Angelin kolmannesta tuotantokaudesta kehkeytyy tähän mennessä show'n ristiriitaisin. Sen alkupuolisko vajoaa turhauttavan päämärättömään haahuiluun punaisen lankakerän pomppiessa pakoon mielenkiinnottomia juonikaaria. Loppua kohden episodit tarjoavat sitä vastoin toistaiseksi koko sarjan parasta antia.
Kauden ensimmäiset kymmenisen jaksoa eivät osaa päättää, mihin suuntaan tarinaa pitäisi aiemman pohjalta rakentaa. Soppaan sekoittaa niin helvettiulottuvuudesta vapautuva Wolfram & Hartin suojatti Billy, Angelia menneisyydessä jahdannut vampyyrinmetsästäjä Holtz kuin edellisen kauden petipuuhien jäljiltä raskaaksi pamahtanut Darlakin. Mitään koherenttia näistä kuvioista ei tahdota saada aikaiseksi, vaan juonikudelmat poukkoilevat ympäriinsä kuin käsikirjoittajien viivytystaktiikkana. Ainoastaan kurkistukset Angelin ja Holtzin vuosisatojen takaiseen kissa ja hiiri -leikkiin tuovat jotain lohtua sillisalaattiin, sillä ne valaisevat sentään sarjan päähenkilön taustoja.
Kaikkein ikävystyttävintä osastoa alkukaudella edustaa Darlan ja hänen vauvansa mysteeri. Sen lisäksi, että koko asetelma jo itsessään tulvii epämiellyttäviä Twilight-mielleyhtymiä, Julie Benz onnistuu olemaan vampyyrinaisen roolissa entistä epävakuuttavampi. Hän näet ylinäyttelee kaikki vakavaksi tarkoitetut kohtauksensa surutta.
Darlan ja Angelin välinen vanhemmuusdraama on myös kirjoitettu kiusallisen kömpelösti. Kornia melodraamaa riittää, kun psykopaattinen demonirouva oppii tuntemaan yhtäkkiä rakkautta sielukkaan sikiönsä ansiosta. Tällaisista hetkistä show yrittää kaikesta huolimatta maalailla koskettavia rasittavan alleviivaavalla pimputusmusiikilla samalla, kun dialogi pursuilee epäluontevia karmeuksia, kuten Darlan tunnustus: "Completely. I love it completely! I don't think I have ever loved anything as much as this life that's inside of me."
On alun episodeihin silti eksynyt pari muistettavaakin tapausta. Vaikka kehonvarastusidea käytettiin jo kertaalleen Buffyssa, naurattaa Carpe Noctem -jakso silti, kun viriili tirkistelijävanhus nyysii kirouksen avulla Angelin ruumiin ja aiheuttaa muissa hahmoissa yleistä hämmennystä. Pahiksensa mukaan nimetty Billy-episodi osoittautuu vuorostaan kelvolliseksi Hohto-pastissiksi, jossa misogynistilumouksen alle langennut Wesley päätyy pohtimaan, miten kauniisti palokirves koristaisikaan edelliskauden lopussa esitellyn Fred-tyttösen kalloa.
Fredistä itsestään ei kuitenkaan saada hahmona mitään irti. Etenkin hänen komiikan nimissä täysin överiksi vedetty sosiaalinen vaivaantuneisuutensa ainoastaan ärsyttää. Myöhemminkin sarja keskittyy tytön luonteenpiirteiden sijaan esittelemään pelkästään hänen taitojaan, jotka saavat hänet muistuttamaan kuin roolipelihahmoa: "Fred, tason 25 nörtti on etevä rakentelussa, tietokoneiden parissa, ongelmanratkonnassa sekä satunnaisten faktojen ulkoa muistamisessa!"
Kaiken huipuksi koko kauden ankein jakso, Fredless, kietoutuu nimikkohahmonsa ympärille. Lopputuloksena on ennalta arvattavia käänteitä sekä siirappista tunteilua, kun Fredin vanhemmat palaavat noutamaan tytärtään takaisin kotiinsa, ja katsoja joutuu "jännittämään", hylkääkö hahmo uudet ystävänsä.
