Ei ole vaikea käsittää, miksi Sergei Eisensteinin vuoden 1925 neuvostoklassikkoa, erääksi kaikkien aikojen parhaimmaksikin filmiksi kehuttua Panssarilaiva Potemkinia, pidetään aikakautensa tyylin ja muodon edelläkävijänä. Loistava kuvaus sekä täydellisesti ajoitetut leikkaukset saavat sen tuntumaan paikoittain hätkähdyttävän nykyaikaiselta. Millään ei uskoisi, että kyseessä on itse asiassa lähes 90 vuotta vanha teos. Upeimpina leffan tehokeinoista erottuvat sen kuuluisat montaasit, jotka juurruttivat kyseisen tekniikan lähtemättömäksi osaksi elokuvakerrontaa.
Filmin on tehnyt tunnetuksi erityisesti sen Odessan portaat -kohtaus, jossa tsaarin sotilaat murhaavat armottomasti panikoivia siviileitä marssiessaan tasaiseen tahtiin alas kaupungin portaikkoa. Samalla leffa leikkaa muun muassa askelmia pitkin putoaviin lastenrattaisiin. Jyrkillä vastakohdillaan tunteisiin vetoava sekä aikaansa nähden jopa yllättävän brutaali osio tarjoaa kieltämättä komeaa katsottavaa. Loisteliaan montaasirakenteensa lisäksi se on myös poikkeuksellisen vahva osoitus joukkokohtauksen voimasta.
Henkilökohtaisesti tosin vaikutuin vielä enemmän elokuvan alun laivakapinajaksosta, joka tiivistää mainiosti yhteen kaikki leffan vahvuudet. Erinomaisen kuvauksen ja leikkauksen ohella se tukeutuu ensinnäkin hyvin vähän väliteksteihin ja hyödyntää sen sijaan taidokkaasti "näytä, älä selitä" -kerrontaa. Se myös kasvattaa intensiteettiään tappavan tasaisesti ja laukaisee jännityksen juuri oikealla hetkellä vakuuttavassa teloituskohtauksessa. Vahvoja kontrasteja käytetään niin ikään tehokkaasti hyödyksi: sotilaiden valmistautuessa ampumaan niskuroineet matruusit kuvakulma esimerkiksi vaihtuu laivan pappiin, joka tarkkailee välikohtausta heiluttaen samalla ristiään kuin tuomari nuijaansa.
Pohjimmiltaan Panssarilaiva Potemkin on kertomus sorrettujen nousemisesta kapinaan ylimystöä vastaan, ja sellaisena se on vielä tänäkin päivänä relevantti. Filmi palauttaa useaan otteeseen mieleen esimerkiksi Arabikevään tapahtumat.
Toisaalta tämän vuoksi elokuvan naiivin kirkasotsainen neuvostopropaganda tuntuu hieman häiritsevältä. Kapinalliset esitetään jatkuvasti sankarillisen moitteettomina ja toverillisina, vaikka tosiasiassa he muun muassa päätyvät surmaamaan säälimättömästi laivalastillisen esimiehiään. Yhteenotossa ainoan henkensä menettäneen matruusinkin kuolemaa leffa glorifioi loputtomiin. Ylempään luokkaan kuuluvat kuvataan sen sijaan kaikki karikatyyrimaisesti joko ylimielisinä aristokraatteina tai jopa viiksiään hivelevinä, puhtaina sadisteina.
Varsinaisten hahmojen puute estääkin elokuvan tarinaa puhuttelemasta erityisen vahvasti tunnetasolla se vaikuttavista tyylivalinnoista huolimatta. Jo yksi karkeasti käsikirjoitettu henkilö olisi tuonut kertomukseen kaivatun inhimillisen tason lisää, joka olisi konkretisoinut tavallisten ihmisten tuntemuksia leffan kuvaaman lyhyen kansannousun aikana.
Aivan kaikki filmi tyyliseikatkaan eivät osoittaudu täysosumiksi. Musiikin jatkuva, paisutteleva käyttö ei esimerkiksi vanhoille klassikoille hyvin tavanomaiseen tapaan luo niinkään tunnelmaa kuin syö sitä. Joidenkin kohtausten pitkittäminen tuntuu myös moderniin elokuviin tottuneelle turhan itsetarkoitukselliselta. Esimerkiksi lopun yhteenotossa ymmärrän kyllä, miten hartaalla odotuttamisella leffan kliimaksi kerää taakseen voimaa, mutta tarvitseeko meidän silti nähdä erikseen joka ikistä laivan koneiston pyörähdystä ja tykin käännähdystä etenkin, kun samanlainen jännityksen nostattaminen toteutetaan jo paljon iskevämmin elokuvan alkupuolella?
Tehokeinona tiettyjen kuvien toistaminen jättää puolestaan ristiriitaiset tuntemukset. Filmi käyttää sinänsä toistoa vakuuttavasti hyväkseen etenkin montaaseissaan luoden kohtauksiin rytmiä ja dramatiikkaa. Se, että kyseessä on paikoitellen täsmälleen sama otos kuin aiemmin, rikkoo kuitenkin elokuvan illuusiota. Tahatonta komiikkaa syntyy myös nykykatsojalle auttamattomasti siinä vaiheessa, kun lähikuva kauhistuneesta äidistä tuijottamassa väkijoukon tallomaa poikaansa kierrätetään kahdesti aivan peräkanaa.
Tällaiset yksityiskohdat ovat silti vain pieniä ryppyjä muuten niin vetreän leffavanhuksen nahassa. Panssarilaiva Potemkinia ei voi nimittäin kutsua kuin vaikuttavaksi filmiksi. Propagandateoksen arvioiminen on kuitenkin haastavaa. Propagandana Potemkinin tehoa on vaikea kieltää, mutta voiko sellaista elokuvaa kehua hyväksi, joka tietoisesti manipuloi aikansa katsojia uskomaan yhteen kaikkien aikojen tuhoisimmista ideologioista? Vai pitäisikö taidetta arvioidessa tarkastella kriittisesti myös teoksen edustamaa arvomaailmaa sen iästä riippumatta?
Siinä vaiheessa, kun punaisena hehkuva vallankumouksen lippu nousee salkoon mustavalkoisen värittömyyden keskeltä, ei natsipropagandaministeri Goebbelsin mielipidettä leffasta olekaan vaikea ymmärtää: "Kenestä tahansa, jolla ei ole tiukkaa poliittista vakaumusta, voisi tulla bolševikki nähtyään Panssarilaiva Potemkinin."
Kommentit
Lähetä kommentti