Le Havre

Harvoin puhun mistään elokuvista – edes sellaisista, joita inhoan – tylsinä. Sana "tylsä" ei nimittäin kerro itse teoksesta käytännössä mitään, vaan yleensä ennemmin katsojan mielenkiinnon kohteiden rajoittuneisuudesta. Aki Kaurismäen uusimman tuotoksen, Le Havren, kuvaamiseksi en kuitenkaan keksi täydellisempää sanaa.

Miksi Le Havre sitten jätti minut kylmäksi? Suurin yksittäinen syy on se, ettei elokuva edes yritä saada katsojaansa kiinnostuneeksi sisällöstään. Enkä tarkoita tällä sitä, että filmin pitäisi syöttää katsojalleen helposti pureskeltavaa aivotonta viihdettä tai räiskyä jännittäviä juttuja, joilla Keke Kesäleffafanikin saadaan suuntaamaan tarkkaavaisuutensa valkokankaalle. Sen sijaan kaipaan yksinkertaisia perusasioita, kuten jonkinlaista tarttumapintaa juoneen sekä hahmoihin.

Le Havre kertoo tarinansa köyhästä kengänkiillottajasta, Marcel Marxista, joka kohtaa poliisien jahtaaman, Lontooseen äitinsä luokse pyrkivän pakolaispojan, Idrissan. Kaurismäen leffoille ominaisesti myös Le Havren ytimen muodostavat hyväsydämiset vähäosaiset ihmiset sekä heidän elämänsä. Siispä Marceluskin ryhtyy ystäviensä kanssa auttamaan Idrissaa karkuun virkavallan kynsistä matkalle kohti Englantia.

Vaikka leffa on tyyliltään hahmokeskeinen draamakomedia, se ei kuitenkaan sisällä hahmoja, joissa olisi enempää syvyyttä kuin tihkusateen jälkeisessä lätäkössä. Marcel esimerkiksi on André Wilmsin pätevästi esittämänä sinänsä sympaattinen vanha herra, mutta siihenpä hänen persoonallisuutensa jääkin.

Marcelin järkähtämättömälle halulle auttaa pulaan ajautunutta poikaa ei anneta motiivia, sillä hän on tarinan Jeesus. Kuten mies itse toteaa, kengänkiillottaja noudattaa eräänä viimeisenä ammattina vuorisaarnaa. Hän hinkkaakin nöyrästi jopa pappien kengät säihkyviksi. Ilmiselvän symboliikan ohella edes muutaman luonteenpiirteen tarjoaminen vähentäisi etäisyyttä hahmon ja katsojan välillä. Siihen söpön koiran omistaminen ei vielä yksin riitä.

Idrissa puolestaan osoittautuu vielä pelastajaansakin yksiulotteisemmaksi henkilöksi. Hän päästää suustaan elokuvan aikana tuskin paria lausetta enempää saatika sitten, että hänelle kerkeäisi muodostua minkäänlaista persoonaa. On omituista, miten sivuosaan maahanmuuttajanuori jää tarinassa hahmona hänen auttajiensa kustannuksella.

Le Havrea tunnutaan kuitenkin ylistävän nimenomaan aikuisten satuna, joten hahmojen, kuin myös juonen suoraviivaisuuden, voisi väittää kuuluvan asiaan. Tämän kompensoimiseksi leffan täytyisi silti pystyä sanomaan tarinallaan jotain mielenkiintoista, mikä antaisi katsojalle ajateltavaa.

Elokuvan teema onkin hyvin mutkaton ja helposti tulkittavissa: lähimmäisenrakkautta sekä inhimillisyyttä korostetaan kylmän byrokratian sekä lakipykälien ylitse. Teeman käsittely ei kuitenkaan etene juonen perusasetelmia syvemmälle, vaan filmi esittää viestinsä naiiveina yksinkertaistuksina. Köyhät ovat humaaneja, virkavalta on tunteeton, ja ihmistä täytyy auttaa hädässä – siinä kaikki.

Kertomuksen lopetus tuntuu puolestaan kaikessa sentimentaalisuudessaan jo kornilta. Kaurismäki on ilmeisesti halunnut sanoa, että toivoa on niin kauan kuin ihmiset pitävät toisistaan huolta. Jotta sanomassa olisi mitään järkeä, pitäisi toivon ilmetä silti edes jollain tavalla huolenpidon seurauksena eikä vain sattumanvaraisesti! Edes satujen kehyksessä tällainen ei ole tyydyttävää tarinankerrontaa.

Le Havren parhaimmaksi anniksi paljastuu lopulta sen huolellisen lavastuksen, valaistuksen, sinertävän värimaailman, kameratyöskentelyn sekä musiikin yhteispelillä luotu ilmapiiri, jossa menneisyys ja nykypäivä kohtaavat. Vaikutelma on kuin katsoisi nykyhetkeen sijoittuvaa elokuvaa, joka on purkitettu 40-luvulla mutta moderneja tekniikoita käyttäen. Vaikkei nostalgisella kuvastolla ja gramofonisävelillä saavutettaisi muuta kuin hypnoottista tunnelmaa, sen ansiosta elokuvaan on helppo upota.

Kuluneista vuosista ulkomuodollaan puhuvat ympäristöt ja esineet, kuten Marcelin asunto tai vaikkapa hänen kenkälankkirasiansa, tuovat lisäksi miljööhön vakuuttavaa aitoutta. Leffan mieleenpainuvammaksi kohtaukseksi nouseekin Marcelin ruokailu taivasalla maahanmuuttajien kanssa, sillä sen henki on yhtä aikaa käsinkosketeltavan todellinen mutta silti unenomainen.

Välillä Kaurismäki innostuu fiilistelemään liiankin kanssa. Esimerkiksi kohtaus, jossa rock-konsertti soittaa kerätäkseen rahaa Idrissan kuljettamiseksi meren yli, venyy ihan tuhottoman pitkäksi ilman, että sillä edistetään tarinaa tuumaakaan.

Ohjaajan tavaramerkiksi noussut lakoninen huumori irrottaa muutamat hymähdykset, minkä vuoksi Le Havresta kehtaa juuri ja juuri puhua myös komediana. Ilmeisesti moni elokuvaharrastaja pitää leffaa ihan tosissaan hersyvän hauskana pätkänä, mitä ihmettelen, sillä pelkät jäykästi puhuvat hahmot kutittelevat aika laiskanlaisesti nauruhermoja. Välillä dialogille toteaa melkein "heh", mikä ei ole kummoinen saavutus.

Kritiikki Le Havrea kohtaan on haastavaa, sillä se pohjaa pitkälti siihen, mitä elokuvassa ei ole. Siinä ei nimittäin ole persoonallisia tai moniulotteisia hahmoja, kekseliästä juonta eikä erityisen oivaltavaa sanomaa. Monien mielestä se ei varmasti myöskään kaipaa sellaisia, mutta niiden puuttuessa lopputulos tarjoaa vähänlaisesti muistettavaa.

Vaikka filmiä puolustelisi sillä, että se on aikuisten satu, täytyy muistaa, että saduillakin on lupa yllättää, sisältää mieleenpainuvia hahmoja sekä sanoa sanottavansa oivaltavasti, sen sijaan, että tyylilajia käytettäisiin vain tekosyynä latteuksille. Lähimmäisenrakkaudesta puhuttelevasti kertovista viihdeteoksista suosittelen ennemmin Buffy, vampyyrintappajaa.