Morsian pukeutui mustaan

François Truffaut'n henkilökohtainen kunnianosoitus Alfred Hitchcockille, Morsian pukeutui mustaan, kertoo hyvin suoraviivaisen tarinan naisesta, jonka pyrkimyksenä on tappaa viisi hänen sulhasensa kuolemasta vastuullista miestä. Filmin yleistunnelma muistuttaakin paljon itsensä jännityksen mestarin teoksia: pakkomielle ja mysteeri näyttelevät juonessa tärkeää osaa, tapahtumiin sisältyy paljon samanlaista melodraaman sekaista ironiaa, ja musiikista vastaa niin Psykon, Vertigon kuin Vaaralliseen romanssinkin säveltäjänä toiminut Bernard Herrmann. Tästä huolimatta Truffaut'n tuotos ei onnistu vangitsemaan katsojaansa tuolin reunalle kuin hänen ohjaajaesikuvansa elokuvat parhaimmillaan.

Keskeiseen rooliin Truffaut'n filmissä nousee moraalinen harmaus. Leffa ei tunnusta hyvää eikä pahaa vaan ainoastaan joukon epäonnisia ihmisiä sekä menetyksen ja pettymyksen lietsoman koston, joka etenee kuin pysäyttämätön luonnonvoima etsien hyvitystä vailla rationaalisuutta tai neuvottelun varaa. Pohjimmiltaan koko elokuva onkin kuin yksi ylitsepääsemättömän katkeruuden lietsoma surkeiden sattumusten sarja.

Mielenkiintoisesti tarinassa itse murhattavista muodostuu jopa aidompia henkilöitä kuin kylmä ja tunteeton murhaajatar, joka on käytännössä sisältä yhtä kuin kuollut. Miehet esitellään yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta perusteellisesti, osa sympaattisina ja osa vähemmän sympaattisina, mutta jokainen varsin inhimillisenä yksilönä. Parhaiten mieleen uhreista painuu järjestyksessä toinen, joka yksinäisenä poikamiehenä ennättää ihastua morsiameen, ennen kuin tämä myrkyttää hänet, eikä häntä kohtaan voikaan olla tuntematta sääliä. Hauskana yksityiskohtana sen sijaan kohteista suurin paha – jos häntä sellaiseksi voi nimittää – saa myös joukosta kaikkein vähiten ruutuaikaa.

Elokuva esittää kysymyksen siitä, täytyykö ihmisen joutua maksamaan kovin mahdollinen hinta yhdestä ainoasta vakavasta virheestä elämässään, vaikka tuo virhe ryöstäisikin toisen, viattoman ihmisen hengen. Morsiamen kostossa ei loppujen lopuksi olekaan kysymys oikeudenmukaisuudesta vaan tarpeesta purkaa hänen omaa tuskaansa. Pappi, jolle hän ripittäytyy, tiedustelee häneltä: "Kuinka kukaan, jonka sisällä on noin paljon vihaa, voi tuntea lainkaan rakkautta?

Filmiltä syö kuitenkin tehoa se, ettei itse murhissa ole tarkemmin ajateltuna erityisesti järkeä. Lähes jokainen niistä tuntuu nojaavan suunnittelemattomaan improvisaatioon, jonka onnistuminen luottaa lähinnä hyvään tuuriin samalla, kun murhaaja jättää itsestään tusinoittain johtolankoja ja tuntomerkkejä jälkeensä.

Silti vaikka kuviteltavia möhläyksen mahdollisuuksia olisi lukemattomia, lykky suosii aina menestyksekästä assasinaatiota. Esimerkiksi ensimmäisen surman kohdalla on sattuman kauppaa, ettei kukaan satu näkemään tapahtunutta, vaikka hääväkeä parveilee ympärillä jatkuvasti. Komedian tapauksessa tällaisia yksityiskohtia katsoisi läpi sormien, mutta Morsian pukeutui mustaan ottaa itsensä vakavasti.

Kummastuttavinta morsion murhissa onkin se, miksi nainen haluaa asettaa itsensä jatkuvasti alttiiksi tarpeettomalle paljastumis- ja kiinnijäämisvaaralle. Kolmannen uhrin nitistäminen osoittautuu tässä mielessä kaikkein pöhlöimmäksi, sillä idea perheen lapsen opettajaksi soluttautumisesta sisältää lukemattomia ilmiselviä riskejä. Lapsen isä jättää esimerkiksi onnekkaasti tarkistamatta puhelimitse vaimoltaan sekä koululta, onko poikaa lähetetty tosiaan kaitsemaan opettaja. Yhtälailla onnekkaasti naisen toteuttaessa surmatyötään poika ei herää isänsä äänekkääseen kuolinkamppailuun. Lisäksi murhaajalle luulisi olevan päivänselvää, että tapaus suo poliiseille vähintään yhden takuuvarman, tarpeettoman silminnäkijän.

