Hobitti - Odottamaton matka

Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia voitti J.R.R. Tolkienin klassikkofantasiaeepoksen elämää suurempana filmisovituksena niin katsojien kuin kriitikoidenkin suosion puolelleen. Oma suhtautumiseni elokuvakolmikkoon on teini-iässä koetun alkuihastuksen jälkeen madaltunut neutraaliksi, mutta sitä vastoin Sormusten herran esiosateosta, Hobitti: eli sinne ja takaisin, olen aina pitänyt ja pidän edelleen erinomaisena lastenkirjana. Jacksonin itsensä luotsaaman uuden leffatrilogian aloitusosaa, Hobitti - Odottamaton matka, onkin mahdotonta käsitellä ilman vertailuja ohjaajan edelliseen Keski-Maa-työnäytteeseen ja toisaalta myös itse alkuperäiskertomukseen. Siitä huolimatta arvioin elokuvaa jälleen ennen kaikkea itsenäisenä teoksena.

King Kongin paisuneen uusversioinnin sekä Youtubesta näkemieni kökköjen Sormusten herran pidennettyjen kohtausten pohjalta olin jo valmiiksi huolissani siitä, miten käykään, kun Jacksonin ei tarvitse enää tiivistää vaan päinvastoin venyttää tarinaansa, jotta alle 300-sivuisesta Hobitista riittää materiaalia kokonaisen trilogian täytteeksi. Pelkoni ei osoittautunut aivan turhaksi. Odottamaton matka hujahtaa nimittäin yli kahden ja puolen tunnin kestossaan reippaasti ylipitkän puolelle. Saksittavaa riittäisi vaikka parinkymmenen minuutin edestä ilman, että elokuvan sisällöstä häviäisi juuri mitään oleellista.

Leffa alkaa odotetusti Sormusten ritareita jäljitellen alkuintrolla, joka käy läpi, miten kääpiöiden Yksinäisen vuoren valtakunta ja siellä lepäävä aarre joutui Smaug-lohikäärmeen käsiin. Taustojen avaaminen toimii tälläkin kertaa kätevänä alustuksena varsinaiselle asialle, vaikkei prologi Cate Blanchettin kertojaäänellä varustetun sormushistoriakatsauksen vaikuttavuuteen ylläkään. Sillan luominen Sormusten herra -saagan aloittavaan Bilbon syntymäpäiväjuhlaan tuntuu kuitenkin tarpeettomalta. Eiköhän hitaimmallekin teatterisalin penkinkuluttajalle olisi joka tapauksessa selvinnyt ennen pitkää, että kyseessä on tosiaan esiosa.

Tarinan alku etenee Jacksonin käsissä suorastaan orjallisesti kirjaa noudattaen, kun Gandalf-velho ja kolmetoista kääpiötä saapuvat Bilbo-hobitin kotiin houkuttelemaan tätä mukaan seikkailuun. Jopa humoristinen kertomus golf-pelin synnystä on upotettu mukaan, vaikka sen olisin veikannut tipahtavan aivan ensimmäisenä pois filmisovituksesta. Sormustrilogiaa kohtaan esitettyä kritiikkiä on selvästi kuunneltu, sillä nyt mukaan on ujutettu peräti kaksi laulukohtausta. Täytyy silti ihmetellä, miksi toisen näistä täytyy olla lajissaan kaikkein tyhjänpäiväisin kääpiöiden astioidenkeruurallatus, joka ei tuo kertomukseen käytännössä mitään lisäarvoa vaan tekee leffan liikkeelle lähdöstä ainoastaan laahaavan. Yksinäisen vuoren veisu luo sitä vastoin onnistuneesti tunnelmaa kajahtaessaan komeasti ilmoille partasuiden tulkitsemana.

Elokuvaa varten kääpiöiden retkestä on luonnollisesti täytynyt tehdä paria magnitudia eeppisempi kuin alkuperäisteoksessa. Odottamaton matka painottaakin kirjaa huomattavasti enemmän sitä, että pelkän aarrejahdin sijaan kääpiöiden päämääränä on voittaa myös heidän menetetty kotinsa takaisin. Lisäksi filmiin on kirjoitettu Thorinille veriviholliseksi örkkijohtaja nimeltä Azog, joka vaanii seuruetta heidän matkatessaan halki Keski-Maan.

Nämä muutokset jättävät jälkeensä kaksijakoisen maun. Toisaalta niiden kautta tarinaan saadaan tuotua mukaan kantava teema kodin kaipuusta, josta muodostuu lopulta myös kääpiöiden ja Bilbon yhdistävä tekijä, sekä selkeä antagonisti Smaugin pysytellessä vielä taka-alalla. Toisaalta Azog on pahiksena ikävä kyllä puhdasta Rakettiryhmä-osastoa eli totaalisen mielenkiinnoton mutta taattu riesa, minkä lisäksi kohtaukset hänen ja Thorinin välillä paisutellaan dramaattisine hidastuksineen ja "Nnnnooooooo!"-huutoineen niin ylitsevuotavan pateettisiksi, että nauru meinaa katsoessa livahtaa ilmoille useampaan otteeseen.

