Mulholland Drive

Ohjaaja David Lynchin tuotannosta olen ennestään tutustunut ainoastaan Twin Peaksiin sekä Elefanttimieheen, mutta nähtyäni miehen surrealistisen mysteeritrillerin, Mulholland Driven, olen vakuuttunut, että tämä on aivan liian vähän. Kyseisessä Hollywoodiin sijoittuvassa psykologisessa jännärissään. Lynch nimittäin loihtii aikaiseksi sen luokan elkokuvailluusion, että se saa minkä tahansa leffaa kohtaan osoitetun kehun tuntumaan vain ponnettomalta latteudelta.

Jo Twin Peaksin säväyttävimpien jaksojen pohjalta tiesin, että tunnelmanluojana Lynch on vertaansa vailla, eikä Mulholland Drive anna aihetta epäillä tätä. Elokuva rakentaa epätodellisen ja pahaenteisen ilmapiirinsä yksinkertaisilla mutta siitä huolimatta erittäin tehokkailla keinoilla, kuten kohtausten taustalla vainoavalla synkällä ambienssilla sekä erilaisilla painostavilla kamera-ajoilla. Erityisesti Los Angelesin kaupunki saadaan vaikuttamaan filmissä kuin uhkaavalta ja ahdistavalta vankilalta, mikä luo mielenkiintoisen ristiriidan filmin muuten sävyltään kohtalaisen kepeän alkupuolen välille. Painajaismaisimmilla hetkillään Mulholland Drive tarjoaakin itse asiassa enemmän syitä puristaa tuolin käsinojista kiinni kuin keskimääräinen kauhuelokuva.

Leffan tarina alkaa itsetietoisena vanhan ajan Hollywood-mysteerinä, jossa kaupunkiin saapuva nuori ja naiivi näyttelijän urasta haaveileva Betty törmää Ritaan, klassiseen femme fataleen, joka on kliseisesti menettänyt muistinsa auto-onnettomuuden seurauksena. Yhdessä naiset alkavat selvittää Ritan taustoja, joihin vaikuttaisi kietoutuvan jonkinlainen hämärä, erään elokuvan tekoprosessiin kouransa kurottava, rikollinen salaliitto. Samalla itse filmi myös kehittää vähitellen yhä vain oudompia, unenomaisia piirteitä, kun toinen toistaan älyttömämpiä hahmoja ja tilanteita marssitetaan estradille.

Parhaaksi vertauskohdaksi leffan ensimmäiselle puolikkaalle paljastuvat yllättävästi - erityisesti sen hulvattomimmissa osioissa - Coenin veljesten omituisuudessaan ja vinksahtaneessa huumorissaan ainutlaatuiset teokset. Etenkin ammattitaidottoman palkkatappajan pieleen menevä murhakeikka sekä huono-onnisen elokuvaohjaaja Adam Kesherin selkkaus pettävän vaimonsa ja uima-allasmiehen välillä olisivat pudottaneet minut tuolilta naurusta, ellei elokuva samaan aikaan olisi onnistunut naulitsemaan minua niin tiukasti kiinni siihen. Mulholland Driven tyyli onnistuu silti säilymään aivan omanlaisenaan, minkä varmistavat hulluttelun taka-alalta jatkuvasti esiin puskevat synkät sävyt.

Elokuvan unenkaltainen tunnelma onkin kaikkea muuta kuin sattumaa, sillä unesta ja fantasiastahan tarinassa on loppujen lopuksi kysymys. Yllättävästi kaikesta ennakkoon kuulemastani huolimatta leffan tapahtumat eivät ole loppujen lopuksi erityisen vaikeasti tulkittavissa, vaan käytännöllisesti katsoen filmi käyttää koko viimeisen neljäsosansa aukaisemaan mysteeriään katsojalle. Viisaasti mitään ei tosin alleviivata ja aivan jokaisen yksityiskohdan oivaltaminen vaatinee enemmän kuin yhden katselukerran.

Lynchia heikomman ohjaajan käsissä "se olikin vain unta" -käänne kuulostaisi takuuvarmalta keinolta elokuvan ampua itseään molempiin jalkoihin ja varmuuden vuoksi vielä haarojen väliin. Siinä, missä Mulholland Drive kuitenkin loistaa suvereenisti, on tapa, jolla tuo paljastus tehdään. Kohtaus tummanpuhuvassa Silencio-klubissa on nimittäin eräs upeimpia, johon olen missään elokuvassa törmännyt: varsinainen asioiden laita todetaan käytännössä katsojalle päin naamaa mutta niin epäsuoran kieroutuneesti, että huomio kiinnittyy helposti ennemmin lumoavan häiriintyneeseen tunnelmaan kuin siihen, mitä filmi itse asiassa pyrkii hetkeä hyväksikäyttäen tuomaan ilmi. Joka tapauksessa Rebekah Del Rion tulkintaa Roy Orbisonin kappaleesta Crying ei voi kuin pysähtyä kuuntelemaan haltioituneena, ja leffan loputtuakin päässä kaikuvat vain seremoniamestarin sanat: "It's all recorded. It's all a tape. It is... an illusion!"

