Katsoin The Sopranosia muutama vuosi sitten toisen tuotantokauden puoliväliin asti, kunnes kiinnostukseni lopahti muiden sarjojen viedessä huomion. New Jerseyn kokoisen aukon ammottaessa sivistyksessäni päätin antaa Tony Sopranolle sekä hänen lähipiirilleen kuitenkin uuden mahdollisuuden. Seurattuani sarjaa pari ensimmäistä jaksoa en voinut kuin ihmetellä aiempaa innostuksen puutettani: hemmetti, tämähän on hyvä!
The Sopranos tekee hyvin nopeasti selväksi, ettei sen koukku synny niinkään mafiakuvioista vaan väkevästä perhedraamasta. Tapahtumia tarkastellaan pääasiassa perheen isän, Tony Sopranon, näkökulmasta hänen yrittäessä tasapainotella niin lastensa ja vaimonsa ongelmien kuin sen toisenkin perheen aiheuttamien murheiden kanssa. Verisiä murhia ja juonittelua tärkeämmän osan ryöstävätkin esimerkiksi kiukutteleva äitimuori, joka ei suostu muuttamaan asunnostaan hoitokotiin, sekä epäsopua lietsova setä, joka on ikänsä jäänyt itseään parempien miesten jalkoihin ja vaille kunnioitusta.
Kauden parhaimmaksi anniksi osoittautuvat sen alkupuolen jaksot, joissa esitellään Sopranoiden sekä heidän läheistensä huolet, ristiriidat sekä kipupisteet. Loppujen lopuksi Tony onkin mafioson roolissaan kuin kuka tahansa perheellinen mies, joka yrittää hoitaa stressaavan työnsä kunnialla, pitää huolta rakkaimmistaan sekä säilyttää mielenterveytensä raiteillaan. Hänen pelkonsa siitä, että hänen perheensä ja koko elämänsä luisuu hiljalleen hänen otteestaan, koskettaa lain kaidalla polullakin tallaajaa siten, että kylmäverisestä kriminaalista muovautuu välittömästi samaistuttava sekä ymmärrettävä hahmo.
James Gandolfinin mestarillisesti tulkitsema Tony muodostaa sarjan ehdottoman sydämen. Hahmona hän on todentuntuisimpia ja moniulotteisimpia, mitä televisiossa on koskaan nähty.
Gandolfini ei sorru roolissaan hetkeäkään yliampuvuuteen, vaikka tilaisuuksia löytyisi. Sen sijaan hänen kasvoiltaan on jatkuvasti luettavissa enemmän kuin käsikirjoituksessa seisoo. Gangsterin pikkupoikamaisen lapsekkuuden alla esimerkiksi lepää silloin tällöin äkkiarvaamattomasti purkautuva väkivallan uhka. Hänen näennäisen yksinkertaisen ja suorasukaisen ajatusmaailmansa taakse kätkeytyy puolestaan yllättävä määrä terävää älyä, sosiaalista taitoa sekä tilannetajua. Tony onkin henkilönä klassinen ihmistyyppi, jonka rahkeet riittäisivät parempaan mutta joka ei ole koskaan viitsinyt nousta lähtökohtiensa yläpuolelle.
Toiseksi mainioksi hahmoksi sarjan ensimmäisellä kaudella kohoaa Tonyn dominoiva äiti, joka vie poikaansa kuin pässiä narusta. Kylmäävän manipulatiivinen ja tunteeton mummeli pelaa aivan omaa sosiaalista peliään käyttäen vuosiansa sekä asemaansa surutta hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseksi. Häntä näyttelevä Nancy Marchand tekee niin ikään osassaan loistavaa työtä.
Tonyn ja äitikullan suhde onkin mehukasta seurattavaa rötösherran muuttuessa kunnioituksensa kourissa täysin aseettomaksi häntä pompottelevan haahkan mielivallan alla. Pohjimmiltaan muori paljastuu koko Sopranon perheen eripurien suurimmaksi lähteeksi. Naisen kierous tiivistyy lopulta hänen epätoivoisessa parahduksessaan: "Miten näin voi tapahtua... poikaani ammuttiin – ja hän pääsi pakoon!"
