'Kuusi tuotantokautta laveaa polkua tallattuaan Tony Sopranon ja hänen kahden perheensä tarina saapuu päätökseen. Huipulle on hyvä lopettaa, sillä The Sopranosin viimeinen kausi kohoaa koko sarjan vaikuttavimmaksi päättäen mafiasaagan sille tunnusomaisella tavalla: kompromissittomasti sekä katsojiaan aliarvioimattomasti.
Muita kausia lähes kaksi kertaa pidempi kuudes kausi ehtii uppoutua teemoihinsa vielä edeltäjiäänkin syvemmin. Ensimmäisen puoliskon aikana keskeisiksi kohoavat kaksi kysymystä: "Kuka minä olen?" ja "Mihin minä olen menossa?" Erilaiset identiteettikriisit sekä elämän umpikujat ajavat hahmot näiden pohdintojen äärelle alkaen aina itsemurhaan päätyvästä Eugenesta homoutensa kanssa kamppailevaan Vitoon kuin myös äitinsä todellisen henkilöllisyyden oppivaan Paulieen.
Päräyttävän tragikoomisena kauden aloituksena Junior-setä puolestaan ampuu dementiahoureissaan Tonya. Seurauksena sairaalassa koomaan vaipunut mafiapomo päätyy uneksimaan itsensä epäonniseksi, elämässään eksyneeksi kaupparatsuksi, joka on hyvää vauhtia matkalla tiellä kadotukseen.
Useat näistä hahmojen ongelmista sitovat myös taitavasti yhteen sarjan edeltävien kausien juonikuvioita. Show ei unohda menneitä tapahtumiaan, vaan saa esimerkiksi jo neljännellä kaudella aloitetun, tuolloin hieman irralliselta vaikuttaneen Paulien äitikuvionkin tuntumaan merkittävältä osalta kokonaisuutta. Junior-sedän aiempi kamppailu vanhuutensa vaivojen ja huolien parissa osoittautuu puolestaa nerokkaaksi pohjustukseksi, sillä hänen surkuhupaisan harhainen veljenpoikansa murhayritys on kaikessa yllättävyydessään täydellisen looginen osa hahmon tarinajatkumoa.
Koomansa seurauksena itsetutkiskelun aloittavan Tonyn pyrkimykset suhtautua jokaiseen päivään kuin lahjana nousevat nekin kauden alkupuolella tärkeään rooliin. Muutosta elämäänsä tavoitteleva mafioso ottaa ohjanuorakseen sairaalassa hänen sänkynsä viereen ilmestyneen mystisen aboriginaali-sananlaskun: "Joskus sorrun säälimään itseäni, ja silti kaiken aikaa suuri tuuli kuljettaa minua taivaan poikki." Tämä mietelause muodostaa koko kauden keskeisimmän sanoma siitä, miten erityisesti länsimaissa ihmiset eivät osaa nähdä murheidensa todellista mitättömyyttä ja nauttia elämästään, vaan ajautuvat jatkuvasti tyytymättöminä voivottelemaan omaa kurjaa osaansa.
Tonylle kyseisen lauseen havainnollistavina esimerkkeinä näyttäytyvät muun muassa hänen surkutteluun taipuvainen kokkiystävänsä Artie sekä hänen saamaton poikansa Anthony Junior, joka loppukaudesta vajoaa masennukseen. Luonnollisesti Tony ei kuitenkaan huomaa, että hän itse on altis samalle taipumukselle. Hän ei nimittäin osaa elää hetkessä vaan ahdistuu ja turhautuu, kun kaikki asiat eivät tapahdukaan juuri hänen tahtonsa mukaisesti, sillä hän näkee itsensä maailman napana eikä pysty siten hyväksymään minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Lopulta hän joutuu toteamaan, että arjen pienet ja suuret ongelmat tekevät kaikkensa iskeäkseen kapuloita hänen onnensa rattaisiin
The Sopranosin kuudes tuotantokausi palaa lisäksi moniin aiemmin show'n aikana pyöriteltyihin teemoihin. Sarjan hahmot ovat Tony etunenässä edelleen pohjimmiltaan kyvyttömiä muutokseen: Paulie ei pääse irti taikauskoisista peloistaan, A.J. ei irti velttoilustaan, Christopher ei irti huumeiden käytöstään, Janice ei irti draamakuningattaren osastaan, Vito ei irti mafiasta eikä Carmela irti Tonysta.
Myös sukupolvien välinen kuilu nostaa jälleen päätään. Tämä näkyy erityisesti Paulien ja Christopherin eripurailussa, Tonyn ja A.J:n kanssakäymisessä, kuten myös Junior-sedän ystävyyyssuhteessa nuoreen mielisairaalapotilaaseen, joka muistuttaa häntä veljenpojastaan ja jolle Junior toisaalta edustaa isän korviketta. Perimän asettamien rajoitusten sekä vapaan tahdon vastakkainasettelu nousee puolestaan keskeiseksi aiheeksi siinä, miten lapset päätyvät toistamaan vanhempiensa virheitä, kuten käy niin Tonyn, A.J:n kuin Christopherinkin kohdalla.
