vilpittömien tarkoitusperien vaipuessa hiljalleen unohtumattomiin. Yhteiskunta on puolestaan mädättynyt sisältäpäin vilunkipelin ulottuessa aina poliisin johdosta mediaan ja tuomioistuimiin asti.
Filmin ongelma piilee siinä, ettei se etene teemansa käsittelyssä näitä lähtökohtia syvemmälle. Sen sijaan se tyytyy nojautumaan tuttuihin kuvioihin, kuten poliiseihin kieltäytymässä vasikoimasta virkaveljistään, jotka ovat pahoinpidelleet vankeja, tai etsivään ampumassa aseetonta uhria ja lavastamassa tilanteen itsepuolustukseksi. Näistä tapahtumista sillä on vain vähän oivaltavaa sanottavaa. Loppujen lopuksi leffa ei saa korruptiosta irti mitään, mitä esimerkiksi The Wire ei käsittelisi paljon mielenkiintoisemmin.
Vaikka elokuvan hahmot ovatkin toisistaan erottuvia motiiveineen ja taustoineen, heihin ei kykene pääsemään sisälle koko filmin reilun kaksituntisen keston aikana. Päähenkilöt säilyvät läpi tarinan yhden luonteenpiirteen karikatyyreinä, joita näyttelijät tulkitsevat taidolla mutta joihin on mahdotonta samaistua.
Hahmojen menneisyydestä kumpuavia konflikteja käsitellään myös haukotuttavan läpinäkyvästi. Russel Crowen esittämä Bud White esimerkiksi vihaa vaimonhakkaajia, koska hänen äitinsä kuoli väkivaltaisen isänsä käsittelyssä. Luonnollisesti elokuvassa on siis oltava hetki, jossa Bud päätyy lyömään rakastaan ja ymmärtää tällöin traagisesti muuttuneen isänsä kaltaiseksi.
L.A. Confidentialin pahin riippakivi on silti sen käsikirjoitus. Tarinassa ei pohjimmiltaan ole mitään vikaa, ja sisältyypä siihen eräs näppärä käännekin. Siinä ei kuitenkaan ole yksinkertaisesti tarpeeksi sisältöä kannattelemaan koko leffan pituutta. Tyhjäkäyntiä paikkaillaan järkyttävällä joukolla tarpeettomia sivuhahmoja, joiden nimien perässä on hankala pysyä.
Ajoittaisesta sekavuudestaan huolimatta filmi pysähtyy kuitenkin alleviivailemaan tapahtumiaan täysin tarpeettomissa kohdissa. Kuvan alanurkassa esitetään esimerkiksi ruumishuoneella makaavan kuolleen tytön kasvot aiemmasta kohtauksesta, jottei katsojalta vain menisi ohitse, kenestä olikaan kyse.
Kaikesta huolimatta L.A. Confidential ei ole missään nimessä surkea elokuva. Vaikka tarina laahaa paikoitellen pahastikin, leffana se tarjoaa silti monia viihdyttäviä hetkiä, kuten lopun intensiivisen ammuskelukohtauksen. Tämä moderni film noir -tuotos tuntuu silti sisällöltään aivan liian laihalta, jotta sillä olisi mitään mieleenpainuvaa annettavanaan.
Kommentit
Lähetä kommentti