The Sopranosin aloitusta vaivaa vielä tarinan lievä episodimaisuus. Osa Tonyn ja hänen jenginsä vehkeilyistä tuntuu jo alkupään jaksoissa erillisiltä kokonaisuudesta, mutta erityisesti loppukaudesta tapahtumien irrallisuus korostuu. Etenkin jaksojen Boca ja A Hit is a Hit juonikuviot tuntuvat väkinäisiltä ja sitoutuvat hatarasti kauden muuhun sisältöön. Lisäksi Bocan alaikäisiä tyttöjä hyväkseen käyttävä jalkapallovalmentaja on juonikuviona suorastaan klisee.
Ensimmäisellä kaudella vallitsee myös hienoinen epäsuhta hahmojen saaman ruutuajan välillä. Tonyn kätyrille, Christopher Moltisantille, annetaan esimerkiksi omituisen paljon esiintymisminuutteja. Vaikka hän on sinänsä mielenkiintoinen persoona, joka on jäänyt juuriensa vangiksi sekä tuittupäisen luonteensa rajoittamaksi, häntä enemmän huomiota olisin kaivannut annettavan erityisesti Tonyn lapsille. Heistä ei nimittäin ennätetä saamaan kauden aikana paljoakaan irti, vaikka heidän roolinsa Sopranon ydinperheen jäseninä kuvittelisi olevan show'n oleellisimpia.
Tonyn ja hänen psykiatrinsa välisiin kohtauksiin suhtaudun puolestaan kaksijakoisesti. Heidän keskustelujensa myötä mafiapomon hahmo kyllä syventyy saaden lisää ulottuvuuksia, ja niihin latautuu myös usein jakson temaattinen sisältö. Turhan tiuhaan kuitenkin kahdenkeskinen tilanne päätyy ennalta arvattavasti Tonyn räyhäämiseen sekä rynnistämiseen puhkuen ulos huoneesta. En tiedä, kuinka uskottava näkemys psykoterapiasta on myöskään se, että tohtori on valmis selittämään hyvin varauksettomasti potilaansa lääkehouruisia päiväunia merkiksi hänen alitajuisesta kaipuustaan rakastavaa äitihahmoa kohtaan.
Kauden päätöksen jälkeensä jättämä vaikutelma on sekin kahtiajakautunut. Viimeisten jaksojen välienselvittelyt ratkeavat nimittäin yllättävänkin mutkattomasti ilman yhtäkään odottamatonta käännettä, minkä vuoksi todellista jännitettä ei ennätä rakentua.
Toisaalta hahmokohtaiset lopetukset ovat sitä vastoin tyydyttäviä. Tonyn setä esimerkiksi ei suostu ylpeyttään tunnustamaan rooliansa mafiaperheen nukkejohtajana ja pelastaa siten veljenpoikansa syytteiltä. Tony puolestaan itse ymmärtää viimein äitinsä turmiollisen vaikutuksen sekä löytää hienossa viimeisessä ravintolakohtauksessa uudelleen yhteyden perheeseensä.
Kaiken kaikkiaan The Sopranosin ensimmäinen tuotantokausi aloittaa sarjan vakuuttavasti. Alkupuolen jaksojen erinomaista tasoa ei tosin onnistuta pitämään yllä aivan kolmeatoista episodia, sillä kerronta hukkaa silloin tällöin fokuksensa. Siitä huolimatta show'n hienovarainen tyyli sekä erinomainen antisankari kantavat ongelmitta kauden loppuun asti. Jos The Sopranos kehittyykin kausi kaudelta kuten aikakautensa toinen HBO:n huipputuotos, Mullan alla, tiedän jo nyt, että kyseessä on eräs tulevaisuuden lempisarjoistani.
Kommentit
Lähetä kommentti