Chronicle

Supersankarileffat ovat harvoin onnistuneet tekemään minuun vaikutusta. Ohjaaja Josh Trankin found footage -tyyliin kuvatussa Chroniclessa on silti yritystä. Se nimittäin ymmärtää rakentaa tarinan hahmojensa varaan pelkän supervoimilla pullistelun tai yhdentekevän toimintamäiskeen sijaan. Teini-iän tuskissa painivan Andrew-päähahmon syöksykierteeseen onkin mahdutettu enemmän inhimillisyyttä kuin tusinaan keskimääräisiä viittasankareiden viuhahduksia. Harmillisesti elokuva leviää käsiin loppumetreillään.

Chronicle lähestyy kirjaimellisen lennokasta aihettaan miellyttävän maanläheisesti. Kolmen teinipojan kopla löytää eräänä iltana maan alta mystisen kristallin, joka antaa heille telekineettiset voimat. Loput tästä yliluonnollisesta sattumuksesta elokuva jättää kuitenkin viisaasti mysteeriksi.

Suurimman osan ajastaan leffa keskittyy sen sijaan kuvaamaan päähenkilöporukan kommelluksia uusien päräyttävien kykyjensä parissa. Tämä myös toimii, sillä hahmot käyttäytyvät uskottavasti ikäisekseen. Välillä tosin lopputuloksen teinien tempauksille arvaa turhan helposti. Esimerkiksi taivaalla pilvien seassa lennellessä leikit katkaiseva lentokone ole mikään yllätys vaan selviö.

Tarinan antisankarin, Andrew'n, päänsisäiseen maailmaan päästään filmin alkupuolella kiinni kouriintuntuvasti. Hän paljastuu yhteiskunnan unohtamaksi koulukiusatuksi hylkiöksi, jota juoppo isä hakkaa kotona ja jonka äidistä syöpä on viemässä hiljalleen voiton.

Koska kaltoinkohdellulle ja kovia kokeneelle pojalle ei ole koskaan ennättänyt kehittyä todellista empatiakykyä, Hämähäkkimiehen Ben-sedän oppitunnit vallasta ja vastuusta ovat jääneet väliin. Hän on tottunut odottamaan muilta ihmisiltä pahinta ja suhtautuu heihin siksi joko välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Erityisen uskottavaa onkin se, miten hän kääntyy vähitellen epäluuloiseksi ja torjuvaksi myös hänen uusia ystäviään kohtaan, jotka puolestaan eivät kykene näkemään, millaisia traumoja sosiaalinen syrjäytyneisyys on hänelle tuottanut.

Andrew'n rinnalla kaksi muuta kumppanusta saavat tyytyä statistin rooliin. Ryhmän heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu mitäänsanomaton serkkupoika Matt, jonka videoblogaaja Caseyhin suuntaamat kömpelöt iskuyritykset vaikuttavat vain läpinäkyvältä tekosyyltä tuoda yksi kamera lisää mukaan kuvioihin. Koulunsa suosittu tähtipelaaja Steve sen sijaan herättää aidosti sympatiaa pirteällä asenteellaan ja tuo kaverijengin puuhasteluihin sopivan poikamaista viattomuutta.

Vaikka kolmikon kokeilut telekinesian parissa kannattelevat moitteettomasti Chroniclen ensimmäistä puoliskoa, ystävykset osaavat käyttää kumman heikosti voimiaan henkilökohtaiseksi hyödykseen huvinpidon ohella. Yhteen ainoaan kykynäytökseen osallistuminen tuntuu ideana ponnettomalta, sillä hiemankin luovemmalla mielikuvituksella esimerkiksi super-Andrew pystyisi helposti hankkiutumaan eroon useimmista tavis-Andrew'n ongelmista. Miksei hän esimerkiksi kohota sosiaalista asemaansa liittymällä tähtipelaajaksi koulun jalkapallojoukkueeseen tai pakota lottokonetta ulostamaan valitsemansa voittonumerot, jotta hän voisi kustantaa äitinsä hoidot? Mahdollisuuksia on miljoonia, ja juuri Andrew'n kaltaisen henkilön luulisi välittömästi miettivän, miten kohentaa supervoimilla elämäänsä.

