Hobitti – Odottamaton matka

Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia voitti J.R.R. Tolkienin klassikkofantasiaeepoksen filmisovituksena niin katsojien kuin kriitikoidenkin suosion puolelleen. Jacksonin itsensä luotsaaman uuden leffatrilogian aloitusosa, Hobitti – Odottamaton matka, kerjääkin vertailuja ohjaajan edelliseen Keski-Maa-taidonnäytteeseen. Toisaalta verrattavaa riittää myös lähdemateriaaliin, sillä Hobitti eli sinne ja takaisin on erinomainen lastenromaani.

King Kongin paisuneen uusversioinnin pohjalta olin jo valmiiksi huolissani siitä, miten käykään, kun Jacksonin ei tarvitse enää tiivistää vaan päinvastoin venyttää tarinaansa. Alle 300-sivuisesta Hobitista nimittäin riittää köykäisesti materiaalia kokonaisen trilogian täytteeksi. Pelkoni ei osoittautunut turhaksi. Odottamaton matka hujahtaa nimittäin yli kahden ja puolen tunnin kestossaan reippaasti ylipitkän puolelle.

Leffa alkaa odotetusti Sormusten ritareita jäljittelevällä alkuintrolla, joka käy läpi, miten kääpiöiden Yksinäisen vuoren valtakunta ja siellä lepäävä aarre joutui Smaug-lohikäärmeen käsiin. Taustoitus toimii jälleen kätevänä alustuksena varsinaiselle tarinalle, vaikkei prologi Cate Blanchettin kertojaäänellä varustetun sormushistoriakatsauksen vaikuttavuuteen ylläkään. Sillan luominen Sormusten herra -saagan aloittavaan Bilbon syntymäpäiväjuhlaan tuntuu tosin tarpeettomalta. Eiköhän hitaimmallekin teatterisalin penkinkuluttajalle olisi joka tapauksessa selvinnyt, että kyseessä on esiosa.

Elokuvan alkupuoli etenee Jacksonin käsissä suorastaan orjallisesti kirjaa noudattaen, kun Gandalf-velho ja kolmetoista kääpiötä saapuvat Bilbo-hobitin kotiin houkuttelemaan tätä seikkailuun. Jopa humoristinen kertomus golf-pelin synnystä on upotettu mukaan, vaikka sen olisi kuvitellut päätyvän leikkauspöydälle ensimmäisenä.

Sormustrilogiaa kohtaan esitettyä kritiikkiä on silti selvästi kuunneltu, sillä nyt leffaan on ujutettu peräti kaksi laulukohtausta. Täytyy silti ihmetellä, miksi toisen näistä täytyy olla lajissaan kaikkein tyhjänpäiväisin kääpiöiden astioidenkeruurallatus, joka ei tuo kertomukseen mitään lisäarvoa vaan tekee leffan liikkeelle lähdöstä ainoastaan laahaavan. Yksinäisen vuoren veisu luo sitä vastoin onnistuneesti tunnelmaa partasuiden komeasti tulkitsemana.

Elokuvaa varten kääpiöiden retkestä on luonnollisesti paisutettu paria magnitudia eeppisempi kuin alkuperäisteoksessa. Odottamaton matka painottaakin kirjaa huomattavasti enemmän sitä, että pelkän aarrejahdin sijaan kääpiöiden päämääränä on voittaa myös heidän menetetty kotinsa takaisin. Lisäksi filmiin on kirjoitettu Thorinille veriviholliseksi örkkijohtaja nimeltä Azog, joka vaanii seuruetta heidän matkatessaan halki Keski-Maan.

Muutokset jättävät jälkeensä kaksijakoisen maun. Toisaalta niiden ansiosta tarinaan saadaan kantava teema kodin kaipuusta sekä selkeä antagonisti Smaugin pysytellessä vielä taka-alalla. Toisaalta Azog edustaa pahiksena puhdasta Rakettiryhmä-osastoa: hän on totaalisen mielenkiinnoton mutta taattu riesa. Lisäksi kohtaukset hänen ja Thorinin välillä paisutellaan dramaattisine hidastuksineen ja "Nnnnooooooo!"-huutoineen niin ylitsevuotavan pateettisiksi, että nauru meinaa katsoessa livahtaa ilmoille.

