Mikä miljöö voisikaan sopia paremmin eristäytyneisyyden teemaa käsittelevään elokuvaan kuin kuu? Tarinan, joka kertoo yhdestä ihmisestä tuon kolkon ja aution naapuritaivaankappaleemme pinnalla, ei tarvitsekaan erikseen selitellä keskeistä ideaansa: yksinäisyyden tunne valtaa mielen jo alkuasetelmista lähtien. Jos käytettävissä ovat lisäksi Clint Mansellin mestarillisesti säveltämät, salaperäisyyttä ja selittämätöntä uhkaa huokuvat musiikit sekä päähenkilön roolissa erakon elkeet vakuuttavasti vangitseva Sam Rockwell, mikä kertakaikkiaan voisi mennä pieleen? Harmillisesti ohjaaja Duncan Jonesin indie-elokuva, Kuu, ei onnistu kehittelemään loistavista lähtökohdistaan mitään mullistavaa.
Parhaimmillaan Kuu on alkupuolellansa, jolloin elokuva vielä teeskentelee tehokkaasti tiheätunnelmaista mysteeritrilleriä. Kun syrjäisen avaruusaseman ainoa asukki ja työntekijä, Sam Bell, alkaa arkirutiiniensa keskellä kokea omituisia hallusinaatioita Mansellin pianomusiikin kummitellessa pahaenteisesti taustalla, aavistus siitä, että jokin on pahasti vinossa, hiipii vastustamattomasti selkäytimeen. Asiaa ei ensinkään helpota se, että Samin robottikumppani, Kevin Spaceyn tulkitsema GERTY, tuo mieleen monotonisella äänellään epäilyttävästi ja takuulla tarkoituksella Avaruusseikkailu 2001:n hyytävän tekoälyn, HAL:in.
Sen sijaan Kuusta muodostuu yhden miehen henkilödraama, kun onnettomuuden seurauksena Sam kohtaa yllättäen oman klooninsa. Tästä identtisten erakkojen välisestä vuorovaikutuksesta ei valitettavasti vain riitä jännitettä nimeksikään. Molemmat heistä käyttäytyvät nimittäin täysin luonnottomasti ja suoraan sanottuna kuin totaaliset tampiot.
Samit suhtautuvat ensinnäkin toisiinsa puhtaan välinpitämättömästi, jopa ikään kuin omaan klooniinsa törmääminen yksinäisellä avaruusasemalla olisi täysin arkipäiväinen tapahtuma. He eivät esitä edes perinpohjaisia kysymyksiä toisilleen esimerkiksi siitä, mitä kumpikin muistaa. Sitä vastoin he vetäytyvät omiin oloihinsa, ja ainoa yritys ylipäänsä selvittää arvoitusta päättyy mihinkä muuhunkaan kuin kahdenkeskiseen tappeluun.
En toki väitä, että Samien pitäisi osoittaa välittömästi toisiaan kohtaan varauksetonta luottamusta tai innostuneisuutta; tosiinsa epäilevästi ja vainoharhaisesti suhtautuvan klooniparin seuraaminen olisi vähintään yhtä mielenkiintoista! Jonkinlainen inhimillinen reaktio auttaisi silti muistuttamaan, että kahden yhdennäköisen zombin sijaan elokuva kertoo todellisista henkilöistä. Eräässäkin vaiheessa toinen Sameista on tahrinut paitansa etumuksen yltä päältä vereen, mutta hänen kopionsa ei vaikuta kiinnostuvan asiasta edes sen vertaa, että kysyisi, mitä on tapahtunut. Mikä näitä tyyppejä oikein vaivaa?
Tästä typerryttävästä doppelgängerien kanssakäymisestä syytän käsikirjoitusta, sillä Rockwell itse tekee näyttelijänä kaikkensa luodakseen selvän eron uuden ja vanhan Samin välille. Ymmärrän toki, että koko leffan kloonikonsepti pyrkii alleviivamaan muutosta, joka Samissa on eristyksissä vietettyjen vuosien aikana tapahtunut tuittupäisen kärsimättömästä ja aggressiivisesta tyypistä rauhalliseksi, joskin hieman mökkihöperöksi, kaveriksi. Tässä kuvauksessa Kuu sinällään onnistuu, mutta yhden hahmon ympärille keskittyvältä elokuvalta olisi suotavaa, ettei kyseinen hahmo yksinomaan raivostuttaisi katsojaa. Aikuinen ihminen, joka riitelee ja nujakoi kirjaimellisesti itsensä – sen henkilön, jonka jokainen tuntee läpikotaisin ja jonka ajatukset ymmärtää viimeistä piirtoa myöten – kanssa, nimittäin vain turhauttaa.
Vaikka Kuun keskeinen konflikti ei vakuutakaan, leffasta paistaa kuitenkin niin kirkkaasti elokuvan tekemisen taito, ettei klooni-Samien ponneton draama vedä koko teosta kölin alta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Sam saa viimein vuosien jälkeen yhteyden tyttäreensä, on aidosti koskettava eikä vähiten tyrmäävän musiikinkäytön sekä Rockwellin suorituksen ansiosta. Otos avaruudessa lepäävää maapalloa tuijottavasta yksinäisestä kuumönkijästä summaa täydellisesti lohduttoman tunnelman. Ylipäänsäkin elokuvan tarjoamat näkymät vaihtelevat sykähdyttävästä henkeäsalpaavaan, sillä pienoismalleihin perustuvilla ja tietokoneen harkitusti korostamilla tehosteilla on saatu aikaiseksi poikkeuksellisen upeaa jälkeä.
Kuun varsinainen juoni osoittautuu puolestaan kaksijakoiseksi. Pohjimmiltaan se on varsin ennalta arvattava paketti, ja etenkin ilkeä suuryritys elokuvan pahiksena on poimittu suoraan parasta ennen päiväyksensä ohittaneiden scifi-kliseiden laatikosta. Siitä huolimatta tarina sisältää myös oivaltavia ideoita, kuten sen, että GERTY:n suurimmaksi prioriteetiksi paljastuu Samin turvallisuuden takaaminen, toisin kuin robotin epäluottamusta herättävät piirteet antavat olettaa. Filmin kerronta ansaitsee lisäksi kehuja siitä, ettei se turhaan selittele juonen yksityiskohtia puhki, vaan esimerkiksi toisen Samin sairastumisen syy sekä häntä vaivaavien unien merkitys jätetään kokonaan katsojan hoksaamisen varaan.
Vaikka Kuu ei missään nimessä täytä huonon elokuvan tunnusmerkkejä, muodostui siitä silti minulle pettymys keräämiinsä kehuihin nähden. Elokuvaan on kätketty potentiaalia kokonaisen modernin tieteisklassikon tarpeisiin, mutta tästä huolimatta lopputulos maistuu intensiivistä alkua ja yksittäisiä kohtauksia lukuunottamatta laimeammalta. Lähtökohdissa olisi aineksia enempään.



Kommentit
Lähetä kommentti