Tästä puutteesta huolimatta olin jo valmis pitämään Chroniclea parhaimpana näkemänäni supersankarileffana sitten Wathcmenin. Ennen filmin viimeistä pariakymmentä minuuttia Andrew'n kehitys hallitaan nimittäin jopa hämmästyttävän hienovaraisesti. Uusien ystävien ja superkykyjen hänelle suomat valonpilkahdukset hiipuvat elokuvan edetessä sosiaalisten koettelemusten, kuten ihastuksen seurassa mokaamisen sekä isän vihanpurkausten, tuloksena. Toisaalta pelkkien vastoinkäymisten lisäksi pimeälle puolelle lipumiseen vaikuttaa myös hänen syvälle juurtunut, itseään ruokkiva, vihamielinen ja sulkeutunut asenteensa.

Valitettavasti viimeisellä neljänneksellään Chronicle karauttaa päähahmonsa kanssa karille. Se sortuu ensinnäkin turhaan hätäilyyn töniessään Andrew'ta kohti hänen viimeistä kääntymystään. Elokuvan alkupuolella näet ennätin ajatella, että jopa pojan alkoholisti-isästä on kirjoitettu älykkäästi osittainen olosuhteiden uhri, joka on ajautunut surkeaan tilaansa vaimonsa sairastumisen aikaansaaman masennuksen seurauksena. Andrew'n kaivatessa vauhditusta kehityskaareensa isäpapasta muovataan kuitenkin pikaisesti itse Saatana, jonka käytöksestä lastaan kohtaan katoaa kaikki inhimillisyys.

Andrew'n henkinen hyppäys raivopäiseen tuhon kylvämiseen on harmittavan laiskasti kirjoitettu. Elokuva luo mielleyhtymiä esimerkiksi kouluampujiin, mutta hahmon lankeemuksella olisi vahvempi vaikutus, jos sekin tapahtuisi muun elokuvan lailla luontevan, vähittäisen kehityksen siivittämänä. Sen sijaan poika on vain muutamaa kohtausta aiemmin ylipäänsä edennyt vaiheeseen, jossa hän näkee muut ihmiset alemman rodun edustajina eikä koe enää mitään syyllisyydentuntoa heidän vahingoittamisestaan. Isän väkivaltainen purkaus äidin kuolinvuoteella tuntuu puolestaan keinotekoiselta ylidramatisoinnilta.

Leffan huipentavassa kaupunkikohelluksessa Chronicle hukkaa pallonsa lopullisesti. Kun Andrew yrittää tehdä isästään lopun, Matt rientää väliin. Tämä saa hänen superpahisystävänsä pillastumaan pahemman kerran ja rynnistämään taistoon hänen kanssaan purkaen samalla vihansa kaikkeen ympärillään. Kaoottisessa yhteenotossa Andrew'n käytöksestä on vaikea saada tolkkua. Kamppaillessaan Mattin kanssa hän syyttää serkkuaan isänsä pelastamisesta, jolloin kysymys kuuluukin, miksei hän siinä tapauksessa vain palaa hoitamaan loppuun sitä, minkä aloitti. Tilaisuuksia olisi useita.

Mattin vastarinta ei pitäisi myöskään tulla Andrew'lle yllätyksenä tai kummoisena petturuuden osoituksena, sillä jo loppurytinöitä aiemmin he ovat seisoneet napit vastakkain erimielisinä säännöistä supervoimien käytön suhteen. Mattin epätoivoiset yritykset rauhoittaa toveriaan vaikuttavat puolestaan huvittavasti johtavan vain katastrofisempaan tuhoon ja hävitykseen, kuin mitä ilman hänen väliintuloaan olisi syntynyt.

Andrew'n avunhuutoa muistuttava väkivallan purkaus latistuukin samaistuttavan katkeruuden sijaan tylsän sokeaksi Hulk-raivoksi. Hahmon mielipuolisuutta vieläpä korostetaan pälyilevän ihmisapinamaisen ilmeen lisäksi muun muassa sillä, miten hänen ryöstää Seattlen Space Needle -tornin huipulta kaikkien ihmisten kamerat, puhelimet ja iPadit kuvatakseen itseään kuin koomisen pakkomielteen vallassa. Elokuva haluaa tällä mitä ilmeisimmin alleviivata pojan perimmäistä huomionkipeyttä, jonka tosin kuvittelisi tyydyttyvän paremmin, jos hän hakeutuisi itse tornissa ihmettelevien ihmisten eikä heidän kameroidensa näkökenttään! Mattille Andrew vastaavasti toistelee maanisesti olevansa peto ravintoketjun huipulla.

