Olen tutustunut ohjaaja David Lynchin tuotannosta ennestään ainoastaan Twin Peaksiin sekä Elefanttimieheen. Nähtyäni miehen surrealistisen mysteeritrillerin, Mulholland Driven, olen kuitenkin vakuuttunut, että tämä on aivan liian vähän. Hollywoodiin sijoittuvassa surrealistisessa psykologisessa jännärissään Lynch nimittäin loihtii aikaiseksi sen luokan elkokuvailluusion, että se saa minkä tahansa leffaa kohtaan osoitetun kehun vaikuttamaan vain ponnettomalta latteudelta.
Jo Twin Peaksin pohjalta tiesin, että tunnelmanluojana Lynch on vertaansa vailla, ja Mulholland Drive vahvistaa tämän. Elokuva rakentaa epätodellisen ja pahaenteisen ilmapiirinsä yksinkertaisilla mutta tehokkailla keinoilla, kuten kohtausten taustalla vainoavalla synkällä ambienssilla sekä painostavilla kamera-ajoilla. Erityisesti Los Angelesin kaupunki saadaan vaikuttamaan filmillä kuin uhkaavalta ja ahdistavalta vankilalta, mikä luo mielenkiintoisen ristiriidan leffan muuten sävyltään suhteellisen kepeän alkupuolen välille. Painajaismaisimmilla hetkillään Mulholland Drive tarjoaa enemmän syitä puristaa tuolin käsinojista kiinni kuin keskimääräinen kauhuelokuva.
Leffan tarina alkaa itsetietoisena vanhan ajan Hollywood-mysteerinä. Siinä kaupunkiin saapuva nuori ja naiivi näyttelijän urasta haaveileva Betty törmää Ritaan, joka on kliseisesti menettänyt muistinsa auto-onnettomuuden seurauksena. Yhdessä naiset alkavat selvittää Ritan taustoja, joihin vaikuttaisi sekoittuvan jonkinlainen hämärä, erään elokuvan tekoprosessiin kietoutuva, rikollinen salaliitto. Samalla itse filmi myös kehittää vähitellen yhä vain oudompia, unenomaisia piirteitä, kun toinen toistaan älyttömämpiä hahmoja ja tilanteita marssitetaan estradille.
Parhaaksi vertauskohdaksi elokuvan ensimmäiselle puolikkaalle paljastuvat yllättävästi Coenin veljesten huumorissaan vinksahtaneet teokset. Etenkin ammattitaidottoman palkkatappajan pieleen menevä murhakeikka sekä huono-onnisen elokuvaohjaaja Adam Kesherin selkkaus pettävän vaimonsa ja uima-allasmiehen välillä olisivat pudottaneet minut tuolilta naurusta, ellei leffa olisi onnistunut naulitsemaan minua niin tiukasti kiinni siihen. Mulholland Driven tyyli säilyy silti aivan omanlaisenaan, minkä varmistavat hulluttelun taka-alalta jatkuvasti esiin puskevat synkät sävyt.
Elokuvan unenkaltainen tunnelma onkin kaikkea muuta kuin sattumaa, sillä unesta ja fantasiastahan tarinassa on loppujen lopuksi kysymys. Yllättävästi kaikesta ennakkoon kuulemastani huolimatta filmin tapahtumat eivät ole loppujen lopuksi erityisen vaikeasti tulkittavissa, vaan se käyttää oikeastaan koko viimeisen neljänneksensä aukaisemaan mysteeriään katsojalle. Viisaasti mitään ei tosin alleviivata, ja aivan jokaisen yksityiskohdan oivaltaminen vaatinee enemmän kuin yhden katselukerran.
Lynchia heikomman ohjaajan käsissä "se olikin vain unta" -käänne kuulostaisi takuuvarmalta lässähdykseltä. Mulholland Drive hoitaa kuitenkin paljastuksen suvereenisti. Kohtaus tummanpuhuvassa Silencio-klubissa on nimittäin upeimpia, johon olen missään elokuvassa törmännyt. Varsinainen asioiden laita todetaan käytännössä katsojalle päin naamaa mutta niin epäsuoran kieroutuneesti, että huomio kiinnittyy ennemmin lumoavan häiriintyneeseen tunnelmaan kuin siihen, mitä leffa itse asiassa viestii vaivihkaa. Rebekah Del Rion tulkintaa Roy Orbisonin kappaleesta Crying ei voikaan kuin pysähtyä kuuntelemaan haltioituneena. Filmin loputtua päässä kaikuvat vain seremoniamestarin sanat: "It's all recorded. It's all a tape. It is... an illusion!"
