Stalker

Neuvostoliittolaisohjaaja Andrei Tarkovskin klassikkoelokuvaa, Stalkeria, ei ensimmäisen katsomiskerran jälkeen voi kuvailla kuin hämmentäväksi kokemukseksi. Visuaalisesti loistelias filmi hautaa nimittäin katsojansa sellaiseen määrään moniselitteistä symboliikkaa, monologeja ja eksistentiaalista pohdiskelua, ettei niiltä henkeä haukkoessaan tiedä, mitä mieltä lopputuloksesta pitäisi olla. Siitä huolimatta yksi asia on varmaa: elokuvana Stalker on kiehtovalla tavalla ainutlaatuinen teos.

Leffan tunnelmaa rakennetaan alussa vahvasti. Äärimmäisen upeasti lavastettujen, ränsistyneiden ja törkyisten ympäristöjen ankeutta korostetaan muun muassa seepiasävytteisellä värimaailmalla. Vaikka elokuvan Stalker-nimeä tottelevan päähenkilön ja hänen kahden kumppaninsa vaarallinen hivuttautuminen sotilaiden ympäröimälle mystiselle Vyöhykkeelle etenee hidastempoisesti, jo komeat näkymät sekä vaikuttava, harkittu kuvaus tekevät tarinasta vastustamattoman mukaansatempaavaa seurattavaa.

Ryhmän saapuessa viimein Vyöhykkeelle Stalker suorittaa nerokkaana jippona vaihdoksen seepiasävytteisyydestä täysiin väreihin. Kontrasti rapistuneen, onnettomuutta huokuvan ruskean ulkomaailman sekä Vyöhykkeen luonnonkauniin vihreydessä kylpevän seesteisyyden välillä onkin kerrassaan huikea.

Vyöhyke osoittautuu myös miljöönä poikkeuksellisen lumoavaksi: ihmisen hylkäämän ja paikoilleen pysähtyneen mutta silti salaperäisiä ja arvaamattomia vaaroja pursuavan, kurjuuden keskellä lepäävän saarekkeen veroista tapahtumapaikkaa harvasta filmistä löytyy. Tapa, jolla se ennakoi Tšernobylin onnettomuutta seitsemän vuotta ennen sen toteenkäymistä, on kaiken lisäksi hyytävä.

Elokuva vakuuttaa lisäksi tehokkaalla musiikin käytöllään sekä etevällä näyttelijätyöllään. Tunnelmaa säädellään taidokkaasti epätoivoa herättävästä elektronisesta ambienssista optimismia uhkuviin Beethovenin säveliin. Näyttelijöistä puolestaan kaikkien kolmen miehen esittäjät luovat hahmoihinsa uskottavaa arkisuutta ja inhmillisyyttä, mutta erityisesti edukseen erottuu Aleksandr Kaidanovski, joka  vangitsee päähenkilön roolissa hahmonsa herkän ja spirituaalisen persoonan täydellisesti.

Stalker rakentelee ensimmäisen tuntinsa aikana asetelmiaan määrätietoisesti sekä katsojaansa aliarvioimatta kasvattaen samalla tarinansa jännitystä tasaisesti. Arvoituksellisempiakaan tapahtumia pysähdytään harvoin selittämään puhki, ja kun selityksiä tarjotaan, ne annetaan usein epäsuorasti. Erikseen ei esimerkiksi ryhdytä avaamaan sitä, miksi matkalaiset tunnustelevat tietään Vyöhykkeen poikki heitellen edellään kankaaseen sidottuja muttereita, vaan syy siihen jätetään itse kunkin hoksaamisen varaan.

Vaikka alkupuolellaan elokuvan varsinainen kantava idea jää vielä hämärän peittoon, luottamus punaisen langan olemassaoloon ei horju missään vaiheessa. Filmi etenee loogisesti sekä perinteisin kerronnan keinoin huipentuen ennen väliaikaa intensiiviseen kohtaukseen, jossa yksinkertaisella kuvakulmavalinnalla saadaan luotua varsin painostavaa tunnelmaa.

Jälkimmäisellä puoliskollaan Stalker luopuu kaikista suoraviivaisen sekä helposti pureskeltavan ilmaisun rippeistäkin ja näyttää keskisormea leppoisan viihteen ystäville. Tasapainoista ja eheää tarinankuljetusta alkavat näet rikkoa pitkälliset mietiskelevät yksinpuhelut sekä vertauskuvalliset unenomaiset näyt.

