Kuu

Mikä miljöö sopisikaan paremmin eristäytyneisyyden teemaa käsittelevään elokuvaan kuin kuu? Tarinan yhdestä ihmisestä tuon aution naapuritaivaankappaleemme pinnalla ei tarvitsekaan erikseen selitellä ideaansa. Yksinäisyyden tunne valtaa mielen jo alkuasetelmista lähtien.

Jos käytettävissä ovat lisäksi Clint Mansellin mestarillisesti säveltämät, salaperäisyyttä ja selittämätöntä uhkaa huokuvat musiikit sekä päähenkilön roolissa erakon elkeet vakuuttavasti vangitseva Sam Rockwell, mikä kertakaikkiaan voisi mennä pieleen? Harmillisesti ohjaaja Duncan Jonesin indie-elokuva, Kuu, ei onnistu kehittelemään loistavista lähtökohdistaan mitään mullistavaa.

Parhaimmillaan Kuu on alkupuolellansa, jolloin elokuva vielä teeskentelee tehokkaasti tiheätunnelmaista mysteeritrilleriä. Syrjäisen avaruusaseman ainoa asukki ja työntekijä, Sam Bell, alkaa arkirutiiniensa keskellä kokea omituisia hallusinaatioita samalla, kun Mansellin pianomusiikki kummitelee pahaenteisesti taustalla. Aavistus siitä, että jokin on pahasti vinossa, hiipii vastustamattomasti selkäytimeen. Asiaa ei ensinkään helpota se, että Samin robottikumppani, Kevin Spaceyn tulkitsema GERTY, tuo mieleen monotonisella äänellään epäilyttävästi Avaruusseikkailu 2001:n hyytävän tekoälyn, HAL:in.

Kuusta muodostuu kuitenkin yhden miehen henkilödraama, kun onnettomuuden seurauksena Sam kohtaa yllättäen oman klooninsa. Tästä identtisten erakkojen välisestä vuorovaikutuksesta ei valitettavasti vain riitä jännitettä nimeksikään. Molemmat heistä käyttäytyvät nimittäin täysin luonnottomasti ja suoraan sanottuna kuin totaaliset tampiot.

Samit suhtautuvat ensinnäkin toisiinsa puhtaan välinpitämättömästi, ikään kuin omaan klooniinsa törmääminen yksinäisellä avaruusasemalla olisi täysin arkipäiväinen tapahtuma. He eivät esitä edes perinpohjaisia kysymyksiä toisilleen esimerkiksi siitä, mitä kumpikin muistaa. Sitä vastoin he vetäytyvät omiin oloihinsa, ja ainoa yritys selvittää arvoitusta päättyy mihinkä muuhunkaan kuin kahdenkeskiseen tappeluun.

En toki väitä, että Samien pitäisi osoittaa välittömästi toisiaan kohtaan varauksetonta luottamusta tai innostuneisuutta; tosiinsa epäilevästi ja vainoharhaisesti suhtautuvan klooniparin seuraaminen olisi vähintään yhtä mielenkiintoista! Jonkinlainen inhimillinen reaktio auttaisi silti muistuttamaan, että kahden yhdennäköisen zombin sijaan elokuva kertoo todellisista henkilöistä. Eräässäkin kohtauksessa toinen Sameista on tahrinut paitansa etumuksen yltä päältä vereen, mutta hänen kopionsa ei vaikuta kiinnostuvan asiasta edes sen vertaa, että kysyisi, mitä on tapahtunut. Mikä näitä tyyppejä oikein vaivaa?

Tästä typerryttävästä doppelgängerien kanssakäymisestä syytän käsikirjoitusta, sillä Rockwell itse tekee näyttelijänä kaikkensa luodakseen selvän eron uuden ja vanhan Samin välille. Ymmärrän toki, että leffan kloonikonsepti alleviivaa muutosta, joka Samissa on eristysvuosien aikana tapahtunut tuittupäisen kärsimättömästä tyypistä rauhalliseksi, joskin hieman mökkihöperöksi, kaveriksi. Yhden hahmon ympärille keskittyvältä elokuvalta olisi silti suotavaa, ettei kyseinen hahmo yksinomaan ärsyttäisi katsojaa. On nimittäin turhauttavaa seurata aikuista ihmistä, joka riitelee ja nujakoi kirjaimellisesti itsensä kanssa.

Vaikka Kuun keskeinen konflikti ei vakuutakaan, leffasta paistaa niin kirkkaasti elokuvan tekemisen taito, ettei klooni-Samien ponneton draama vedä teosta kölin alta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Sam saa vuosien jälkeen yhteyden tyttäreensä, on aidosti koskettava eikä vähiten tyrmäävän musiikinkäytön sekä Rockwellin suorituksen ansiosta. Otos avaruudessa lepäävää maapalloa tuijottavasta yksinäisestä kuumönkijästä summaa täydellisesti lohduttoman tunnelman. Ylipäänsäkin elokuvan tarjoamat näkymät vaihtelevat sykähdyttävästä henkeäsalpaavaan, sillä pienoismalleihin perustuvilla ja tietokoneen harkitusti korostamilla tehosteilla on saatu aikaiseksi upeaa jälkeä.

Kuun varsinainen juoni osoittautuu puolestaan kaksijakoiseksi. Pohjimmiltaan se on varsin ennalta arvattava paketti. Etenkin ilkeä suuryritys elokuvan pahiksena on poimittu suoraan parasta ennen päiväyksensä ohittaneiden scifi-kliseiden laatikosta. Siitä huolimatta tarina sisältää myös oivaltavia ideoita: GERTY:n suurimmaksi prioriteetiksi paljastuu esimerkiksi Samin turvallisuuden takaaminen, toisin kuin epäluotettavan oloisesta robotista ensin arvelisi.

Filmin kerronta ansaitsee lisäksi kehut siitä, ettei se turhaan selittele juonen yksityiskohtia puhki. Esimerkiksi toisen Samin sairastumisen syy sekä häntä vaivaavien unien merkitys jätetään kokonaan katsojan hoksaamisen varaan.

Vaikka Kuu ei missään nimessä täytä huonon elokuvan tunnusmerkkejä, se tuotti silti minulle pettymyksen keräämiinsä kehuihin nähden. Elokuvaan on kätketty potentiaalia kokonaisen modernin tieteisklassikon tarpeisiin, mutta tästä huolimatta lopputulos maistuu intensiivistä alkua ja yksittäisiä kohtauksia lukuunottamatta laimeammalta. Lähtökohdissa olisi aineksia enempään.