Morsiamen uhkarohkeutta voisi kenties puolustella sillä, että hän haluaa oppia tuntemaan kohteensa ennen näiden kuolemaa. Leffa tekee kuitenkin selväksi, ettei tämä ole asian laita. Erään uhrinsa hän nimittäin yrittää vain kylmästi ampua ja paeta paikalta, jolloin herää kysymys, miksei hän vain tukeudu samaan myös muiden miesten kohdalla. Monimutkaisen luovat murhakeinot tuntuvat välillä oikeuttavan olemassaolonsa vain sillä perusteella, ettei filmistä tulisi liian tylsää katsottavaa.

Elokuvan viimeinen ja päättävä tappokeikka paljastuu sen kaikkein epätodennäköisimmäksi. Vaikka tapahtumien kulun voi helposti ennakoida, on vaikea sulattaa, että päähenkilö luottaa pääsevänsä samaan yhteisvankilaan kaltereiden taakse päätyneen uhrinsa kanssa, saisi tuomittuna murhaajana pääsyn keittiöveitsiin sekä pääsisi jakelemaan miesvangeille ruokaa. Näistä seikoista huolimatta filmin lopetuskohtaus paljastuu silti kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin tyylikkääksi.

Morsian pukeutui mustaan lipeää ajoittain myös korniuden puolelle korostaessaan päähenkilönsä tuskaa. Esimerkiksi sulhasen saadessa luodista osuman nainen ennättää juuri miehensä kuolinhetkellä pujottamaan traagisesti hääsormuksen tämän sormeen. Tarinassa käy myös ilmi, että hänen puolisonsa on ollut hänen elämänsä rakkaus jo lapsesta. Tämä vaikuttaa hieman hämmentävältä, sillä miksi he eivät siinä tapauksessa ole menneet naimisiin jo nuorella iällä?

Leffassa ihmetystä aiheuttaa myös se, miten morsian on saanut selville sulhasensa kuolemasta vastanneiden miesten olinpaikat, vaikkei poliisikaan onnistunut pääsemään heidän jäljilleen. Tämän kysymyksen voisi vielä hyväksyä tarkoituksellisena mysteerinä. Siinä vaiheessa rikotaan kuitenkin uskottavuuden rajoja, kun edes naisen murhattua suurimman osan kohteistaan viranomaiset eivät kykene yhdistämään pisteitä uhrien välillä vaan ovat kuviosta täysin ymmällään. Naisen menneisyyttä penkoessa luulisi näet, että selvittämätön sulhasen assasinaatio ponnahtaisi ensimmäisenä esiin mahdollisia motiiveja tapahtumasarjalle etsiessä.

Pääosan näyttelijänä Jeanne Moreau tekee sinänsä moitteetonta työtä näytellessään ilmeetöntä ja tunteetonta surmaajamorsmaikkua. Hän on tosin hiukan outo valinta rooliin, sillä niin moni miesuhreista lankeaa pahaa aavistamattoman hurmaantuneena hänen pauloihinsa, että syntyy mielikuva, kuin kyseessä olisi huomattavasti nuorempi ja tyrmäävämpi tapaus.

Uhrien suhtautumisen päähenkilöön voi toisaalta tulkita leffan eräänlaiseksi viestiksi naisiin kohdistuvista stereotypioista. Kukaan miehistä ei nimittäin osaa aavistaa naisen kohdalla vaaraa tai edes mitään pinnan alle kätkeytyvää päämäärää, vaan kaikki näkevät hänet välineenä omiin tarkoitusperiinsä: muutamat heistä pitävät häntä haasteena ja valloituksena, yksi puolestaan runopoikamaisena unelmien täyttymyksenä, kun taas toinen sopivalla hetkellä apuun saapuvana pyyteettömänä palvelijana.

Vaikka Morsian pukeutui mustaan lainaakin Hitchcockin hovisäveltäjää, Herrmannin melodiat eivät suinkaan nostata elokuvaa unohtumattomiin korkeuksiin, vaan päinvastoin musiikkia tunnutaan käyttävän turhan alleviivaavasti. Välillä tilanteita, joissa mitään erikoista ei tapahdu, höystetään omituisesti jännitysteemoilla. Dramaattiset soinnut tuntuvat pahimmillaan jopa tahattoman koomisilta, kuten kohtauksessa, jossa selviää, että viimeinen murhattavista miehistä on morsiamen kanssa samassa vankilassa. Käännettä on nimittäin kerennyt tuolloin odottaa jo hyvän aikaa.

Morsian pukeutui mustaan onnistuu parhaiten käsitellessään vaikeutta hyväksyä elämän epäreiluutta. Tavallaan se jopa vihjaa, että suuri osa siitä, mitä ihmiset tavallisesti pitävät pahuutena, kumpuaa nimenomaan kyvyttömyydestä käsitellä tuota mielettömyyttä. Elokuvan murhien toteutus koettelee silti liikaa tarinan uskottavuutta. Vaikka kyseessä onkin hitchcockilainen jännitysnäytelmä, jännitystä ei myöskään pääse syntymään eikä tapahdumista erehdy erityisemmin välittämään.