Django Unchained

Quentin Tarantino pääsee viimein näyttämään kyntensä tyylipuhtaan lännenelokuvan parissa. Ohjaajan uusin filmi, Django Unchained, on tyylitelty, komedian sävyissä ja kieli tukevasti poskessa etenevä western, joka ei kaihda brutaalia väkivaltaa.

Django Unchained kertoo nimensä mukaisesti Jamie Foxxin tulkitsemasta Django-orjasta. Christopher Waltzin hervottomasti näyttelemä palkkionmetsästäjä, tohtori Schultz, suostuu vapauttamaan Djangon, jos tämä pystyy tunnistamaan tohtorille hänen metsästämänsä rötösjoukkion jäsenet. Elokuvan alku eteneekin letkeän huumorin voimin ja kehittää rauhassa näiden kahden hahmon välistä ystävyyssuhdetta.

Waltz uusii käytännössä Inglourious Basterdsin bravuurinumeronsa vaihtaen ainoastaan sävellajin pahiksesta hyvikseen. Hän kuitenkin suoriutuu osastaan jälleen niin vakuuttavasti, ettei toisto harmita. Sitä paitsi miehen spontaani nauruun repeäminen menettää tuskin koskaan tehoaan.

Suurimmaksi osaksi leffan piikittely sen kuvaaman aikakauden asenteita sekä rasismia kohtaan hauskuuttaa, vaikkei hutiosumiltakaan täysin vältytä. Esimerkiksi kohtaus, jossa filmi pilailee Ku Klux Klanin -esiasteen kustannuksella, venyy ylipitkäksi ja lyödään tarpeettoman läskiksi ottaen huomioon, kuinka helposta kohteesta vitsiä väännetään.

Elokuva lähtee kuitenkin lentoon viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksikko lähtee pelastamaan Djangon vaimoa, Broomhildaa, Leonardo DiCaprion esittämän plantaasiomistaja Calvin Candyn hyppysistä. Tarantino on tunnetusti mestari jännitteen kasvattamisessa, eivätkä mainiosti näytellyt sekä kekseliäästi kirjoitetut hahmot ainakaan himmennä hänen taitoaan.

Leffan kiinnostavin kehityskaari on tohtori Schultzilla, sillä palkkiometsästäjän armottomasta asenteestaan huolimatta hän pitää orjuuttamista vastenmielisenä ja paljastuu vähitellen jopa kumppaniaan myötätuntoisemmaksi sorrettuja kohtaan. Django on nimittäin vaimonsa vuoksi valmis seuraamaan vierestä, kun toisia mustaihoisia surmataan sekä kidutetaan. Hän noudattaakin tohtorin säälimättömyyden oppitunteja kaiken kaikkiaan paremmin kuin tämä itse.

Erityisesti Schultzin tukahdutettujen tunteiden kasvu kiehumispisteeseensä on kuvattu mainiosti. Erääksi elokuvan hätkähdyttävimmistä hetkistä nousee inha kohtaus, jossa miehen päässä välähtelevät muistot koirien raatelemasta orjasta ennakoivat hänen viimeistä hilpeän itsetuhoista ratkaisuaan.

Pahisosastolla DiCaprion Candy on puolestaan hyvin karikatyyrimäinen sadistiraharössi, muttei hänkään paljastu hahmona täysin suoraviivaiseksi. Julmuudestaan huolimatta hän näet kohtelee vastakkaisen ihonvärin edustajia liki ihmismäisesti silloin, kun pitää näitä älykkyystasoltaan vertaisinaan. Huijatuksi tultuaankin hän on myös vielä valmis päästämään tohtorin ja Djangon vaimoineen menemään alunperin sovittua rahasummaa vastaan.

Samuel L. Jacksonin näyttelemä plantaasin esimiesorja sen sijaan osoittautuu ikävämmäksi tapaukseksi kuin päällisin puolin arvaisi. Hän mielistelee omistajaansa ja käyttää tämän suosion kautta saavutettua arvovaltaa muiden kaltaistensa alistamiseen.

Keskeisistä hahmoista ainoastaan Django pysyy – hänen tyystin paperinukeksi jäävän vaimonsa ohella – läpi tarinan etäisenä ja yksiulotteisena persoonana mutta ilmeisen tarkoituksellisesti. Häneen on selvästi haettu myyttisten "mies vailla nimeä" -lännensankareiden henkeä.

Hetkittäin filmi onnistuu raapaisemaan orjuuden ja sorron aiheita pintaa syvemmältä. Esimerkiksi Candyn kysymys siitä, miksi orjat eivät vain tapa valkoihoisia herrojaan, vaikka heillä on plantaasilla selkeä miesylivoima, saa kiinnostavan vastauksen Jacksonin roolihahmon muodossa. Kaikenlainen mielivallan vastustaminen säilyy mahdottomana niin kauan kuin alistettujen joukossa on niitä, jotka vaihtavat yhteisönsä edun omaansa vastaan.