Karkeasti ottaen Jacksonin muut lisäykset jakautuvat kahteen kastiin: Dol Guldurin linnoitukseen asettautunutta Noitaa pohjustavaan sivujuoneen sekä turhiin ylimääräisiin toimintakohtauksiin. Noitaan liittyvää uhkaa raotetaan vielä näin trilogian ensimmäisessä osassa säästeliäästi. Siitä saadaan silti irti jo muutamia varsin kelvollisia, suurempaa kuviota rakentavia hetkiä, kuten Valkoisen neuvoston kokous sekä Noidan itsensä kylmäävä ensinäyttäytyminen.

Unohdettavasta toimintaosastosta vastaa sen sijaan esimerkiksi täydellisen mihinkään johtamaton Radagast Ruskean hukkien ja örkkien harhautus, jossa myös tietokone-efektit paistavat selkeiten läpi. Samaan joukkoon kuuluu kivijättiläisten kamppailu, jonka keskelle sankarit vuorilla joutuvat ja jonka sisällyttämisen suurimpana motiivina vaikuttaisi kamera-ajoista päätellen olleen 3D-efektin naamaanhierominen katsojille.

Radagast Ruskeaa on hahmona etukäteen parjattu jopa Odottamattoman matkan vastineeksi Jar Jar Binksille. Tämä luonnehdinta on tosin liioiteltu, mutta sen verran siihen on eksynyt mukaan totuutta, ettei velhon kohellus kirvoita elokuvassa hurraahuutoja. Jo ällösöpön CGI-siilin elvyttäminen sekä tietokonemagia-avusteisella rusakkoreellä kaahaus tuntuvat tyylivaihdoksina hämmentäviltä, kun vain hetkeä aikaisemmin valkokankaalla ruumiinjäseniä hakataan irtipoikki.

Radagastin koomisia kevennyksiä häiritsevämpää on se, miten tökerösti hänet on survottu mukaan tarinaan. Ymmärrän velhon tarpeen Dol Guldurin ja Noidan esittelemisessä, mutta hänen osansa filmissä jää täysin torsoksi. Gandalfin mainittua Radagastin nimen leffa leikkaa häneen vouhottamassa Synkmetsässä ja harhautumassa Noidan linnoitukseen, minkä jälkeen mies ilmestyy seurueen avuksi hämäämään tuloksettomasti heidän jahtaajiaan ja lopulta katoaa elokuvasta selittämättömästi.

Vaikkei Radagastista riitäkään ainesta aivan Jar-Jarin soihdunkantajaksi, hänen kommelluksissaan paistaa kuitenkin vahvasti eräs Odottamatonta matkaa vaivaava georgelucasmainen piirre eli ylenpalttinen CGI:n käyttö. Tietokonetehosteilla oli suuri roolinsa myös Sormusten herra -elokuvissa, mutta niillä harvoin kuitenkaan alennuttiin mässäilemään. Hobitin aloitusosassa tietokonekuvasto näyttää puolestaan kieltämättä komealta, ja erityisesti Klonkusta on loihdittu entistäkin eläväisempi. Siitä huolimatta esimerkiksi suurissa mäiskeosioissa takaraivon pohjalla jyskyttää vahva epäaitouden tunne.

Jackson osaa edelleen ohjata viihdyttävää ja näyttävää toimintaa. Kun CGI-hiidet jahtaavat sankarpoppoota ja lakoavat heidän tieltään, kohtauksien fyysisyyden korvaa kuitenkin muovisuus. Uskottavuutta vähentää entisestään se, miten hahmot kestävät useiden metrien tiputuksia ja murjomista ilman ruhjeen häivääkään. On myös hieman kummastuttavaa, millaisia stuntteja monet kääpiöistä suorittavat, vaikka heidänhän piti olla enimmäkseen vain kauppiaita, kaivosmiehiä ja lelumaakareita sotureiden sijaan.

