David Fincherin amerikkalaistettu näkemys Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -rikosromaanista, The Girl with the Dragon Tattoo, on ensimmäinen kosketukseni kehuttuun Millenium-jännäritrilogiaan. Kuulemani mukaan jenkkiversio on kirjan uskollinen valkokangassovitus, mutta leffan suurin vika vaikuttaa olevan sen lähdemateriaalissa.
The Girl with the Dragon Tattoon onneksi Fincher on kuitenkin tunnelmanluojana vertaansa vailla. Elokuva virittelee häiriintynyttä fiilistä jo seksuaaliseen väkivaltaan vihjailevissa alkuteksteissään, joissa soi Trent Reznorin ja Atticus Rossin sovitus Led Zeppelinin Immigrant Songista. Kaiken kaikkiaan filmi hyödyntää etenkin musiikkia taidokkaasti jännityksen rakentamiseksi, sillä taustalla jatkuvasti olemassaolostaan muistuttava, tummanpuhuva ambienssi luo tarinaan painostavaa uhan tuntua.
Ruotsin valitseminen kuvauslokaatioksi USA:n sijaan osoittautuu myös ratkaisuna edukseen. Pohjoismaisen melankoliset talvimaisemat yhdistettynä Fincherin mainioon kameratyöskentelyyn säätävät nimittäin kertomuksen pohjavireen täydellisesti kohdalleen.
Elokuvan käsinkosketeltavan tunnelman ohella Fincher on onnistunut puhaltamaan henkeä myös sen päähahmoihin. Daniel Craig esimerkiksi tulkitsee kadonnen tytön tapausta tutkivaa toimittaja Mikael Blomkvistia niin uskottavan jokamiesmäisellä otteella, etteivät vodkamartinit tai Britannian salainen palvelu käväise mielessäkään koko leffan aikana. Hänen epäsankarimainen olemuksensa muovaakin paperilla varsin mitäänsanomattomasta reportterista yllättävän sympaattisen persoonan.
Filmin varsinaiseksi kantavaksi voimaksi paljastuu kuitenkin Rooney Maran esittämä lahjakas mutta kaltoin kohdeltu, anarkistinen punk-hakkerineito, Lisbeth Salander, josta kehkeytyy tarinan tosiasiallinen päähenkilö. Hahmona Lisbeth on kuin häkkiin vangittu eläin, jota vangitsija on käynyt vähän väliä tökkimässä sähköpatukalla; hänen herkkä ja haavoittuvainen puolensa peittyy täysin hänestä huokuvan antisosiaalisuuden sekä tukahdetun aggressiivisuuden alle.
Näyttelijänä Mara sulautuu rooliinsa erinomaisesti eikä sorru ylilyönteihin, vaikka mahdollisuuksia riittäisi. Pariin kertaan Lisbethin viileyspisteitä yritetään tosin korottaa turhan läpinäkyvästi, kuten tytön kuittaillessa Blomkvistille tämän tietokoneen helposti murrettavista suojauksista tai hänen poistuessa hissistä tyylillä, jonka ylitse vedettyä dramaattisuutta enää vain perässä lepattava musta viitta vahvistaisi.
Erityisesti Fincherin ohjauksessa pidän hänen alleviivaamattomasta mutta tiukan loogisesta tavasta kuljettaa elokuviensa juonta. Tapahtumia ei pysähdytä selittelemään, vaan kohtaukset seuraavat toisiaan ripeässä tahdissa ja luontevasti.
Vain muutamaan otteeseen The Girl with the Dragon Tattoo tuntuu aliarvioivan katsojaansa. Blomkvist huomaa esimerkiksi, että hänen etsimänsä tytön muistiinpanoissa on viittauksia nuorten naisten raakoihin surmiin. Tämä antaa tietysti olettaa, että Lisbeth oli sarjamurhaajan jäljillä. Silti myöhemmin, kun Lisbeth viimein lyöttäytyy Blomkvistin kanssa yhteen, mies ei ole mukamas vieläkään älynnyt havaintonsa merkitystä, vaan hakkerineidin on tavutettava se auki sekä hänelle että yleisölle.
Elokuvan silmiinpistävimmät heikkoudet kumpuavat kuitenkin sen juonesta. Larssonin jännäri näet haalii niin ahkerasti murhavyyhtien kuluneimpia kliseitä, että niistä kehittelisi vaikka juomapelin. Eräässä vaiheessa Blomkvist esimerkiksi saa tutkinnoissa jumiuduttuaan Fargo-tyylisen tahattoman vihjeen taholta, jonka merkitys muun tarinan kannalta on täysi nolla. Myöhemmin vuorossa on puolestaan trillerin pakollinen takaa-ajokohtaus, jossa murhaaja jahtaa reportteria näyttämättä tälle tietenkään kasvojaan. Loppuhuipennuksena puolestaan tappaja vangitsee sankarin ja pitää tälle pitkällisen juttutuokion osoittaen omaa nerokkuuttaan, kunnes viime hetkellä – arvaa kuka – puuttuu peliin. Toki surmaajaksi paljastuu vieläpä se kaikkein itsestäänselvin sympaattinen ja vähiten epäilyttävä kaveri.
Kuluneen juonen lisäksi The Girl with the Dragon Tattoossa ärsyttää se, että vaikka leffa osoittaa Hollywood-elokuvalle kunnioitettavaa rohkeutta väkivaltaisuuksien kuvaamisessa, äärimmäisyyksiin vetäminen syö karmeuksien tehokkuutta. Se ei nimittäin esimerkiksi riitä, että Lisbethin huoltaja kiristää tytöltä suihinoton, vaan lisäksi mies raiskaa hänet – anaalisesti, totta kai. Lisbethin kostaessa teon elokuva puolestaan antaa ymmärtää sysimustalla huumorillaan, että katsojan pitäisi kokea tyydyttyneisyyttä, kun likainen, inhottava ihmissaasta joutuu maistamaan omaa lääkettään. Tämä tuntuu kuitenkin ennemmin sadistiselta omankädenoikeuden ihannoinnilta.
Tarinan murhaajasta kuoriutuu myös varsinainen ylilyöntien huipennus: hän ei ole ainoastaan nuorten naisten raiskaaja ja kylmäverinen tappaja vaan sarjamurhaaja, joka pakotti säännöllisesti siskonsa insestiin kanssaan ja jonka isä oli eläessään myös sarjamurhaaja, joka niin ikään piti tytärtään seksiorjanaan. Huomasittehan varmasti, että kyseessä on hyvin paha, paha mies?
Teemoiltaan The Girl with the Dragon Tattoo liikkuu hyvin pitkälti samalla reviirillä kuin sarjamurhaajatrillereiden arkkivaari, Uhrilampaat. Kuten jo Larssonin alkuperäisen romaanin nimi viittaa, kertomuksessa tärkeään rooliin nousee naisten asema maailmassa, jossa miehillä on yhä ylivalta. Miehet nähdään elokuvassa saalistavina petoina ja naiset heidän uhreinaan, mistä voi helposti vetää yhtäläisyysviivoja esimerkiksi kotiväkivaltaan tai arkipäiväiseen ahdisteluun.
Lisbeth onkin elokuvan päähenkilö nimenomaan siksi, että hän on nainen, joka uskaltaa pistää miehille kampoihin eikä alistu osaansa. Tämän korostamikseksi Blomkvist ottaa puolestaan hahmona hyvin passiivisen roolin. Lopulta kuitenkin, kuten leffan pitkä epilogi alleviivaa, miehet riisuvat jopa Lisbethin aseista, kun hänen sydämensä särkyy filmin maskuliinisista hahmoista vaarattomimman, Blomkvistin, vuoksi.
Kokonaisuudessaan The Girl with the Dragon Tattoon vahva ohjaus, taidolla näytellyt henkilöhahmot sekä onnistunut teemojen käsittely kannattelevat elokuvaa sen juonellisista kömpelyyksistä ja hienovaraisuuden puutteesta huolimatta. Leffan kahden ja puolen tunnin kesto ei tunnu pitkitetyltä kuin vasta loppunäytöksessä, jota olisi saanut saksia reippaasti lyhyemmäksi, sillä vaikka se teroittaakin tarinan sanomaa, jännite kuvioista katoaa heti murhaajan selvittyä. Sulava ja tunnelmallinen kerronta kuitenkin takaa sen, että Fincherin näkemys Larssonin romaanista on laadukkaasti toteutettu, mukaansatempaava rikoselokuva.
Kommentit
Lähetä kommentti