Pahuus

Pahuus on vaikea käsite määritellä yksiselitteisesti. Siitä huolimatta pidän siitä, miten Mikael Håfströmin ohjaama elokuva Pahuus lähestyy aihettaan. Ruotsalaisessa sisäoppilaitosdraamassa pahuuden ytimen muodostaa nimittäin ihmisten toisiaan kohtaan harjoittama sorto.

Pahuuden päähenkilö, 15-vuotias Erik Ponti, vetää ongelmia puoleensa mustan aukon lailla: hän ajautuu koulussa tuon tuostakin tappeluihin ja uhmaa surutta opettajiensa auktoriteettia. Rehtorinsa mukaan hän on menetetty tapaus, paha ihminen.

Erikin kieroonkasvaneisuus ei ole kuitenkaan sisäsyntyistä, vaan hänen kapinallinen ja väkivaltainen käytöksensä heijastelee hänen kurjia kotiolojaan. Neljän seinän sisällä pojan sadistinen isäpuoli antaa näet remmin heilua pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta, eikä lammasmainen äiti uskalla kuin katsoa pahoinpitelyä läpi sormien.

Jouduttuaan erotetuksi koulustaan Erik lähetetään sisäoppilaitokseen, jossa hän päätyy alistumattoman luonteensa vuoksi napit vastakkain itseään vanhempien opiskelijoiden kanssa. Aidon kylmää ylimielisyyttä huokuvan, Gustaf Skarsgårdin näyttelemän Silverhielmin johdolla yläluokkalaiset simputtavat nimittäin armottomasti nuorempiaan ilman, että koulun johtoporrasta kiinnostaa puuttua asiaan lainkaan. Puhdasta inttimenoa siis.

Tästä huolimatta Erik päättää käydä Gandhin esimerkkiä seuraten väkivallattomaan taisteluun kiusaajia vastaan nörtähtävän, huomion valokeilaa välttelevän huonetoverinsa, Pierren, innostamana. Senioriopiskelijoiden auktoriteetin kyseenalaistaminen johtaa kuitenkin tilanteen nopeaan eskaloitumiseen, ja pian oppituntien ulkopuolella on meneillään täysimittainen sota, jossa kumpikaan osapuoli ei suostu taipumaan. Tässä piilee toisaalta elokuvan ydinsanoma: pahuutta on vastustettava järkähtämättömästi viimeiseen asti, sillä muuten sen vapaus hallita on rajaton.

Helpoksi filmi ei silti tehtävää maalaile. Minimaalisilla oikeuksilla lähes absoluuttista valtaa vastaan nouseminen vaatii nimittäin niin rautaisen annoksen pokkaa ja peräksiantamattomuutta, että jossain vaiheessa seinä nousee pystyyn kenelle tahansa. Sekä Pierrelle että Erikin äidille tämän henkisen ponnistuksen vaatima taakka onkin liian raskas. Erik itsekään ei uskalla puolustautua syvimmältä kokemaltaan vääryydeltä eli isäpuolensa häneen kohdistamalta väkivallalta kuin vasta tarinan lopussa.

Pahuuden todentuntuisuus elokuvana kumpuaa kuitenkin mistäpä muusta kuin sen varsinaisista pahiksista. Silverhielmin ja kumppaneiden yritykset murskata Erikin vastarinta tuntuvat uskottavilta, sillä mitä muuta tyrannit pelkäisivätkään enemmän kuin sitä, että joku ei tanssi heidän pillinsä mukaan.

Syyt kiusaajien häijyyteen jäävät sitä vastoin hämärän peittoon. "Silverhielm on paha, mutta miksi? Syntyikö hän sellaisena vai onko hän ollut täällä liian pitkään? Ehkä häntäkin hakattiin. Jos keskikoulussa saa selkäänsä, voi kostaa myöhemmin", pohtii Pierre. Kysymykseen ei kuitenkaan löydy yksiselitteistä vastausta. Paska valuu alaspäin ja valta korruptoi etenkin nuorten miesten päästessä siihen ensimmäistä kertaa käsiksi.

Håfströmin moraalitutkielma ei myöskään rajoitu kuvaamaan otsikonsa aihetta vain Erikin kokemusten kautta. Tarina sisältää sen sijaan useita viitteitä laajempiin, historiallisiin valta-aseman väärinkäyttöihin. Ei olekaan sattumaa, että Silverhielmin poppoo koostuu yksinomaan yläluokan jälkikasvusta Erikin ja hänen ystäviensä edustaessa sitä vastoin duunaritaustaa. Opettajien joukostakin ainoaksi myötätuntoiseksi osoittautuu liikunnan tunteja luotsaava pahainen sosiaalidemokraatti, kun taas biologian tunneilla rotuoppia nuorukaisten päähän iskostaa kolmannen valtakunnan tuholta säästynyt kaappinatsi.

Visuaaliselta ilmeeltään Pahuus on hyvin pelkistetty, mikä kuitenkin sopii elokuvan arkiseen aihepiiriin. Mitään ylimääräistä kuvallista kikkailua ei harrasteta, vaan leffan kaikki huomio kiinnittyy varsinaisen draaman rakenteluun. Jopa musiikkia käytetään tehokeinona hyvin harvakseltaan, tosin ne muutamat kohdat, joissa se kohoaa taustalta esiin korostaakseen kohtauksen tunnelmaa, tuntuvat alleviivaavuudessaan hiukan koomisilta.

Valitettavasti Pahuuden muuten niin mukaansa tempaavaa jännitysnäytelmää varjostaa sen ajoittainen sortuminen laiskaan juonenkuljetukseen. Kasvukertomuksen kuluneimpia polkuja tallaten elokuva nimittäin kehittelee jälleen yhden hengettömän nuorten rakkaustarinan, jossa osapuolien väliset tunteet jäävät täysin pinnnallisiksi ja koko kuvio pakollisten latteuksien läpikäynniksi.

Epätyydyttäväksi osoittautuu myös tapa, jolla Erikin ahdinko lopulta kääntyy parhain päin. Vaikka tietämättömyys omista oikeuksistaan onkin realistinen selitys sille, miksi paha usein pääsee valloilleen, turvautuminen ratkaisuun, jonka aiemmin hoksaamalla päähenkilö olisi voinut välttyä koettelemuksiltaan alunperinkin, latistaa turhauttavasti koko tarinaa. Pidän lisäksi hieman arveluttavana sitä, miten Erik selvittää ongelmansa isäpuolensa kanssa, sillä kiusaajan päihittäminen väkivallalla uhkailun voimin tuntuu leffan viimeisenä opetuksena jokseenkin kestämättömältä.

Ikimuistoisuudesta Pahuuden erottaakin loppujen lopuksi se, että se yrittää kosiskella liikaa katsojaansa: tarinaan on sullottu tarpeettomia genren kliseisimpiä elementtejä, ja sankarin synkimmistä hetkistä sännätään turhan mutkattomasti puhtaan onnelliseen loppuun. Siitä huolimatta Pahuus on ehdottoman vaikuttava elokuva. Sen perimmäisen viestin toivoisi pureutuvan tajuntaan jokaiselle, joka koskaan on katsonut läpi sormien, kun vahvat käyttävät mielivaltaansa alistaakseen heikompiaan.