Tarpeettomat tietokoneluomukset eivät elokuvassa myöskään rajoitu vain sairaisiin siileihin tai rekeä vetäviin jäniksiin. Hiisikuningas muistuttaa esimerkiksi olemukseltaan kuin kehnoa videopelipomovastusta. Vielä kuningastakin typerämpi ilmestys on tosin hänen pieni hassunhauska lähettiotuksensa, joka olisi kuin kotonaan Star Wars -esiosien tehosteoksennuksen keskelle heitettynä.

Teknisen puolen osalta kehut ansaitsee silti etukäteen paljon kohua ja epäilyä nostattanut HFR-teknologia eli kuvataajuuden nostaminen tavallisesta 24:stä 48 kuvaan sekunnissa. Lisääntynyt sulavuus tekee nimittäin 3D:stä miellyttävämpää seurattavaa kuin ennen. Suurempaan kuvatiheyteen tottumattomat ovat kriitikoista lähtien valittaneet siitä, miten efekti luo elokuvaan saippuasarjamaisen vaikutelman, mutta minua tämä ei häirinnyt hetkeäkään. Olen nimittäin jo vuosia katsonut leffoja televisiosta, joka interpoloi ylimääräisiä kuvia olemassaolevien kuvien väliin, jolloin lopputulos näyttää likipitäen täysin samalta. Toivonkin siis hartaasti, että korkeamman kuvataajuuden hyödyntämistä nähdään tulevaisuudessa myös muiden leffojen yhteydessä.

Trailerien pohjalta pelättiin etukäteen, että Odottamaton matka sisältäisi Sormusten herra -kolmikkoa enemmän lapsille suunnattua halpaa slapstick-komiikkaa. Jackson onkin lähtenyt selvästi tavoittelemaan Hobitti-elokuviinsa tuntuvasti kepeämpiä ja huumorintäytteisempiä sävyjä kuin edellisiin Tolkien-sovituksiinsa, joissa hauskuutuspuolesta vastasivat lähinnä Merri, Pippin ja Gimli. Vaikka leffasta löytyy slapstickiä, se ei onneksi äidy ärsyttäväksi, ja monilta osin huumori on onnistunutta. Sopivan pilke silmäkulmassa -vireen tavoittaa esimerkiksi Bilbon kysymys Gandalfille Radagast Ruskeasta: "Onko hän mahtava velho... vai onko hän niin kuin sinä?"

Vitsailuun kuitenkin tukeudutaan aivan liikaa. Vaikkei Hobitti olekaan kirjana vakavimmasta päästä, ei se silti heitä kertomustaan läskiksikään. Odottamattomassa matkassa sitä vastoin Jacksonilla on pakottava tarve tunkea typerää hassuttelua joka ikiseen väliin. Saruman esimerkiksi töksäyttää Valkoisen neuvoston kokouksessa, että Radagast syö liikaa sieniä. Kun Gandalf puolestaan viiltää hiisikuninkaan mahan auki, tämä kommentoi mukakoomisesti: "That'll do it." Jos leffa yrittäisi taivuttaa enää kieltä syvemmälle poskeen, seurauksena olisi kramppi.

Läpi elokuvan muutamat muutkin seikat nakertavat kokonaisuutta. Howard Shoren Sormusten herra -leffojen sävelet ovat kieltämättä saavuttaneet jo ikonisen aseman, mutta vaikka musiikki on Bilbon matkan ensimmäistä osaa siivittäessään edelleen komeaa kuultavaa, sitä käytetään häiritsevän ylenpalttisesti. Kohtaustakaan ei kulu ilman, että siinä vallitsevaa tunnelmaa ja sävyä alleviivattaisiin asianmukaisella orkesteripauhulla tai -lurituksella.

Toiseksi elokuva noudattelee Sormusten ritarit -filmin kaavaa turhankin tunnollisesti, sillä kaikki samat elementit ovat läsnä. Kertojaäänisen prologin jälkeen varsinainen tarina alkaa seurueen lähtiessä Konnusta seikkailuun Gandalfin ohjeistamana. Välissä pysähdytään levähtämässä Rivendellissä, jossa kokoonnutaan jälleen kerran neuvonpitoon. Tämän jälkeen suunnataan Sumuvuorille, jossa puolestaan tapellaan vuoren sisässä hiisiä vastaan, kunnes elokuvan päättää dramaattinen taistelu örkkipahista ja hänen joukkiotaan vastaan. Tuttuahan kauraa tämä on.