Kaikkien näiden teemojen käsittelyssä pureudutaan loppujen lopuksi kysymykseen siitä, miksi ihminen ei ikinä pääse pysyvästi eroon häntä riivaavasta tyytymättömyydestä. Tony itse sarjan päähahmona kuvastaakin henkilöä, joka ei koskaan pysty saavuttamaan kestävää onnellisuutta. Hän näkee itsensä muita erityisempänä ja yrittää siksi jatkuvasti saavuttaa elämässään ehdottoman kontrollin sortuen toistamaan samoja virheitä uudelleen ja uudelleen.
Tarinan lopussa Tony on jo tyystin unohtanut oman ensimmäisen kauden opetuksensa siitä, miten arjen keskellä on syytä muistaa kaikki koetut hyvät hetket. Hän ei näet huoliensa ja murheidensa keskellä pysty enää nauttimaan niistä vähistäkään
The Sopranosin johdattelee loistavasti päätökseen Tonyn asteittainen kasvava vastenmielisyys henkilönä. Ensimmäisen kauden sympaattisen perheenisän alta on sarjan edetessä paljastunut vähä vähältä täysi sosiopaatti, mutta silti hänestä ei edelleenkään voi olla välittämättä. Kaikesta huolimatta suurimpaan osaan miehen vioista ja ongelmista on nimittäin yhä erittäin helppo samaistua.
Kuten aiemminkin, The Sopranosin hahmojen viehätys kumpuaa heidän samankaltaisuudestaan itsemme kanssa. Murhat ynnä muut rikokset luovat lopulta ainoan todellisen eron heidän ja yleisönsä välille. Hahmojen vaikuttavuutta pohtiessa ei sovi myöskään väheksyä James Gandolfinin sekä muun näyttelijäkaartin roolisuorituksien voimaa, joka kuudennella kaudella kasvaa – jos mahdollista – entistä järisyttävämmäksi
Sarja tiedostaa päähenkilönsä kaksijakoisuuden, sillä kuudennella kaudella Tonyn psykiatri, tohtori Melfi, sekä mafiapomoa ennen jahdannut agentti Harris ovat kuin katsojan olkapäille asetetut enkeli ja paholainen. Tohtori Melfi toimii edelleen viime kädessä sarjan moraalisena kompassina, joka ainoana hahmona kykenee sanomaan potilaalleen "ei". Agentti Harris vuorostaan heijastelee sitä katsojan puolta, joka kannustaa Tonya ja jännittää tämän puolesta, mikä tiivistyy erityisesti hänen finaalijakson huudahduksessaan, joka on lainattu entiseltä FBI-pomo Lindley DeVecchiolta: "Damn! We're gonna win this thing!"
Sarjaa seuraavan yleisön tekopyhyyttä piikitellään puolestaan kauden aloittavassa lausahduksessa: "Nobody ever went broke underestimating the taste of the American public". Katsojat tuomitsevatkin Tonyn teot mutta silti nauttivat samaan aikaan täysin siemauksin niiden seuraamisesta.
Selkeimmin Tonyn inhottavuus persoonana ilmenee hänen syövyttävässä vaikutuksessa läheisiinsä sekä tavassa, jolla hän haluaa hallita heitä absoluuttisesti. Räikeimmiksi esimerkeiksi tästä pakottavasta tarpeesta dominoida ihmisiä nousevat kauden aikana hänen konfilktinsa Bobbyn ja Christopherin kanssa. Kun Bobby voittaa hänet mökkiviikonloppuna syttyneessä nyrkkitappelussa, mafiapomo käy tapahtuneesta loputtomiin jälkipeliä. Osoittakseen itselleen olevansa yhä vallan kahvassa hän pakottaa tappamisessa kokemattoman alaisensa suorittamaan ensimmäisen murhansa.
Christopherin kohdalla edes tämä ei riitä, vaan parin vastakkainasettelu johtaa lopulta koko sarjan tylyimpään käänteeseen, jossa Tony tukehduttaa huumeisiin jälleen sortuneen ystävänsä heidän jouduttuaan auto-onnettomuuteen. Christopherin kohtalo käydään läpi sen verran tunnekylmästi ja etäännyttävästi, että ratkaisu tuntuu hetken aikaa väärältä. Kuten aina, The Sopranos pyrkii kuitenkin samaistuttamaan katsojansa päähenkilönsä mielenmaisemaan.
Tony ei koekaan teostaan omatunnontuskia vaan päinvastoin pyrkii sinetöimään voittonsa capostaan täydelliseksi muun muassa naiskentelemalla välittömästi tämän rakastajattaren kanssa. Vaikka hän perustelee itselleen Christopherin tappamisen tämän vastuuttomalla käytöksellä, todellinen syy on luonnollisesti mustasukkaisessa kontrollin tarpeessa. Hän itse nimittäin uhkapelaa holtittomasti kaiken aikaa ja jälkeenpäin päätyy myös sekoilemaan huumepäissään.