Karkeasti ottaen Jacksonin muut lisäykset kirjan tapahtumiin jakautuvat puolestaan kahteen kastiin: Dol Guldurin linnoitukseen asettautunutta Noitaa pohjustavaan sivujuoneen sekä turhiin ylimääräisiin toimintakohtauksiin. Noitaan liittyvää uhkaa raotetaan vielä näin trilogian ensimmäisessä osassa säästeliäästi, mutta siitä saadaan silti irti jo muutamia varsin kelvollisia, suurempaa kuviota rakentavia hetkiä, kuten Valkoisen neuvoston kokous ja Noidan itsensä kylmäävä ensinäyttäytyminen. Unohdettavasta toimintaosastosta vastaavat sen sijaan esimerkiksi täydellisen mihinkään johtamaton Radagast Ruskean hukkien ja örkkien harhautus, jossa myös tietokone-efektit paistavat selkeiten läpi koko elokuvan aikana, sekä kivijättiläisten kamppailu, jonka keskelle sankarit vuorilla joutuvat ja jonka sisällyttämisen suurimpana motiivina vaikuttaisi kamera-ajoista päätellen olleen 3D-efektin naamaanhierominen katsojille.

Radagast Ruskeaa onkin hahmona etukäteen parjattu jopa Odottamattoman matkan vastineeksi Jar Jar Binksille. Tämä luonnehdinta on tosin raskaasti liioiteltu, mutta sen verran siihen on tottuutta mukaan eksynyt, ettei velhon kohellus elokuvassa hurraahuutojakaan kirvoita. Jo loikkaus hänen esittelytuokioossaan nähtäviin ällösöpön CGI-siilin elvyttämiseen sekä tietokonemagia-avusteisella rusakkoreellä kaahaukseen tuntuu tyylivaihdoksena hämmentävänä, kun vain hetkeä aikaisemmin filmi on poikennut takaumassa, jossa kääpiöiden ja örkkien sotiessa keskenään ruumiinjäseniä hakataan irtipoikki.

Radagastin koomisena kevennyksenä sekoilua häiritsevämpää on kuitenkin hänen tökerö mukaan tuomisensa tarinaan. Ymmärrän velhon tarpeen Dol Guldurin ja Noidan esittelemisessä mutta hänen osansa filmissä tiivistyy käytännössä siihen, että Gandalfin mainittua hänen nimensä leffa leikkaa häneen vouhottamassa Synkmetsässä ja päätymässä Noidan linnoitukseen, minkä jälkeen mies ilmestyy yllättäen seurueen avuksi hämäämään tuloksettomasti heidän jahtaajiaan ja lopulta katoaa elokuvasta selittämättömästi. Hahmoa varmasti nähdään vielä saagan myöhempienkin osien aikana, mutta ensimmäisessä leffassa hänen roolinsa tuntuu juuri siltä, mitä se onkin: päälleliimatulta.

Vaikkei Radagastista riitäkään ainesta aivan Jar-Jarin soihdunkantajaksi, hänen kommelluksissaan heijastuu kuitenkin vahvasti eräs Odottamatonta matkaa vaivaava lucasmainen piirre, jonka viehätys vaikuttaa vallanneen Jacksoninkin, eli ylenpalttinen CGI:n käyttö. Vaikka tietokonetehosteilla oli suuri roolinsa myös Sormusten herra -elokuvissa, niillä harvoin kuitenkaan alennuttiin mässäilemään, ja muun muassa monet trilogian vaikuttavimmista taistelukohtauksista käytiinkin todellisten ihmisnäyttelijöiden välillä. Hobitin aloitusosassa puolestaan tietokonekuvasto näyttää kieltämättä komealta ja erityisesti Klonkusta on saatu taiottua entistäkin eläväisempi, mutta siitä huolimatta esimerkiksi suurissa mäiskeosioissa takaraivon pohjalla jyskyttää vahva epäaitouden tunne.

Vaikka Jackson osaa edelleen ohjata viihdyttävää ja näyttävää toimintaa, CGI-hiisien jahdatessa sankarpoppoota ja laotessa heidän tieltään kohtauksien fyysisyyden korvaa muovisuus. Uskottavuutta vähentää lisäksi entisestään se, miten hahmot pystyvät kestämään useiden metrien tiputuksia ja murjomista ilman ruhjeen häivääkään. Sivumennen sanoen on myös hieman kummastuttavaa, millaisia stuntteja monet kääpiöistä pystyvät suorittamaan, vaikka heidänhän piti olla muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain kauppiaita, kaivosmiehiä ja lelumaakareita sotureiden sijaan.

