Omaperäinen idea ei tee vielä elokuvaa eikä älyvapaa idea hauskaa komediaa, minkä vuoksi en suoranaisesti tärissyt innosta ennen Iron Skyn ja sen kuunatsien näkemistä. Yhteisörahoitettu ja talkootyönä tehty, erikoisefekteillään suurten luokan Hollywood-spektaakkelien kanssa kilpaileva kotimainen raina värisytti silti väistämättä kiinnostusmittariani. Kykeneekö Iron Sky kohoamaan siis erikoisista lähtökohdistaan tyydyttäväksi leffakokonaisuudeksi? Osaksi kyllä mutta enimmäkseen ei.
Rehellisesti sanottuna yllätyin siitä, miten hauska Iron Sky parhaimmillaan on. Leffa repii 40-luvulle jämähtäneistä natseista läjäpäin helppoa mutta hymyn suupieliin nostattavaa huumoria. Albiinoksi muuntava lääke ja uudelleen editoitu versio Chaplinin diktaattorista irrottivat muun muassa vilpittömät hörähdykset. Hekottelun sävy pysyy tosin suurimman osan ajasta kilttinä eikä esimerkiksi holokaustiin juurikaan viittailla.
Paikoitellen elokuvan irvailu on jopa nokkelaa. Kuunatseilta kunnian ryöstöä hamuileva Pohjois-Korea hihityttää, mutta filmin parhain heitto osuu riemastuttavasti Suomen suuntaan ja vieläpä ovelana piikkinä EU-mallioppilaspolitiikkaa kohtaan. Paatuneena Kubrick-fanipoikana en voinut olla myöskään virnuilematta lukuisille viittauksille ja kunnianosoituksille Tohtori Outolempeä kohtaan. Kaiken kaikkiaan täytyykin myöntää, että tavanomaisen Hollywoodin ulostaman kesäleffakuonan rinnalla Iron Sky kohoaa viihdyttävyysasteikolla korkealle.
Kehnoimmillaan Suomen scifi-ylpeys vajoaa valitettavasti samoihin syvyyksiin, joita Uuno Turhapurojen kaltaiset kalkkunat ennen muinoin kartoittivat. Liian usein elokuva taantuu nimittäin annissaan joko huonoon slapstick-komediaan, ylenpalttiseen fuck-sanan viljelyyn, alushousuvitseihin tai muihin vastaaviin vaivaannuttavuuksiin. Käsittämättömimpänä typeryytenään leffa vääntää toisesta päähenkilöstään pahimman laatuisen "Yo, wassup brotha?" -dialogia laukovan mustan miehen stereotyypin siitä huolimatta, että filmin sanoma pyrkii selkeästi olemaan rasismin vastainen, kuten se ylenpalttisen saarnaavalla lopetuksellaan alleviivaa.
Ongelmakseen filmi ei ymmäräkään rakentaa komediaa hauskimpien vitsiensä varaan vaan pyrkii väkinäisesti huvittamaan katsojaansa joka ikisessä käänteessä. Seurauksena sen huumori menettää tehoaan ja myös tarinankuljetus kärsii.
Heikoimpina hetkinään Iron Sky muistuttaa enemmän natsiaiheista sketsikokoelmaa kuin todellista elokuvaa. Osa kohtauksista tuntuu näet eksyneen leffaan ainoastaan halpojen naurujen lypsämiseksi vailla minkäänlaista merkitystä sen juonen tai hahmojen kannalta. Esimerkiksi Perikadosta tuttua Hitlerin raivonpurkausta parodisoivalla pätkällä ei ole kuin hyvin hatarasti tekemistä koko muun filmin kanssa – puhumattakaan siitä, että itse kohtaus on hämmentävän puolivillaisesti toteutettu. Kiukkuilusta vastaava presidentin kansliapäällikkö toimittaakin elokuvassa vain kehnon kävelevän vitsin virkaa ja on lisäksi kammottavan epähauskalla tavalla ylinäytelty.
Monet filmin heitoista puolestaan hekotuttaisivat, ellei niiden parasta ennen päivämäärä olisi umpeutunut jo vuosia sitten. Sarah Palin -parodia ja Bushin hallinnolle irvailu eivät ymmärrettävästi enää tänä päivänä lähde lentoon. Kaikesta huolimatta natsipropagandan rinnastaminen republikaaniretoriikkaan hymähdyttää.
Hyvältä komedialta vaaditaan vitsien lisäksi taitavaa tarinankerrontaa, ja nimenomaan tässä tehtävässä Iron Sky kompastelee. Elokuvan tapahtumista puuttuu täysin minkäänlainen dramaattinen jännite, joka pitäisi koko paketin kasassa. Erinomaiseksi vertailukohdaksi osoittautuu juurikin leffan esikuva, Tohtori Outolempi, joka komediallisesta ja satiirillisesta luonteestaan huolimatta rakentuu vahvan konfliktin varaan: katsojaa kiinnostaa, onnistuvatko Yhdysvallat ja Venäjä hautaamaan eripuransa edes hetkeksi pysäyttääkseen tuomionpäivänaseen. Iron Skyssa se, valtaavatko natsit maapallon vai luhistuuko kolmas valtakunta jälleen, on sitä vastoin täysin yhdentekevää.
Edes elokuvan hahmot eivät kykene kannattelemaan koko rautataivaan painoa. Käytännössä ainoa henkilö, johon leffa lainkaan pureutuu, on Julia Dietzen näyttelemä natsiopettaja Renate Richter, joka saa oppia eläneensä koko elämänsä propagandan toitottamassa valheessa. Hänen kehityskaarensa juostaan kuitenkin lopulta lävitse kuittaamalla se tasan yhdessä kohtauksessa. Välillä hahmojen motiivit jäävät myös epämääräisiksi, sillä Yhdysvaltain presidentin vaalikampanjassa avustamisen ei kuvittelisi kohoavan natsien prioriteeteissa järin korkealle.
Iron Skyn positiiviset puolet tekevät siitä silti paikoittain katsomisen arvoisen. Visuaalinen puoli ja tietokone-efektit on esimerkiksi hoidettu mallikkaasti, ja vaikkeivät avaruustaistelut sinänsä mitään mullistavaa tarjoakaan, ne ovat teknisesti vakuuttavaa jälkeä. Dietze myös suoriutuu pääroolistaan erittäin pätevästi. Musiikkien osalta taas Laibachin Wagner-vivahteiset sävelet luovat lopun kähinöihin sopivan ironisia sävyjä, eikä elokuvan soundtrack muutoinkaan anna moitteen sijaa.
Loppujen lopuksi Iron Skyn epäonnistumisen leffana voi kuitenkin tiivistää yksinkertaisesti: liian paljon irtovitsejä, liian ontuvaa kerrontaa. Filmin huumori on aika ajoin nokkelaa eikä tuotantoarvoissa ole valittamista, mutta kokonaisuus tuntuu ylipitkältä, hassunhauskalta Youtube-videolta. En tahtoisi olla ilon pilaava natsi, mutta Suomen scifi-ylpeys jättää kylmäksi.
Kommentit
Lähetä kommentti