Pohjimmiltaan Mulholland Drive onkin koskettava, katkeransuloinen kertomus siitä, miten toiveet ja kuvitelmat eivät käy aina yksiin todellisuuden kanssa. Elokuvan todellinen päähenkilö, Diane, oletettavasti uskoi alun perin unelmiensa käyvän toteen Hollywoodissa. Hän saa sen sijaan karusti huomata, että hänen rakkautensa kohde, Camilla, on valmis heittämään hänet syrjään heti, kun ensimmäinen mahdollisuus oman uran edistämiseen koittaa.
Fantasiassaan Diane kääntää tosielämän roolit päinvastaisiksi. Häntä itseään kuvastava Betty osoittautuu hyväksikäytettävän sijaan neuvokkaaksi, aloitteelliseksi sekä kyvykkääksi henkilöksi, joka onnistuu vieläpä sankarin tavoin valloittamaan naisen itselleen. Hänen rakkaansa vastine, Rita, puolestaan on unessa lempeä, vilpitön sekä avun tarpeessa eli juuri sellainen Dianen unelmien nainen, jollaisena hän Camillan ensin näki. Huomionarvoisesti molemmat naiset myös pysyttelevät elokuvan univaiheessa koko tarinan ontoimpina hahmoina kuin korostaen sitä, että pohjimmiltaan he ovat epäaitoja ja kuvitelman tuotteita.
Mielenkiintoisen viimeisen silauksen filmille tarjoaa sen lopetus. Dianen ajaa nimittäin itsemurhaan mitä ilmeisimmin ajatus siitä, että hän on muuttunut aivan eri henkilöksi kuin hän itse olisi koskaan sisimmässään uskonut. Lisäksi hän on myös peruuttamattomien päätöstensä myötä pettänyt muiden ihmisten odotukset häntä kohtaan. Häntä kiusaavat vanha mies ja nainen symboloivat kenties hänen vanhempiaan.
Mulholland Drivesta on vaikea osoittaa selkeitä vikoja. Lynchia voisi syyttää kenties itseistarkoituksellisesta katsojan harhaanjohdattamisesta, mutta tosiasiassa suurimmalla osalla kohtauksista on roolinsa unenomaisen tunnelman luonnin ohella myös leffan teeman tai tarinan näkökulmasta. Tietyt hetket tuntuvat kieltämättä silti toisia merkityksettömämmiltä, kuten esimerkiksi sinänsä erinomainen Adamin tapaaminen salaperäisen cowboy-hahmon kanssa. Pienehkönä kritiikinpoikasena mainittakoon myös, että elokuvan viimeinen otos on turha, ja tehokkaampi lopetus olisi ollut päättää filmi vain hetkeä ennen sinisyydessä kylpevään teatterilavaan.
Naomi Wattsia en puolestaan ole koskaan pitänyt suuressa arvossa näyttelijänä, sillä hän on vaikuttanut esiintyvän elokuvasta toiseen aina tasan yhden ilmeen kera suu puoliksi auki lerpattaen. Tällä kertaa hän vetää kuitenkin aivan kiistämättömän muuntautumiskykyisen ja heittäytyvän loistosuorituksen siitäkin huolimatta, ettei pääse täysin kyseisestä maneeristaan eroon.
Mulholland Drive on siinä mielessä hämmentävä elokuva, että se onnistuu samaan aikaan olemaan sekä hauska, kevyen viihdyttävä, täydellisen mukaansa tempaava että ajatusta vaativa, koskettava ja katsojaansa aliarvoimaton. Sen tunnelma on niin vahva ja jokainen kohtaus niin kiehtova, ettei kahden ja puolen tunnin pituutta tule lainkaan ajatelleeksi. Herääminen unesta, jonka olisi koko sydämestään toivonut olevan totta; pitkään kytenyt unelma, jonka viimein ymmärtää mahdottomuudeksi; naiivi optimismi, joka karisee todellisuuden iskiessä päin naamaa – nämä tunteet Mulholland Drive vangitsee kaikkein musertavimmassa muodossaan.
Kommentit
Lähetä kommentti