Teemojen käsittely tuntuu silti paikoitellen toteutukseltaan peräti kömpelöltä. Kerta toisensa jälkeen hahmot pysähtyvät kuin oksentamaan ulos filosofista pohdiskelua yhtenä tulvana, mikä sitten naamioidaan tarpeen tullen dialogiksi kahden tai useamman hahmon harrastaessa sitä vuorotellen. Pakkosyötön vaikutelmaa vahvistaa lisäksi se, että henkilöiden repliikit ovat muodoltaan retorisesti siloiteltuja ja yleviä kuin valmisteltu puhe. Siinä ei tyylivalintana sinänsä ole mitään vikaa, mutta sen vuoksi kanssakäymisiä on entistä vaikeampi uskoa aidoiksi ihmisten välisiksi keskusteluiksi.

Stalkerin hahmojen päämäärää – ihmisen syvimmät toiveet toteuttavaa, Vyöhykkeen keskellä lepäävää huonetta – tärkeämmän osan leffassa ryöstää heidän matkansa sen luo sekä kaikki, mitä he itsestään tuon matkan aikana oppivat. Koko huone paljastuu itse asiassa puhtaaksi filmin McGuffiniksi. Samalla se kohoaa toisaalta vertauskuvaksi ihmisen perimmäisille haluille ja tavoitteille, jotka ovat lopulta mysteeri jopa hänelle itselleen.

Vyöhyke puolestaan paljastaa elokuvassa ihmisen paljon ihmisen suhteesta tuntemattomaan. Toisille, kuten alueen ympäröineelle hallitukselle ja salaperäisen huoneen räjäyttämistä suunnittelevalle professorille, tuo salaperäinen maailma näyttäytyy uhkana. Toisille, Vyöhykkeen ulkopuolella uskonsa jo menettäneille, se edustaa sen sijaan viimeistä toivon kipinää. Itse Stalker esimerkiksi suhtautuu taianomaiseen alueeseen arvokkaana lahjana, kuin viimeisenä turvakotina kaiken ympäröivän pahuuden ja kärsimyksen keskellä.

Merkittävän teeman Stalkerissa muodostaakin se, miten ihminen on eksynyt elämässään eikä pohjimmiltaan tunne itseään. Kaikki kolme hahmoa joutuvat nimittäin elokuvan lopussa arvioimaan uudelleen sen, mitä he alunperin luulivat matkallaan huoneelle pyrkivänsä saavuttamaan.

Hahmojen itsetuntemuksen voi jopa tulkita vaikuttavan heidän mahdollisuuksiinsa edetä Vyöhykkeellä. Kumppanukset eivät esimerkiksi voi kulkea suorinta tietä huoneen luo, sillä he eivät aluksi ole selvillä syvimmistä haluistaan, vaan joutuvat kiertämään pitempää reittiä tutkiskellakseen sisintään. Kun ryhmän tiedemies palaa puolestaan jälkiään takaisin hakemaan reppuaan, hän saavuttaa silti matkan välietapin ennen kirjailijaa ja Stalkeria. Vaikka Stalker on tätä aiemmin todennut, ettei Vyöhykkeellä voi tavallisesti peruuttaa, tiedemies saapuu perille nopeimmin, koska hetkellisesti hän uskoo eniten kolmikosta tavoitteeseensa, eli huoneen räjäyttämiseen reppuun kätkemänsä pommin avulla.

Elokuvan kolme päähenkilöä heijastelevat myös luonteissaan kaikki erilaisia inhimillisyyden puolia. Alkoholistisessa, itseään halveksivassa kirjailijassa tiivistyy esimerkiksi epäusko mysteereihin sekä epäilys oman elämänsä mielekkyyttä kohtaan. Vaikka hän pitää taidetta itseisarvoisena asiana, hän ei ole silti varma, tekeekö hän sitä ainoastaan todistaakseen arvokkuutensa muiden ihmisten silmissä epäonnistuen siinä vieläpä surkeasti.

Tiedemies on hahmoista puolestaan looginen ja pragmaattinen persoona, jota Vyöhyke ja huone kiehtovat hänen omien sanojensa mukaan ainoastaan puhtaan tieteellisestä näkökulmasta. Hän ei ole kiinnostunut näiden mysteerien todellisesta luonteesta vaan näkee ne pelkästään pelottavana välineenä, jota pahat ihmiset voivat hyödyntää tarkoitusperiinsä.

Stalker taas kohoaa elokuvan hengellisyyden keskushahmoksi, joka luottaa tehtävänsä tärkeyteen, koska sen ansiosta hän voi tuoda toivoa myös ihmisille, jotka ovat sen menettäneet. Tämän vakaumuksensa vuoksi hän päätyy kammoksumaan matkaseuralaistensa kylmää uskon puutetta ihmeisiin sekä analyyttistä ylirationalisointia. Hänen sisällään kytevästä toivosta muistuttaa läpi elokuvan häntä seuraava koira, joka unenomaisessa luonteessaan on kuin koko Vyöhykkeen sydän.

