The Artist

Kun vuonna 2011 valmistunut mustavalkoinen mykkäfilmi kertoo 20-luvulla painivasta mykkäfilmitähdestä, jonka elämä ajautuu kriisiin äänirainojen vallatessa valkokankaat, on selvää, että teos tahtoo sanoa jotain elokuvataiteesta itsestään. Ranskalaisen Michel Hazanaviciuksen The Artist täyttääkin kaikki metaelokuvan tunnusmerkit.

The Artistissa tyyli kohoaa juonta tärkeämmäksi. Tarina vanhan koulukunnan filmitähden, George Valentinin, sekä tulevaisuuden lupauksen, Peppy Millerin, kohtaamisesta paljastuukin suorastaan yliyksinkertaiseksi, minkä vuoksi varsinaiset ilmaisun keinot ryöstävät huomion. Ilmaisunsa The Artist myös hallitsee rautaisesti, sillä mykkäelokuvan keskeiset piirteet, kuten teatraalinen näyttely, paisutteleva orkesterimusiikki sekä laidan yli pursuava melodramaattisuus, taipuvat kaikki ohjaaja Hazanaviciuksen käsissä osaksi valloittavan hurmaavaa kokonaisuutta.

Syy, miksi The Artist ihastuttaa nykykatsojankin maneereistaan huolimatta, piilee siinä, ettei se suhtaudu pateettisuuteensa haudanvakavasti vaan säilyttää ovelan pilkkeen silmäkulmassaan. Kun Valentin suistuu alamäkeen, hänen ohjaamansa leffa ei esimerkiksi vain floppaa surkeasti vaan loppuu lisäksi surkuhupaisan vertauskuvallisesti siihen, kun päähenkilöä näyttelevä tähti vajoaa juoksuhiekkaan. Kaiken kaikkiaan The Artist osuukin pohjavireeltään lähemmäs Chaplinin komedioita kuin vaikkapa Casablancaa.

Suuri kiitos ranskalaisleffan lumoavuudesta kuuluu myös sen päähenkilöparia esittäville Jean Dujardinille ja Bérénice Bejolle. He kumpikin omistavat kehonkielensä viimeistä piirtoa myöten elokuvalle ja harjoittavat poikkeuksellisen vakuuttavaa fyysistä näyttelyä. Siitä mainittakoon esimerkkinä hilpeä kohtaus, jossa kaksikko tanssii eri puolilla levitettyä kangasta nähden aluksi vain toistensa jalat.

Mainioissa sivurooleissa nähdään myös John Goodman filmistudiopamppuna sekä James Cromwell Valentinin autokuskina. Lisäksi vuolaat kehut ansaitsee elokuvan musiikki, joka ei jää monien vanhan ajan leffojen tapaan taustalle vain katkeamattomaksi yhdentekeväksi orkesterivingutteluksi, vaan kasvaa sitä vastoin tarinalle korvaamattoman tunnelmankohottajan asemaan.

Kuten entisaikojen elokuvien charmiin nojaavalta nykypäivän mykkäfilmiltä sopii odottaa, The Artist leikittelee kekseliäästi omalla vanhanaikaisuudellaan. Äänten äkillinen kytkeytyminen päälle toimii muun muassa näppäränä tehokeinona ilmentäessään Georgen kauhua uutta teknologiaa kohtaan, kun taas kohtaus, jossa Peppy sekoaa sanoissaan pomoansa kiristäessään, ei hauskuttaisi läheskään yhtälailla, ellei koomisen dialogin esittämiseen käytettäisi klassisia välitekstejä.

Tavallisesti karsastan niin sanottuja hyvän mielen elokuvia, sillä se tarkoittaa usein vain viimeisen päälle laskelmoitua sisältöä sekä kikkapussin kuluneimpia temppuja katsojien tunteiden manipuloimiseksi. Siitä huolimatta kutsuisin The Artistia nimenomaan hyvän mielen elokuvaksi, joka ei kuitenkaan kaadu itseään heikompien viritelmien tavoin varman päälle pelaamiseen sekä yleisön mielistelyyn.

Päinvastoin koko teoksen idea pohjautuu itse asiassa juuri siihen, että leffa ilman 3D:tä, tietokone-efektejä tai edes värejä, ääntä ja oikeaa kuvasuhdetta pystyy silti vetoamaan yhä kaikenlaisiin katsojiin. Tämä ei kuitenkaan estä pätkää olemasta hienovarainen. Kun George ja Peppy esimerkiksi hyvästelevät toisensa filmistudion portaikossa, kamera siirtyy kauemmas vangitakseen symbolisen hetken, jona elokuvataiteen kaksi eri aikakautta risteävät keskenään.

