Drive

Cannesin filmifestivaaleillakin ohjauksesta palkittu toimintapaukku, Drive, on malliesimerkki siitä, mitä elokuva voi taidemuotona tuoda tarinankerrontaan. Paperilla kuluneimpien kaavojen mukaan kynäilty kaahailuräiskintäpläjäys kohoaa nimittäin Nicolas Winding Refnin käsissä taitavan äänen, kuvan, musiikin, kamerakulmien sekä leikkausten yhteispelin ansiosta tunnelmalliseksi ja otteessaan pitäväksi jännitysnäytelmäksi.

Drive kertoo miehestä vailla nimeä, jota tulkitsee Ryan Gosling ja joka ajaa autoa päivisin stunttimiehenä, öisin ryöväreiden keikkakuskina. Hän on henkilö, jolle yksi ilme riittää hyvin elämän tarpeisiin ja joka aukaisee suunsa vasta pakon edessä.

Järkkymättömän pinnan alta huokuu silti tunne jonkinlaisesta vajavaisuudesta. Miehestä aistii, että hän kokee olevansa vain ontto kuori ja elämänsä tyhjää. Siksipä hän tarttuu tilaisuuteen korjata asian laita, kun sellainen osuu hississä vastaan Carey Mulliganin näyttelemän Irenen muodossa.

Kuskin epätoivoista kamppailua Irenen suoman toivonpilkahduksen säilyttämiseksi ei tavuteta auki dialogin kautta, vaan se ilmaistaan kuvien, musiikin ja näyttelyn voimin. Päähenkilön sisäinen myllerys käy ilmi kivikasvon saadessa hymykaretta suupieleensä ja katseeseen muodostuessa inhimillistä lempeyttä sen tarkastellessa naista ja hänen poikaansa. Parin suhteen kehittyessä tunnelma vaihtuu onnistuneiden musiikkivalintojen ja rytmityksen tuloksena alun univajeisesta eteerisyydestä unen- ja sadunomaiseksi.

Kontrasteja käytetään myös vahvasti hyödyksi. Goslingin hahmo esimerkiksi ilmaisee tunteitaan ensimmäisen kerran vasta entisen asiakkaan jututtaessa häntä menneestä keikasta samaan aikaan, kun Irenen miehen kotiinpaluu vankilasta on romuttanut hänen väliaikaisen onnensa. Vanhan elämän ja murskaantuneiden toiveiden kohtaaminen on kipinä, joka saa viimein tyynen ulkokuoren hetkellisesti väistymään.

Erityisen käsinkosketeltavana miehen kasvoilta näkyy ahdinko kohtauksessa, jossa hän pelastaa unelmien naisensa palkkatappajalta potkimalla hyökkääjän kallon muusiksi. Hissin ovet sulkeutuvat erottaen kauhistuneen ihastuksen sekä veren tahriman kuskin toisistaan kuin heidän maailmojensa väliin kohoava muuri.

Refnin ohjauksesta erinomaisen tekee loistelias tunnelmanrakennus. Alun pakokohtaus esimerkiksi luo täydellisesti jännitystä painostavalla tausta-ambienssillaan sekä tarkkaan valituilla kamerakulmillaan, jotka piiloleikin aikana vangitsevat katsojan auton sisälle mutta kiihdytyksissä loikkaavat menopelin keulaan. Näin katsoja tempautuu väkisinkin mukaan kissa ja hiiri -leikkiin, vaikkei ryöstöä toteuttavista henkilöistä olla edes saatu tietää tuon taivaallista.

Tarinan romanssia Refn taas kehittelee kliseisten hempeilykohtausten sijaan musiikintäytteisillä montaaseilla. Lepertelyn puuttuessa pääparin suhteesta huomaa jopa kuin varkain välittävänsä.

Kun aseet alkavat puolestaan laulaa, ne kajauttavat nuottinsa ilmoille niin armottomasti ja brutaalisti, että adrenaalitasot ponkaisevat huippuunsa teatterisalin takapenkissäkin. Erityisesti leffan keskivaiheen motelliväijytys on viime vuosien intensiivisimpiä yhteenottoja.

Iso kiitos filmin vaikuttavuudesta kuuluu myös sen näyttelijöille. Gosling ja Mulligan esimerkiksi nostavat hahmonsa käsikirjoituksen yläpuolelle timanttisella ilmeiden ja eleiden hallinnalla ja saavat heidät tuntumaan todellisilta ihmisiltä. Irene tosin jää siitä huolimatta toimintaleffojen tavanomaisen pahviseksi naishahmoksi, jonka tehtävä on pitkälti vain heijastella anonyymin ajajan mielenmaisemaa.

Sivuhenkilöistä Ron Perlman ja Albert Brooks esiintyvät myös mainiosti konnien roolissa. Bryan Cranston on lisäksi päähenkilön pomon, Shannonin, osassa totuttuun tapaansa tajuttoman hyvä.

Noin puolivälissä elokuvaa olin jo täysin sen lumoissa ja valmiina hehkuttamaan Driven parhaimmaksi toimintapätkäksi koskaan. Valitettavasti filmi kuitenkin sortuu puolivälinsä jälkeen paikka paikoin tarpeettomalla väkivallalla mässäilyyn, mikä syö tehoa tarinalta.

Se että pahikset listivät muuten vain raakalaismaisesti yhden tusinakätyreistään, tuntuu jo turhalta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun eräs keskeisistä hahmoista saa tylyn verisesti puukosta valtimoonsa, vaikkei kyseistä kohtausta olisi edes tarpeellista näyttää katsojalle, totesin mielessäni: "Äh, ei näin".

Brutaaliuksilla halutaan kenties alleviivata sitä, kuinka kapea ero on loppujen lopuksi päähenkilön ja hänen vihollistensa tekojen välillä. Jatkuva ruumiiden tehtailu hätkähdyttävimmällä mahdollisella tavalla turruttaa siitä huolimatta.

Mielenkiintoisin analysoitava puoli elokuvan symboliikassa on silti se, miksi päähenkilön erikoistaidoksi on valittu nimenomaan ilmiömäinen autojen hallinta. Autot ja niiden käsittelytaidot yhdistetään luonnollisesti usein maskuliinisuuteen. Drive luokin tietoisen vastakkainasettelun kuskin jamesbondmaisten elkeiden sekä puutteellisen tunteiden ilmaisun välille. Hän listii roistoja armotta ja kaahailee virtuoosimaisesti millä tahansa nelipyöräisellä, mutta vangitsee samalla kaiken henkisen myllerryksen sisälleen.

Lopulta on selvää, ettei leffa itse asiassa kerro tarinaa päivän pelastavasta toimintauroosta vaan syrjäytymisestä. Elokuvan päähenkilö on nimittäin täsmälleen kuin kenen tahansa naisista haaveilevan peräkammarin pojan idealisoitu minäkuva: traaginen mies, joka on kyllä valmis taistelemaan ja uhrautumaan pyyteettömästi elämänsä rakkauden puolesta mutta joka ei pysty koskaan pitämään tätä, sillä hän ymmärtää oman sopimattomuutensa ihmissuhteeseen.

Drive onnistuukin luomaan lakonisesta päähenkilöstään pienillä elkeillä kiehtovan hahmon. Kysyä sopii, onko kuljettaja edes varsinainen kertomuksen sankari vai yrittääkö hän leffan pahisten tavoin ainoastaan suojella sitä, mikä hänelle on tärkeää. Arvoitukseksi jää myös, kasvaako hänestä koskaan pyristelyistään huolimatta kokonainen "oikea ihminen", kuten Electric Youth lopputekstien rullatessa laulaa.