Tarpeettomat tietokoneluomukset eivät elokuvassa myöskään rajoitu vain sairaisiin siileihin tai rekeä vetäviin jänösiin. Hiisikuningas muistuttaa esimerkiksi olemukseltaan kuin kehnoa lasten videopelin pomovastusta, ja oikean ihmisen näyttelemänä lopputulos olisikin takuulla ollut huomattavasti vakuuttavampi. Vielä kuningasta typerämpi ilmestys on tosin hänen pieni hassunhauska lähettiotuksensa, joka olisi kuin kotonaan Star Wars -esiosien tehosteoksennuksen keskelle heitettynä.

Teknisen puolen osalta kehut ansaitsee kuitenkin etukäteen paljon kohua ja epäilyä nostattanut HFR-teknologia eli kuvataajuuden nostaminen tavallisesta 24:stä 48 kuvaan sekunnissa. Lopputulos tekee nimittäin 3D:stä miellyttävämpää seurattavaa kuin ennen, sillä lisääntyneen sulavuuden vaikutus kolmiulotteiselle kuvalle on positiivisuudessaan huomattava. Katsojista suurempaan kuvatiheyteen tottumattomat ovat kriitikoista lähtien valittaneet siitä, miten efekti luo elokuvaan saippuasarjamaisen vaikutelman, mutta itseäni tämä ei häirinnyt hetkeäkään, sillä olen jo vuosia katsonut leffoja televisiosta, joka interpoloi ylimääräisiä kuvia olemassaolevien kuvien väliin, jolloin lopputulos näyttää likipitäen täysin samalta. Toivonkin siis hartaasti, että korkeamman kuvataajuuden hyödyntämistä nähdään tulevaisuudessa myös muidenkin leffojen yhteydessä.

Trailerien pohjalta pelättiin etukäteen, että Odottamaton matka sisältäisi Sormusten herra -kolmikkoa enemmän lapsille suunnattua halpaa slapstick-komiikkaa. Selvää onkin, että Jackson on lähtenyt tavoittelemaan Hobitti-elokuviinsa tuntuvasti kepeämpiä ja huumorintäytteisempiä sävyjä kuin edellisiin Tolkien-sovituksiinsa, joissa hauskuutuspuolesta vastasivat lähinnä Merri, Pippin ja Gimli. Vaikka slapstickiä leffasta löytyykin, se ei onneksi käy päällekäyvän ärsyttäväksi, ja monilta osin huumori on sinänsä varsin onnistunutta. Täydellisen pilke silmäkulmassa -vireen tavoittaa esimerkiksi Bilbon kysymys Gandalfille Radagast Ruskeasta: "Onko hän mahtava velho... vai onko hän niin kuin sinä?"

Vitsailun suhteen täytyy kuitenkin valitettavasti todeta, että siihen tukeudutaan aivan liikaa. Vaikka Hobitti ei kirjana sieltä vakavimmasta päästä olekaan, ei se silti huumorin nimissä heitä kertomustaan missään tapauksessa läskiksikään. Odottamattomassa matkassa sitä vastoin tuntuu, että elokuvalla on aivan pakottava tarve mielistellä katsojaansa tunkemalla ylilyötyä hassuttelua joka ikiseen mahdolliseen väliin. Esimerkiksi Sarumanin töksäyttäessä Valkoisen neuvoston kokouksessa, miten Radagast syö liikaa sieniä, tai hiisikuninkaan kommentoidessa: "Noinhan se käy", kun Gandalf viiltää miekalla hänen mahansa auki, alkaa tuntua siltä, että jos leffa yrittäisi taivuttaa enää kieltä syvemmälle poskeen, seurauksena olisi kramppi.

Läpi elokuvan muutamat muutkin kokonaisuutta nakertavat puolet nousevat kerta toisensa jälkeen pintaan. Howard Shoren Sormusten herra -leffojen sävelet esimerkiksi ovat kieltämättä saavuttaneet jo ikonisen aseman, mutta vaikka musiikki on Bilbon matkan ensimmäistä osaa siivittäessäänkin edelleen komeaa kuultavaa, sitä käytetään häiritsevän ylenpalttisesti. Kohtaustakaan ei kulu ilman, että siinä vallitsevaa tunnelmaa ja sävyä alleviivattaisiin asianmukaisella orkesteripauhulla tai -lurituksella.

Toiseksi elokuva noudattelee Sormusten ritarit -filmin kaavaa turhankin tunnollisesti, sillä kaikki samat elementit ovat läsnä. Leffan avaavan prologin lisäksi sen tarina muun muassa alkaa seurueen lähtiessä Konnusta kohti määränpäätänsä Gandalfin ohjeistamana, ja välissä pysähdytään levähtämässä Rivendellissä, jossa kokoonnutaan jälleen kerran neuvonpitoon. Tämän jälkeen suunnataan Sumuvuorille, jossa puolestaan tapellaan vuoren sisässä hiisiä vastaan, kunnes elokuvan päättää dramaattinen taistelu örkkipahista ja hänen joukkiotaan vastaan - tuttuahan kauraa tämä on.