The Artistin sanoma kuuluu, ettei taiteessa ole niinkään merkitystä hyödynnettävillä tekniikoilla itsessään kuin sillä, miten taiteilija valjastaa ne osaksi omaa ilmaisuaan. Hazanavicius ei pyri leffallaan sotimaan nostalgiahuuruisesti ääniteknologiaa vastaan, sillä Valentininkin pelastaa ahdingostaan lopulta vahvasti ääneen tukeutuva laji – steppaus!

Oleellisinta elokuvassa ei olekaan se, mitä vastaan Valentin taistelee, vaan se, että hän on menettänyt taiteellisen intohimonsa: äänifilmien saapuessa markkinoille hänen oma tuotantonsa lässähtää, koska hän itse on sisimmässään onneton. Peppy puolestaan tarttuu äänielokuvien suomiin mahdollisuuksiin ennakkoluulottomasti ja kohoaa sen ansiosta tähteyteen. Loppujen lopuksi jopa Valentinin vastustus uutta trendiä kohtaan saa tarinassa loogisen perusteen itsepäisen menneeseen takertumisen sijaan.

Yleisesti ottaen The Artistissa ei ole kysymys ainoastaan elokuvataiteesta vaan myös universaalista ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Tunteiden ja ajatusten välittäminen ei näet vaadi toimiakseen tiettyä mediaa tai teknistä innovaatiota. Parhaiten tämä käy ilmi kohtaukessa, jona Valentinin uuden leffan kuvaus keskeytyy otos toisensa jälkeen Peppyn ja Georgen kahdenkeskiseen tanssiin. Hahmojen välisen kemian ymmärtämiseksi ei kaivata yhtäkään ylimääräistä sanaa tai selitystä.

Täydellisesti minut vaikutti kuitenkin mykkäelokuvan säilyneestä ilmaisuvoimasta filmin huipennus, jossa Valentin aikoo toivonsa menettäneenä ampua itsensä. Kohtauksen tunnelma kohoaa sellaisiin toivottomiin sfääreihin, että epäonnellisen lopun uskoo jo mahdolliseksi. Ratkaisun hetkellä kankaalle iskeytyvä väliteksti "BANG!" salpaa siten hengityksen tehokkaammin kuin mikään temppu, mihin kuva, ääni tai erikoistehosteet edes yhdessä pystyisivät. Loistavaa!

Moitteeni The Artistia kohtaan rajoittavat muutamaan kritiikinpoikaseen. Vaikka elokuvan melodraama on muuten sen tyyliin istuvaa sekä asiankuuluvan itsetietoista, loppupuolella se lyö jo ylitse, kun usea kohtaus peräkkäin nivoo tarinan tapahtumia siirappisesti yhteen. Kukapa ei esimerkiksi arvaisi, että Georgen löytäessä Peppyn talosta huoneen täynnä lakanoilla peitettyjä tavaroita, alta paljastuu miehen oma huutokaupattu irtaimisto, jonka nainen on pelastanut? Valentinin jackrusselinterrieri puolestaan hellyttää tempuillaan leffan aikana, minkä Hazanavicius on selvästi tiedostanut, sillä koiran edesottamuksilla lypsetään sympatioita turhankin tiuhaan.

The Artistin kohdalla Oscar-voitto tuntuu minusta kaikesta huolimatta ansaitulta. Samalla siinä on tosin ironiaa, että tehostespektaakkeleja liukuhihnalta tehtaileva Hollywood palkitsee leffan, joka suurimpana sanomanaan puolustaa, ettei pelkkä teknologia merkitse elokuvataiteessa mitään vaan mukaan tarvitaan myös sydäntä.

Jos The Artistia tarkastelee vain yksittäisenä mykkäfilminä, sen voi helposti tuomita ontoksi ja tyhjänpäiväiseksi tapaukseksi. Sen koko ajatus pohjautuu nimittäin siihen, kuinka se kykenee kertomaan mutkattoman tarinansa hyödyntäen omaan aikaansa nähden vanhentutta tekniikkaa ja silti voittamaan katsojat puolellensa vastustamattomasti kuin mikä tahansa efektitykitys. Tässä se onnistuu erinomaisesti ja on siksi yksi elokuvavuoden ilahduttavimpia tapauksia.