Pohjimmiltaan Mulholland Drive onkin koskettava, katkeransuloinen kertomus siitä, miten ihmismielen muodostama kuva maailmasta, itsestä ja muista ihmisistä ei käy aina yksiin todellisuuden kanssa. Elokuvan todellinen päähenkilö, Diane - alunperin oletettavasti optimistinen ihminen, joka uskoi Los Angelesin todella olevan kaupunki, jossa unelmat käyvät toteen - saa näet karusti todeta, että hänen rakkautensa ja luottamuksensa kohde on valmis heittämään hänet syrjään heti ensimmäisen mahdollisuuden edistää omaa uraa kävellessä vastaan.

Fantasiassaan Diane kääntääkin tosielämän roolit päinvastaisiksi. Häntä itseään kuvastava Betty osoittautuu hyväksikäytettävän sijaan neuvokkaaksi, dominoivaksi ja kaiken lisäksi erittäin kyvykkääksi näyttelijäksi, joka onnistuu vieläpä sankarin tavoin valloittamaan naisen itselleen. Hänen rakkaansa vastine, Rita, puolestaan on unessa lempeä, vilpitön sekä avun tarpeessa eli juuri sellainen Dianen unelmien nainen, jollaiseksi hän toivoi tämän paljastuvan. Huomion arvoisena yksityiskohtana molemmat naiset myös pysyttelevät vielä elokuvan univaiheessa koko tarinan epäkiinnostavimpina ja ontoimpina hahmoina kuin korostaen sitä, että pohjimmiltaan he ovat epäaitoja ja kuvitelman tuotteita.

Mielenkiintoisen viimeisen silauksen elokuvalle tarjoaa sen lopetus. Dianen ajaa nimittäin viimein itsemurhaan mitä ilmeisimmin ajatus siitä, että hän on muuttunut aivan eri henkilöksi kuin hän itse olisi voinut koskaan sisimmässään uskoa. Lisäksi hän on myös peruuttamattomien päätöstensä myötä pettänyt lähiomaisensa perimmäiset odotukset häntä kohtaan.

Mulholland Drivesta selkeiden vikojen osoittaminen muodostuu haastavaksi tehtäväksi. Lynchia voisi syyttää kenties itseistarkoitukselliseksi yltyvästä katsojan harhaanjohdattamisesta, mutta tosiasiassa suurimmalla osalla kohtauksilla on tarkoituksensa unenomaisen tunnelman luonnin ohella myös leffan teeman tai tarinan näkökulmasta. Tietyt hetket tuntuvat kieltämättä silti toisia merkityksettömämmiltä, kuten esimerkiksi sinänsä erinomainen Adamin kohtaaminen salaperäisen cowboy-hahmon kanssa, vaikka kytkös tässäkin tapauksessa tarinan punaiseen lankaan on olemassa. Pienehkönä kritiikinpoikasena elokuvan viimeinen otos on kuitenkin turha, ja tehokkaampi lopetus olisi ollut päättää filmi vain hetkeä ennen sinisyydessä kylpevään teatterilavaan.

Naomi Wattsia en puolestaan ole koskaan pitänyt suuressa arvossa näyttelijänä, sillä näkemäni perusteella hän on vaikuttanut esiintyvän elokuvasta toiseen aina tasan yhden ilmeen kera suu puoliksi auki lerpattaen. Tällä kertaa hän vetää kuitenkin aivan kiistämättömän muuntautumiskykyisen ja heittäytyvän loistosuorituksen siitäkin huolimatta, ettei hän täysin tuosta maneeristaan eroon pääsekään.

Mulholland Drive on siinä mielessä hämmentävä elokuva, että se onnistuu samaan aikaan olemaan sekä hauska, kevyen viihdyttävä, täydellisen mukaansa tempaava että ajatusta vaativa, koskettava ja katsojaansa aliarvoimaton. Sen tunnelma on jotain niin vahvaa ja jokainen kohtaus niin kiehtova, että kahden ja puolen tunnin pituutta tuli ajatelleeksi ainoastaan silloin, kun pelottava ajatus hiipi takaraivoon, että kenties tämä herkku loppuu jo ennen aikojaan. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt. Herääminen unesta, jonka olisi koko sydämestään toivonut olevan totta, pitkään kytenyt unelma, jonka viimein ymmärtää mahdottomuudeksi, tai viaton optimismi, joka karisee todellisuuden iskiessä päin naamaa - nämä tunteet Mulholland Drive vangitsee tarinaansa kaikkein musertavimmassa ja puhtaimmassa muodossaan.