Loppupuolen taistelukliimaksin jälkeen elokuvan jännite valitettavasti lässähtää keskeisten hahmojen kuolemien myötä. Filmi jatkuu silti vielä parikymmentä minuuttia. Saksimista olisi todella kaivattu, sillä viimeinen näytös paisuttaa leffan ylipitkäksi, eikä aiemmasta yhteenotosta onnistuta enää huipentamaan. Siinä vaiheessa venyttäminen alkaa jo turhauttaa, kun ennen lopputekstejä vielä ihastellaan, miten Django esittää Broomhildalle pienen tanssinumeron hevosellaan.

Tarantinon paha tapa rakastua omaan dialogiinsa paistaa myös pahimmin tämän laahaavan päätösosion aikana. Djangon jouduttua vangiksi hänen vihollisensa esimerkiksi uhittelevat hänelle tuskaisen pitkällisesti ilman, että jaarittelu lisäisi kokonaisuuteen mitään oleellista. Kastroinnilla pelottelunkin tarkoituksena vaikuttaa olevan yksittäisen irtovitsin lisäksi vain yleisön shokeeraus kameran edessä estoitta roikkuvalla Jamie Foxxin peniksellä sekä idealla siitä, ettei elokuva kenties kaihtaisi kuvata sen eroa omistajastaan.

Myös kohtaus, jossa Django juonii itsensä vapaaksi häntä kaivokselle kuljettavalta seurueelta, matelee ennen sankarin suunnitelman väistämätöntä onnistumista. Tässä tapauksessa ohjaaja vaikuttaa lässytyksen ohella ihastuneen omaan suhteellisen kammottavaan cameo-rooliinsa yhtenä karavaanin jäsenistä.

Pitkityksen lisäksi Django Unchained kärsii siitä, että Tarantino vaikuttaa haluavan katsojien nauttivan hieman arveluttavasti elokuvan silmittömistä kosto-orgioista. Verellä läträys on lyöty suorastaan koomisen överiksi ja väkivallassa on suurimman osan ajasta humoristinen pohjavire, mutta sen kohteeksi joutuvien ihmisten tuskia ei sievistellä lainkaan; kituvien uhrien kärsimyksissä suorastaan piehtaroidaan. Django maksaa potut pottuina ampumalla vastustajiaan kiusallaan muun muassa polvilumpioihin tai sukukalleuksille.

Aloituskohtaukseen tiivistyykin tapa, jolla leffa suhtautuu takaisinmaksuun. Sen sijaan, että orjien kosto isännälleen vihjattaisiin pelkällä taustalla kuultavalla haulikon laukauksella, filmin täytyy päästä esittämään koko toimitus veriroiskeiden kera, jotta yleisö voisi myhäillä, kun pahat ja tyhmät saavat palkkansa. Mikään vähempi ei riitä.

Asetelmaltaan Django Unchained muistuttaa paljon Inglourious Basterdsia, sillä molemmissa sorretut kostavat oikeutetusti raakalaismaisille sortajilleen. Basterdsin ero ohjaajansa uusimpaan elokuvaan piilee kuitenkin siinä, että sen kaikki hahmot ovat elokuvan nimen mukaisesti enemmän tai vähemmän paskiaisia, ja koko koston mielekkyys asettuu leffan lopussa kyseenalaiseksi. Django ei sitä vastoin tällaista hienovaraisuutta kannata: on joukko pahiksia ja on sankari, joka pysyy tahriintumattomana sankarina.

Tarantinon taipumus tyylittelyyn sekä kunnianosoituksiin vanhoja b-luokan filmejä kohtaan tuntuu sekin tällä kertaa kaksijakoiselta. Sinänsä entisaikojen koomisten efektien imitointi, äkilliset zoomaukset, miljöönvaihdosta ilmoittavat jättikokoiset kirjaimet sekä ilotulitusmainen veren purskahtelu luovat leffaan sopivaa kieli poskessa -asennetta. Osassa silmäniskuista löyhkää silti itsetarkoituksellisuus. Tätä Tarantinolta odotetaan ja tätä Tarantino siis tarjoaa riippumatta siitä, edistääkö kikkailu välttämättä kerrontaa. Sama vaivaa myös elokuvan ääniraitaa, sillä vaikka korostetun epätavanomaisessa kontekstissa soitetut kappaleet ovat välillä kekseliäitä, niiden jatkuva käyttö syö kokonaisuudelta tehoa ja saa filmin vaikuttamaan paikoitellen musiikkivideolta.

Kritiikistä huolimatta Django Unchained tempaisee mukaansa vahvasti. Se tarjoaa otteeltaan röyhkeän humoristisen sekä räiskyvän toiminnallisen näkemyksen vakavaan aiheeseen, johon se viihteellisyydestään huolimatta kykenee kommentoimaan tärkeimmillä hetkillään vakavasti. Jopa Tarantino-asteikolla hiukan liian auliisti yleisöä kosiskeleva sadismi sekä tarinan ylimääräisestä läskistä kärsiminen estävät kuitenkin elokuvaa nousemasta ohjaajansa tiukimpien teosten joukkoon.