Odottamaton matka ujuttaa myös mukaan pieniä yhtäläisyyksiä edelliseen trilogiaan, jotka osaltaan lisäävät samankaltaisuutta. On Gandalf loitsimassa itsensä uhkaavaksi, on kulkurin osaan alentunut kuninkaallinen ja on myös sormuksen vastustamaton sujahtaminen ilmalennosta hobitin sormeen.

Huvittava tahaton yhtäläisyys Sormuksen herra -saagaan on puolestaan etäisyyksien heittäminen. Leffan viimeisessä kohtauksessa Yksinäinen vuori näyttää nimittäin häämöttävän vain muutamien kymmenien kilometrien päässä saaden Synkmetsän vaikuttamaan naurettavalta metsäpläntiltä välissä. Tämä antaa aihetta ihmetellä, mikseivät kotkat saman tien kuskaa matkalaisia vuoren juurelle.

Ei ensimmäinen Hobitti-filmi silti tehostespektaakkeleiden synkimmistä syvyyksistä ole kaivettu, sillä matkalle mahtuu muutamia mainioita hetkiä. Erityisesti Klonkun ja Bilbon arvoituskilpailu on toteutettu paremmin kuin uskalsin toivoakaan, ja kaiken itseltään tehoa syövän melskeen keskellä se nousee koko elokuvan huippukohdaksi puhtaasti näyttelijöidensä bravuurisuorituksena. Etenkin Andy Serkis on totuttuun tyyliinsä loistava jakomielitautisena Klonkkuna, joka käy sympatiaa ja sääliä herättävää väittelyä ääneen itsensä kanssa. Martin Freeman Bilbon roolissa ei jää mittelössä juuri hänen varjoonsa.

Muista elokuvan hienoista kohtauksista mainitsemisen arvoinen on muun muassa Gandalfin ja Galadrielin välinen keskustelu. Velho tuumaa haltiattarelle, että hänen mielestään pahuuden torjuvat parhaiten maailmassa tavallisten ihmisten ystävälliset teot, minkä vuoksi Bilbo antaa hänelle rohelokuvankeutta. Tämä toteamus on kaikessa yksinkertaisuudessaan jollain oudolla tavalla koskettava, ja onnistuu samalla myös vangitsemaan oleellisen osan Tolkienin teoksen henkeä.

Elokuvan näyttelijöistä ei muutenkaan irtoa moitteen sanaa. Freeman ei vastaa täysin omaa kuvaani kirjan Bilbosta, mutta hän muokkaa hahmoa omanlaisekseen ja paljastuu viimeistään arvoituskilpailukohtauksessa kelpo valinnaksi osaan. Ian McKelleniä ei puolestaan Gandalfina tarvitse enää erikseen kehuakaan: hän on yhtä kuin Gandalf. Richard Armitage taas luo olemuksellaan Thorinista vielä jylhemmän ja vakavamman kuin kirjan vastineesta, mutta tämä toisaalta sopii hyvin leffan hahmoon, jota useaan otteeseen korostetaan jopa kääpiöprinssinä.

Odottamaton matka tasapainoilee niillä rajoilla, pysyykö se kokonaisuutena kasassa vai ei. Yksittäisiltä oivallisilta kohtauksilta ja eteviltä näyttelijäsuorituksilta voimaa syövät turruttava yhdentekevä toiminta, leffan ylipituus, väkinäinen huumori sekä melodramaattinen paisuttelu. Elokuvasta löytyy kantavaa teemaa sekä hahmonkehitystä, mutta Bilbo on päähenkilönä tuon tuostakin hukkumassa tapahtumien joukkoon. Ennustan filmin menettävän selkeästi arvoaan myöhempien katsomiskertojen myötä myös suuren yleisön silmissä. Suurin kysymys kuuluu kuitenkin, miten ihmeessä jäljellä olevasta aineksesta saadaan kaavittua kaksi vastaavan kokoluokan elokuvaa.