Elokuvana Stalker ei ole kaikkein helpoiten tulkittavimpia, sillä sen sisältämän symboliikan ymmärtämiseen leffa ei tarjoa aina edes vinkkiä. Veden läpi kuvatut kolikot, ase, lääkeneula sekä ikonimaalaus kenties kuvastavat Vyöhykkeen ulkopuolisessa maailmassa vaikuttavia voimia, sillä ne on kuvattu samanlaiseen seepian sävyyn kuin filmin alku. Toisaalta ne voisivat yhtä hyvin ilmentää Stalkerin salaisuudeksi jäävää ja mahdollisesti synkkää menneisyyttä.

Entä mitä tarkoittavat dyynien täyttämässä huoneessa lennähtävät linnut, jotka saman tien katoavat, tai käytävän perällä makaavat kaksi ruumista, joista toisen läpi kohoaa kasvi? Miksi hahmot vaipuvat välillä sattumanvaraisesti unen kaltaiseen olotilaan ja miksi kirjailija herää dyynihuoneeseen saavuttuaan yhtäkkiä keskeltä lätäkköä? Kaikkiin näihin kysymyksiin voisi keksiä erilaisia selityksiä mutta se tuntuisi tarkoituksettomalta, sillä millekään tulkinnalle on vaikea löytää muita erityisen parempia perusteita.

Olen lukenut mielipiteitä, joiden mukaan Stalker on elokuvana kuin runo, eikä kaikkia sen merkityksiä kannatakaan siksi yrittää avata perinpohjaisesti. Tällä epämääräisyydellä on toisaalta kääntöpuolensa. Jos jokin teoksen elementti on tulkittavissa loputtomilla eri tavoin ja voi ilmaista käytännössä ihan mitä tahansa, voisi oikeutetusti väittää, ettei se pohjimmiltaan ilmaise yhtään mitään. Tällaisesta taiteesta on vaikea sanoa, onko sen taustalla oikeasti jokin älykäs ajatus vai onko se pelkkä kasa ilmaan heiteltyjä sattumanvaraisia ideoita, joilla se pyrkii esittämään todellista fiksumpaa. Toisaalta Stalkerilla tuntuu olevan filminä myös todellista sanottavaa.

Kolmikon palattua vyöhykkeeltä leffa jatkaa vielä tarinaansa viidentoista minuutin epilogilla. Uskon teemaa heijastellen päähenkilön vaimo pitää monologin siitä, miten hän rakastaa aviomiestään, vaikkei tiedä, palaako tämä koskaan retkiltään. Arvoituksellinen viimeinen kohtaus puolestaan päättää elokuvan ajatuksia herättävästi. Itse tulkitsin sitä niin, että Stalkerin lapsi, jota luultiin Vyöhykkeen kiroamaksi, on todellisuudessa sen telekinesiakyvyllä siunaama. Kun näemme lapsen ja koiran elokuvan lopussa, värit ovat myös varovaisesti levinneet ulkomaailmaan seepiasävyjen tilalle merkiksi uudesta tulevaisuudesta. 

Kaiken kaikkiaan Stalker asettaa hengellisyyden, uskon sekä toivon vastakkain rationalisoinnin, kyynisyyden ja materialisuuden kanssa. Tarkovski asettuu tässä eksistentiaalisessa kamppailussa selkeästi edellisten taipumusten puolelle. Ohjaajan omissa puheissa elokuva on näyttäytynyt erityisesti puheena toivon ja rakkauden puolesta.

Elokuvan lukuisista raamatullisista viittauksista huolimatta sen toitottamassa uskossa ei välttämättä ole kysymys niinkään uskonnollisesta uskosta. Sen sijaan päähenkilö toteaa: "Ja kaikkein tärkeimpänä, annettakoon heidän uskoa itseensä". Filmin mielenkiintoisimmaksi huomioksi kohoaa lopulta toteamus siitä, miten ihmisen vilpitön, joskus irrationaaliseltakin vaikuttava usko itseensä voittaa jatkuvan ylianalyyttisen sekä -kriittisen oman sisimpänsä tarkastelun.

Stalkerin katsottuaan siitä on välittömästi vaikea sanoa, pitikö näkemästään, vai ei. Sen ensimmäinen tunti onnistuu lavastuksensa, kuvauksensa sekä varmaotteisen tarinan kehittelynsä ansiosta imemään mukaansa, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla runsaat pohdiskelevat monologit sekä erittäin tulkinnanvarainen symboliikka kysyvät katsojalta kärsivällisyyttä. Kuitenkin, mitä enemmän elokuvaa sen katsottuani sulattelin, sitä mielenkiintoisemmilta siihen kätketyt ajatukset vaikuttivat. Vain myöhemmät katsomiskerrat paljastavat, muodostuuko elokuvasta minun silmissäni todellinen mestariteos.