Lisäksi elokuva ujuttaa mukaan pieniä yksityiskohtia ja yhtäläisyyksiä sormustaruun, jotka osaltaan lisäävät samankaltaisuutta. On Gandalfia loitsimassa itsensä uhkaavaksi, on kulkurin osaan alentunut kuninkaallinen ja on myös sormuksen vastustamaton sujahtaminen ilmalennosta hobitin sormeen. Jopa etäisyyksien heittäminen lipsahtaa mukaan jälleen lopussa, sillä viimeisessä kohtauksessa Yksinäinen vuori näyttäisi häämöttävän vain muutamien kymmenien kilometrien päässä saaden Synkmetsän vaikuttamaan vain naurettavalta metsäpläntiltä välissä. Tämä antaakin aihetta ihmetellä, mikseivät kotkat saman tien vain kuskaa matkalaisia vuoren juuren tuntumaan.

Ei ensimmäinen Hobitti-filmi silti tehostespektaakkeleiden synkimmistä syvyyksistä ole kaivettu, sillä matkalle mahtuu myös muutamia varsin mainioita hetkiä. Erityisesti Klonkun ja Bilbon arvoituskilpailu on toteutettu paremmin kuin uskalsin toivoakaan, ja kaiken itseltään tehoa syövän melskeen keskellä se nouseekin koko elokuvan huippukohdaksi puhtaasti näyttelijöidensä bravuurisuorituksena. Etenkin Andy Serkis on totuttuun tyyliinsä loistava jakomielitautisena Klonkkuna, joka käy sympatiaa ja sääliä herättävää päänsisäistä väittelyä ääneen itsensä kanssa. Martin Freeman Bilbon roolissaan ei puolestaan jää mittelössä juuri hänen varjoonsa.

Muista elokuvan hienoista kohtauksista mainitsemisen arvoinen on muun muassa Gandalfin ja Galadrielin välinen keskustelu, jossa velho tuumaa, että hänen uskoakseen pahuuden torjuvat parhaiten maailmassa tavallisten ihmisten ystävälliset teot, ja siten Bilbo antaa hänelle rohkeutta. Tämä hahmon toteamus on kaikessa yksinkertaisuudessaan jollain oudolla tavalla koskettava, ja onnistuu samalla myös vangitsemaan oleellisen osan Tolkienin teoksen henkeä.

Elokuvan näyttelijöistä ei muutenkaan irtoa todellista moitteen sanaa. Freeman ei vastaa täysin omaa kuvaani kirjan Bilbosta, mutta hän muokkaa hahmoa omanlaisekseen ja paljastuu viimeistään arvuuttelukohtauksessa Serkisin kanssa verrattomasti yhteenpelatessaan kelpo valinnaksi osaan. Ian McKelleniä ei puolestaan Gandalfina tarvitse enää erikseen kehuakaan: hän on yhtä kuin Gandalf. Richard Armitage puolestaan luo olemuksellaan Thorinista vielä jylhemmän ja vakavamman kuin kirjan vastineesta, mutta tämä toisaalta sopii hyvin elokuvan hahmoon, jota useaan otteeseen korostetaan jopa kääpiöprinssinä.

Odottamaton matka tasapainoileekin niillä rajoilla, pysyykö se loppujen lopuksi kokonaisuutena kasassa vai ei. Yksittäisiltä oivallisilta kohtauksilta ja eteviltä näyttelijäsuorituksilta voimaa syövät näet turruttava yhdentekevä toiminnan määrä, leffan ylipituus, katsojaa paikoitellen liiaksi kosiskeleva huumori sekä melodramaattinen paisuttelu. Elokuvaan on kiistatta upotettu kantavaa teemaa sekä hahmonkehitystä, mutta Bilbo on päähenkilönä toisaalta tuon tuostakin hukkumassa auttamattomasti tapahtumien joukkoon. Kaiken kaikkiaan Hobitin ensimmäinen näytös voittaa silti kirjoissani niukasti suuren luokan Hollywood-spektaakkelien joukossa esimerkiksi kesän mammutit, Prometheuksen, Avengersin ja Yön ritarin paluun, niitä tasalaatuisempana teoksena, mutta ennustan filmin menettävän selkeästi arvoaan myöhempien katsomiskertojen myötä myös suuren yleisön silmissä. Suurin kysymys kuuluu kuitenkin, miten ihmeessä jäljellä olevasta aineksesta saadaan kaavittua kaksi vastaavan kokoluokan elokuvaa.