Loppupuolellaan Chronicle ei hajoa käsiin vain tarinallisesti vaan myös kuvaukseltaan. Leffan alussa muodikas kameran näkökulmasta kertominen vielä toimii, sillä katsoja kokee kaiken Andrew'n mukana, mikä luo tapahtumiin henkilökohtaisuuden tuntua. Myöhemmin filmi tuo sen sijaan tarinaansa mukaan yhä useampia ja useampia kameroita, missä ei itsessään ole mitään vikaa. Se tekee kuitenkin erityisesti Mattin ja Andrew'n välisen taistelun seuraamisesta tuskaa perspektiivin poukkoillessa nauhoitusvempeleestä toiseen ja itse superteinien vain vilahtaessa pikaisesti kuvassa.

Found footage johtaa myös aika ajoin hilpeän epäuskottaviin tilanteisiin. Esimerkiksi Caseyn uhrautuvuutta videoblogaajana täytyy ihmetellä, sillä hän on valmis kuvaamaan tapahtumia uskollisesti myös tippuessaan takaperin auton kyydissä Space Needlen huipulta. Huvitusta aiheuttaa vastaavasti se, kun Andrew makaa sairaalassa ja paikalla valvova poliisi toteaa, että pojan kamera pitää jättää hänen vuoteensa vierelle. Perusteluksi koppalakki toteaa, että laite on osa todistusaineistoa, mikä ilmeisesti tarkoittaa myös, että se on pidettävä ehdottomasti käynnissä sekä kuvaamassa omistajaansa.

Yritin miettiä pääni puhki kelvollista perustetta Chroniclen valinnalle kertoa tarinansa usean kameran silmin. Elokuvan alussa Andrew'n perustelee kuvausintoaan lupaamalla näyttävänsä katsojalle "kaiken", mikä viitannee päivittäisiin ikäviin asioihin hänen elämässään. Laitteesta muodostuu hänelle kuin suojakilpi muuta maailmaa vastaan, ja se kasvaa siten osaksi itse hahmoa. Tämä korostuu esimerkiksi leffan lopussa, kun Matt puhuu kohti kameraa ikään kuin se olisi hänen serkkunsa.

Useilla eri tallennusaparaateilla voitaisiinkin ilmaista sitä, miten Andrew'n olemassaoloa todellisena henkilönä todistivat loppujen lopuksi Mattin lisäksi vain eri kuvauslaitteet. Tulkintaa vastaan sotivat silti Caseyn nauhoitusvälineen näkökulmasta kuvatut kohtaukset, joilla ei ole tekemistä Andrew'n kanssa kuin välillisesti. Siksi found footage tuntuu loppujen lopuksi vain päälleliimatulta temppuilulta.

Vaikka Chronicle pysyy elokuvana pitkään kasassa ja sisältää supersankarileffalle epätavanomaisen monivivahteista hahmonkehitystä, se lässähtää viimeisellä kolmanneksellaan. Filmin ytimessä on tarina siitä, miten tavallinenkin nuori pystyy heikkojen lähtökohtien seurauksena syrjäytymään yhteiskunnasta ja kasvamaan sitä vastaan vihamieliseksi, jolloin maistaessaan valtaa hän ei koe enää mitään vastuuta muita ihmisiä kohtaan. Chronicle onnistuu kuvaamaan moitteettomasti päähahmonsa ajautumisen yhteiskunnan ulkopuolelle mutta elokuvan uskottavuus pettää siinä vaiheessa, kun sen olisi tarkoitus osoittaa, millaisia pelottavia seurauksia tällaisella vieraantumisella voi olla. Andrew'n liian hätäisesti kirjoitettu kääntyminen superpahikseksi ei näet vakuuta lainkaan.