Metropolis

Fritz Langin Metropolista pidetään todellisena scifi-filmien kantaäitinä sekä erikoisefektien uranuurtajana. Sen mittaamaton vaikutus taiteenlajiinsa paistaa niin Blade Runnerin futuristessa suurkaupungissa ja replikanteissa kuin myös Star Warsin C-3PO-robotissakin. Tieteisleffojen merkkipaalun lisäksi se on myös aikansa varsinainen spektaakkelielokuva.

Metropoliksessa 20-luvun hienoimmat tehosteet tarjoavat komeaa ällisteltävää mahtipontisen musiikin säestämänä. Sanomaa myös alleviivataan rankalla kädellä, sillä kaiken komeuden alla itse juoni ja hahmot ovat suoraviivaisuudessaan kuin sadusta repäistyjä.

Metropoliksen perimmäisen viestin ymmärtäminen ei vaadi kummoisia hoksottimia. Elokuva nimittäin toteaa sen suoraan heti alkajaisiksi, kertaa sen useaan otteeseen keskivaiheillaan ja muistuttaa siitä varmuuden vuoksi vielä lopussaan. Pohjimmiltaan leffassa on kyse toki työläisten ja porvariston välisestä kuilusta, joka uhkaa yllyttää osapuolet yhteenottoon, ellei kukaan pysty löytämään yhteistä kieltä heidän välilleen. "Aivojen ja käsien välittäjäksi tarvitaan sydän!" onkin iskulause, jota elokuva taukoamatta toistelee.

Välittäjän roolia astuu täyttämään leffan nuori päähenkilö, Freder, jonka isä on kaupungin varakas ja vaikutusvaltainen johtaja mutta joka siitä huolimatta rakastuu työläisten enkelimäiseen pasifistisaarnaajaan, Mariaan. Itse Metropolis-suurkaupunki näyttäytyy puolestaan ihmisen kyvykkyyden sekä yhteistyöllä saavutetun loiston symbolina, jonka uumenissa kytevät kuitenkin eriarvoisuus ja luokkaerot.

Elokuva käyttää ahkerasti kaupungin vertauskuvana Babelin tornia, joka niin ikään kurkotti kohti taivaita mutta romahti ihmisten kadottaessa taitonsa keskinäiseen kommunikointiin. Yhtymäkohdat Raamattuun eivät filmissä rajoitu kuitenkaan tähän, vaan viittauksia viljellään aina Ilmestyskirjasta seitsemään kuolemansyntiin ja Molokista tuomionpäivään, kun lähestyvä huono-osaisten kapina kolkuttelee asutuskeskuksen porteilla.

Langin dystopiaeepoksen sanoma on sen suoraviivaisuudesta huolimatta puhutteleva. Onhan köyhälistön sorto kuulunut historiassa ylemmän luokan lempiharrastuksiin jopa kaikkein kukoistavimmissa kulttuureissa. Nykypäivän metropoliksina puolestaan näyttäytyvät esimerkiksi halvan työvoiman perässä juoksevat suuryritykset. Filmin tärkeimmäksi kysymykseksi nouseekin ikuinen mysteeri siitä, miten ihmiset onnistuvat luomaan yhdessä niin paljon suuria ja mahtavia asioita mutteivät silti pysty tulemaan toimeen yhdenveroisina.

Metropoliksen tarinaan uppoamista vaikeuttavat kuitenkin erityisesti leffan alkupuolella sen yksiulotteisen teatraaliset hahmot. Elokuvan sankari, Freder, on esimerkiksi turhauttavan naiivi koheltaja, jonka motiivia ryhtyä rikkaiden ja köyhälistön yhdistäjäksi ei perustella muuten kuin hänen hyväsydämisyydellään. Lisäksi Gustav Fröhlich ylinäyttelee roolissaan aikakaudelle tyypillisen melodramaattiseen tapaan.

Yhtä luontaantyöntävä hahmo on myös pyhimyksen kaltainen Maria, johon niin ikään ei tarjota minkäänlaista tarttumapintaa. Hänen ja Frederin välinen romanssi jää lisäksi paperinohueksi.

Katsoin leffan vuoden 2002 restauroituna versiona, jossa kadonneet filminpätkät on paikattu tapahtumat selostavalla tekstillä. Vaikka katsomiskokemus jäi väistämättä epätäydelliseksi, uskon, etteivät puuttuvat kohtaukset olisi tuoneet elokuvalle mainittavaa lisäarvoa. Saksittunakin se näet tuntuu sisältöönsä nähden venytetyltä. Kohtaukset ovat usein pitkäpiimäisiä: esimerkiksi Rotwangin ja Marian välinen ajojahti jatkuu ja jatkuu, vaikka lopputulos on selvä.

Kun Rotwang vapauttaa valloilleen rappiota ja säädyttömyyttä yläluokan keskuuteen kylvävän Marian robottikloonin, Metropolis pääsee kuitenkin vauhtiin. Brigitte Helm vetää nimittäin mielipuolisen androidin osansa sellaisella vimmalla, että koko tarina saa siitä kaivattua virtaa. Pahimmillaan hullunkuristen tehosteiden terästämä sekoilu paukauttaa tahattoman koomisuuden rajat puhki, mutta elokuvan loppua kohden efektien ja paatoksen yhteispeli alkaa toimia.

Frederin ja Marian jättäytyessä juonessa taka-alalle päähuomion ryöstävät komeat joukkokohtaukset sekä upeat lavasteet työläisten käydessä kapinaan koneita vastaan. Vaikka leffan soisi hyödyntävän pauhavaa orkesterimusiikkiaan säästeliäämmin, dramaattiset ja mieleenpainuvat sävelet tekevät sorrettujen noususta vaikuttavan.

Ylitsepursuavan teatraalisuuden, alleviivaavuutensa sekä mahtipontisuuden vuoksi Metropolis voi olla vaikea ottaa nykykatsojalle kokonaisuudessaan vakavasti. Siitä huolimatta on myönnettävä, että yli 80 vuoden jälkeenkin elokuva on säilyttänyt merkittävän osan tehokkuudestaan.