Christopherista taas muodostuu kuudennella kaudella Adrianan tavoin eräs koko sarjan traagisimmista hahmoista. Hän ei pysty pääsemään koskaan todella irti mafian vaikutuksesta eikä pysty siten avautumaan murheistaan ja ongelmistaan kenellekään. Edes elokuvaunelman toteutuminen ei poista tyhjyyttä hänen elämästään, sillä loppujen lopuksi perimmäiset asiat, mitkä häneltä ovat aina puuttuneet, ovat rakkauden ja läheisyyden tunteet. Niitä hän yrittää paikata haalimalla korvikkeeksi valtaa ja mainetta. Hahmona hän on kuin The Sopranosin kansalainen Kane; ainoastaan reki uupuu.
Viimeisten jaksojen kolkuttaessa ovelle show'n jännitys nousee jälleen tuttuun tapaan huikeisiin sfääreihin, sillä kenenkään hahmon kohtalosta ei voi mennä takuuseen. Päiden tiuhaan tahtiin putoileminen tuntuu todella vatsanpohjassa, sillä vaikka mafiosoista valtaosa ansaitsee kurjan päätöksen, heidät on oppinut silti sarjan aikana tuntemaan sosiopaattien ja murhaajien lisäksi myös ihmisinä. Erityisesti Bobbyn kuolema onnistuu koskettamaan, koska hänestä on kehittynyt hahmona sarjan eräänlainen viattomuuden perikuva, jonka Tony viimein murtaa ja altistaa mafiasodan maalitauluksi. Kaiken lisäksi hänen kuolinkohtauksensa pienoisjunineen on kertakaikkisen upeasti kuvattu ja leikattu.
The Sopranosin lopetuksessa painuvat mieleen myös rauhallisemmat kohtaukset. Tarpeettomaan nostalgialla ja kaihoilulla mehusteluun ei alennuta, vaan menneestä muistutetaan hienovaraisesti Paulien istuessa yksinäisenä Satrialen kuistilla merkkinä siitä, mitä joskus oli. Loisteliasta tyylitajua osoittaa niin ikään Tonyn ja Juniorin viimeinen kohtaaminen. Mafiapomo näet saapuu tapaamaan setäänsä vasta, kun on liian myöhäistä ja tämän dementia on edennyt jo liian pitkälle. Seurauksena hahmojen välit jäävät iäisyydeksi murheellisen paikkaamattomiksi.
Finaalijaksossaan The Sopranos tiivistää kauden taustalla vallineen amerikkalaisen materialistisen elämäntavan kritiikkinsä. A.J. esimerkiksi ällistellee, miten hänen pöytäseurueensa elää todellisuudesta irrallaan puhuen Oscareista ja American Idolsista samaan aikaan, kun toisella puolella maailmaa Irakin sota leimuaa valloillaan. Ei lienekään sattumaa, että viimeisen episodin nimeksi on valittu juuri Made in America.
Kauden aikana myös terrorismipelkoa rinnastetaan ahkerasti siihen, miten jenkkien arjen täyttää jatkuva huoli kaiken heidän vaurautensakin keskellä. Mikä siis olisikaan osuvampi ratkaisu, kuin jättää jaksoissa silloin tällöin vilahdelleen salaperäisen muslimikaksikon kohtalo ja päämäärät kokonaan auki?
Sillä ei puolestaan ole varsinaista merkitystä, kuoleeko Tony sarjan kiistellyssä mutta erinomaisessa viimeisessä kohtauksessa. Tärkeämpää on nimittäin se, mitä päätöshetket kertovat sarjan päähahmosta. Tonyn mahdollisesta kuolemasta toki annetaan lukuisia vihjeitä muun muassa kauden keskivaiheen keskustelussa hänen sekä Bobby Baccalierin välillä. Viimeisen kohtauksen viesti siitä, ettei mafiapomo koskaan kykene elämään onnellista elämää, ei kuitenkaan riipu siitä, potkaisiko hän tyhjää juuri sinä iltana vai kenties joskus myöhemmin. Avoimena lopetuksena musta ruutu onkin täydellinen.
Kuudennen kautensa myötä The Sopranos osoittautuu totisesti erääksi kaikkien aikojen televisiosarjaksi. Kaikki show'n teemat nivoutuvat yhteen sen viimeisen parinkymmenen jakson aikana niin vakuuttavaksi kokonaisuudeksi, etten muista törmänneeni vastaavan kuin toisen HBO:n huippudraaman, The Wiren, kohdalla. Tarinallisena eepoksena ja erityisesti hahmotutkielmana se luo uskomattoman syvän läpileikkauksen länsimaisen ihmisen tyhjyyden ja epäonnen tuntemuksiin.
Luonnollisesti loppurutistukseenkin mahtuu mukaan jälleen hitaita episodeja, kuten The Ride, Remember When ja Chasing It. Kauden pidemmän keston ansiosta ne eivät kuitenkaan tällä kertaa jumita kerrontaa paikalleen vaan rytmittävät sitä sopivasti teemoja täydentäen. "Don't stop --", laulaa Journey juuri ennen kuin ravintolan ovikello kilahtaa, mutta niin vain loppuu The Sopranos jättäen jälkeensä vain mustan ruudun sekä muistutuksen: elämä jatkuu.
Kausi 6:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti