Suuri gangsterisota

Suuren gangsterisodan kaltaisia eeppisen massiivisia mutta älykkäälle tarinankerronnalle omistautuvia elokuvia ei enää nykypäivänä tehdä. Ohjaajamaestro Sergio Leonen viimeiseksi työksi jäänyt, kolmella eri aikakaudella etenevä kuvaus Robert De Niron näyttelemän newyorkilaisen gangsterin elämästä ei tunnu edes hulppeasta kolmen tunnin ja 49 minuutin kestostaan huolimatta lainkaan venytetyltä tai ylipitkältä.

Leonen filmi alkaa pitkällisellä ja verkkaisella esinäytöksellä, jossa tapahtumien ja henkilöiden merkitykset jäävät katsojalle vielä hämärän peittoon. Tämä mainiosti "näytä, älä selitä" -periaatetta hyödyntävä palasten koonti luo heti luottamusta elokuvan itsevarmaan kerrontaan. Samalla osion tarkoituksellisen unenomainen tunnelma ehtii temmata mukaansa jo ennen kuin varsinainen tarina on edes nytkähtänyt liikkeelle.

Aloituksensa jälkeen filmi etenee jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä aina päähenkilö Noodlesin lapsuudesta hänen gangsteriuraansa ja sen jälkeen 60-luvulle hänen palatessaan jälleen New Yorkiin. Lapsuusosio on ehdottomasti filmin parasta antia, sillä tieto siitä, että jossain vaiheessa asioiden täytyy mennä karmealla tavalla pieleen, langettaa kaiken hellyttävyyden ja viattomuuden ylle haikean surumielisen tunnelman. Tarinan kaunistelematon kerronta valloittaa puolelleen, eikä leffa myöskään häikäile kuvata yllättävän rohkeasti jopa nuorten seksuaalisuutta. Lapsinäyttelijät suoriutuvat puolestaan rooleissaan mallikkaasti, vaikka välillä heidän suuhunsa kirjoitettu dialogi tuntuu ikäistensä sanomaksi liiankin nokkelalta.

Suuressa gangsterisodassa erityisen tärkeää osaa näyttelevät hahmojen lähtökohdat sekä valinnat, joita he tekevät niiden puitteissa. Tämä on nähtävissä jo tarinan alkumetreillä, kun Noodlesin ihastuksen kohde, 12-vuotiaan Jennifer Connellyn näyttelemä Deborah, toteaa paikkansa pitävästi, ettei pojasta voi koskaan tulla hänen rakkaansa, sillä hän pysyy pohjimmiltaan aina samana rettelöitsijänä. Nuoresta pitäen Noodles päätyykin vaatimattomista olosuhteista ponnistavana sekä ystävilleen lojaalina tekemään ratkaisut, jotka johtavat hänet gangsterin tielle.

Samanlaista vertauskuvallista ennakointia sisältyy myös sympaattiseen kohtaukseen, jossa Noodlesin ystävä Patsy aikoo ostaa seksiä naapurin tytöltä leivosta vastaan mutta lankeaa hotkimaan kauppatavaran omiin suihinsa. Malttamattomuus ja ahneus takuulla heijastuvat hänen teoissaan myös aikuisiällä, mutta päätös itsessään on ymmärrettävä. Onhan slummissa asuvalle lapselle kermainen charlotte russe sentään aivan ainutlaatuinen herkku.

Elokuvan eräs oleellinen sanoma piileekin siinä, kuinka sattuman kauppa vaikuttaa siihen, millaiseksi ihmisen identiteetti ja elämän edellytykset muodostuvat. Tämä näyttäytyy erityisesti kohtauksessa, jossa Noodlesin rötösjoukkio vaihtaa Jumalan käden lailla sairaalan vauvojen vuodepaikat sekaisin keskenään.

Noodlesin gangsterielämänvaihe muistuttaa puolestaan leffassa eniten tutun perinteistä rikoselokuvaa. Siksi se ei kiehdokaan samalla tavalla kuin hahmon rosoisen sydämellisesti kuvatut nuoruuden päivät. Silti toinen näytös tiputtaa viisaasti rötössaagojen nousu ja tuho -kaavasta koko tuho-osuuden pois. Myös elokuvan suuri rakkaustarina murskataan yllättävän tylysti ja aikaisessa vaiheessa hätkähdyttävällä ja odottamattomalla raiskauskohtauksella. Leffaa ei voikaan millään muotoa moittia raadollisen realismin puutteesta.

Päähenkilön rakkaansa raiskaus osoittautuu kaikessa synkkyydessään myös temaattisesti erääksi elokuvan merkittävimmistä hetkistä. Se on teko, jota Noodles joutuu katumaan koko elämänsä mutta joka samalla on hänen kaltaiseltaan ihmiseltä ennakoitavissa. Vuosien tunteiden hautomisen jälkeen torjutuksi tuleminen ei nimittäin sovi yhteen miehen gangsterina oppiman "ota, mitä haluat" -asenteen kanssa.

Filmi nivoo kertomuksensa langat yhteen lopetuksella, jossa Noodles ja hänen entinen paras ystävänsä Max kohtaavat vuosia sen jälkeen, kun jälkimmäinen heistä on pettänyt kaikki rikoskumppaninsa, varastanut lähimmän toverinsa elämän sekä kohonnut tämän tietämättä aina senaattorin asemaan. Pidin kyseistä elämänryöväyskuviota lievästi epäuskottavana, sillä viimeistään siinä vaiheessa, kun Maxista tuli senaattori, suunnitelman olisi kuvitellut paljastuvan liiankin helposti, jos Noodles olisi esimerkiksi vain seurannut uutisia. Elokuva selittää myös turhaan auki sen, miten Max toteutti salajuonensa lavastamalla oman kuolemansa, sen sijaan, että asia jäisi katsojan itsensä pääteltäväksi tarinan alun perusteella.

Kaikesta huolimatta leffan viimeisessä osiossa peilautuvat vastakkain kaksi eri tapaa, jolla nämä väkivaltaiset rikolliset hahmot suhtautuvat menneisyyden valintoihinsa. Toinen potee syyllisyyttä teostaan rakastamaansa naista kohtaan sekä ystäviensä pettämisestä. Toinen taas on todellinen petturi, joka on saavuttanut kaiken haluamansa eikä kadu mitään, muttei ole loppujen lopuksi lainkaan ystäväänsä onnellisempi.

Tässä vastakkainasettelussa on nähtävissä Leonen piikittelyä amerikkalaista unelmaa kohtaan, sillä pohjalta keinoja kaihtamatta huipulle noussut ja kaikki toiveensa täyttänyt Max on hänkin sisimmässään häviäjä. Noodles, jolle puolestaan tarjotaan suoraa mahdollisuutta kostoon, ei enää välitä, sillä mikään takaisinmaksu ei tuo enää takaisin sitä kaikkea, minkä hän on omien päätöstensä seurauksena menettänyt.

Elokuvan 60-luvulle sijoittuvaa osaa on filmin viimeisen kohtauksen pohjalta usein – jopa Leonen itsensä taholta – tulkittu Noodlesin oopiumihöyryiseksi uneksi, jolla hän pakenee todellisuutta ja perimmäistä vastuutaan. Oleellista tarinan kannalta ei silti ole niinkään se, mikä on todellista ja mikä ei. Pikemminkin lopetus vihjaa, että jatkoi Noodles eteenpäin miten hyvänsä, hänen elämänsä päättyi käytännössä tuohon hetkeen vuonna 1934 kiinalaisen teatterin takahuoneessa. Jäljellä ovat enää vain katkeransuloiset muistot.

Leonelle tavaramerkkimäinen visuaalinen tyylittely ei kohoa Once Upon a Time in Americassa aivan vastaaviin sfääreihin kuin ohjaajan spagettilänkkäreissä, mutta samoja elementtejä on silti havaittavissa. Ympäristöjen ja suurten väkijoukkojen laajakuvaotoksista siirrytään esimerkiksi täydellisen sulavasti aina erikoislähikuviin hahmojen kasvoista. Vaikka suurin osa elokuvasta on kuvattu varsin hillitysti, Leonen mestarillisuus paistaa erityisesti tehokeinoissa, joita hän käyttää vain kaikkein dramaattisimpien tapahtumien korostamiseksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Noodlesin nuorin ystävä Dominic yrittää juosta turhaan karkuun tappajaltaan, tekee hidastetun kuvan ja loistavasti hyödynnetyn musiikin ansiosta lähtemättömän vaikutuksen.

Ennio Morriconen upeiden, useita eri teemoja sisältävien sävelten lisäksi leffan tuotantoarvot ovat ylipäänsäkin huipputasoa. Lavastus on todella komeaa ja luo tarinan kaikille kolmelle aikakaudelle omanlaisen tunnelmansa. 20-luvun juutalaisyhteisön ominaispiirteet muun muassa pilkahtelevat jatkuvasti tapahtumien taustalla. Elokuvan viimeisessä osiossa maskeeraus on myös varsin vakuuttavaa.

Ajankulun illuusiota tukee myös De Niron roolisuoritus, jossa erot hänen esittämiensä nuoren sekä ikääntyneen miehen välillä ovat loisteliaan hienovaraisia. James Woods taas tarjoaa mainion vastaparin De Nirolle Maxin roolissa, sillä kaksikon välille muodostuva jännite ei vaadi välittyäkseen sanoja.

Massiivisesta pituudestaan huolimatta Suuri gangsterisota pysyy hämmentävän hyvin kasassa. Päähahmona Noodles jää tosin jokseenkin etäiseksi De Niron verrattomasta näyttelijäntyöstä huolimatta. Jälkeenpäin ajateltuna myös leffan naiskuva tuntuu kenties hieman arveluttavalta, sillä kaikki tarinassa esiteltävät naiset paljastuvat joko kevytkenkäisiksi, masokisteiski tai vähintään petollisiksi. Tasapuolisuuden vuoksi on silti todettava, ettei suurin osa tarinan miehistä ole juuri sen parempia.

Samoin kuin monet televisiosarjat Suuri gangsterisota kykenee hyödyntämään pitkän kestonsa ja rakentamaan sen ansiosta katsojansa ja tapahtumiensa välille tunnesiteen, joka on useimpia elokuvia vahvempi. Tyhjä olo, jonka filmi jättää jälkeensä, onkin juuri sellainen, kuin taitavasti kerrotulta traagiselta elämäntarinalta sopii odottaa.