Fredin myötä sarjan ihmissuhteisiin saadaan kaikesta huolimatta vipinää. Erityisesti kauden alkupuolella meno äityy varsinaiseksi ihastumissekamelskaksi, sillä vähintään joka toisessa jaksossa joku henkilöistä tuntuu löytäneen itselleen tuoreen kiinnostuksen kohteen. Fred tykkää Angelista, Angel Cordeliasta, Wesley Fredistä, Gunn Fredistä, Fred Gunnista – iih!
Myöhemmissä jaksoissa show sentään saa otteen näistä hahmojen haikailuista ja onnistuu kääntämään ne edukseen. Romanssiteemaisena huumoriepisodina Waiting in the Wings aloittaa ensinnäkin kauden suunnan kääntämisen. Samalla myös sarjan kantava yksinäisyysteema hiipii kuin varkain takavasemmalta muistuttamaan olemassaolostaan. Kun kaikki muut etsivätoimistolaiset löytävät syliinsä jonkun rakkaan, huomio kiinnitetään ovelasti Wesleyhyn, jonka roolina on jäädä soittelemaan toista viulua.
Cordelian ja Angelin lankeaminen toisiinsa on puolestaan käsikirjoituksellisena vetona liki yhtä kunnioitettava kuin Buffyn ja Spiken yhteensaattaminen emosarjan puolella. Epätodennäköinen pari saadaan nimittäin tuntumaan täysin luontevalta ja heidän romanssinsa pitkän kehityksen päätepisteeltä. Cordelian lopullinen tunteidensa hyväksyminen tapahtuu tosin aavistuksen joudutetusti kauden finaalijaksossa.
Ylipäänsä siinä vaiheessa, kun Darlasta on vihdoin ja viimein päästy eroon, Angelin kolmas kausi lopettaa räpiköintinsä ja lähtee hiljalleen nousukiitoon. Erityisesti Wesleyn kehitys entisestä epävarmasta tunarista neuvokkaaksi ja vastuuntuntoiseksi surullisen hahmon ritariksi, joka päättää uhrata toveriensa luottamuksen suuremman hyvän vuoksi, on kirjoitettu taitavasti. Hänen ja Angelin keskinen välikohtaus sairaalassa kohoaakin yllättävyydessään ja uskaliaisuudessaan koko sarjan tähänastiseksi huippuhetkeksi. Hyvää tarkoittaneen petturin joutuessa suljetuksi ystäväpiirinsä ulkopuolelle häntä kohtaan ei voikaan olla tuntematta syvää sympatiaa.
Toisessa ulottuvuudessa varttuneen Angelin pojan, Connorin, ilmaantuminen takaisin tarinaan kauden lopussa ennakoi sen sijaan pahaa, mutta yllättäen teinipoika ei silti paljastu – ainakaan vielä – miksikään Buffyn Dawnin veroiseksi murheenkryyniksi. Hänen paluunsa siivittää lisäksi Holtzin mielenkiintoisen hahmokaaren onnistuneeseen päätökseen, jossa miestä vuosikaudet riivannut kostonhimo näyttäytyy entistä selkeämmin vain yhdenlaisena yksinäisyyden muotona.
Tietyt hahmot sitä vastoin turhauttavat myös kauden jälkimmäisellä puoliskolla. Esimerkiksi Wolfram & Hartin Lilah on konnana epäpätevämpi kuin rahasäiliötä ryöstävä Karhukopla sekä juonen kannalta niin vailla virkaa, että joka kerta hänen pölähtäessä ruutuun voi vain ihmetellä, miksei häntä ole kirjoitettu jo ulos sarjasta. Hänen unettavat mukanokkelat sanailunsa Lostista tutun Daniel Dae Kimin esittämän Gavinin välillä vieläpä hierovat hahmon turhuutta kasvoihin. Holtzin uskollisesta hännystelijästä Justinesta on puolestaan kirjoitettu niin raivostuttava, pahiksena epävakuuttava urpo, että televisio tekee mieli sulkea joka kerta, kun hänen yhden ilmeen naamansa ilmaantuu ruutuun.
Kausien lopetuksilla on Angelissa tapana jättää juonilangat ikävästi levälleen eikä linjasta poiketa tälläkään kertaa. Angelin itsensä painuminen kahlittuna merenpohjaan sekä Cordelian nouseminen korkeammalle ulottuvuustasolle vaikuttavatkin molemmat sellaisilta puolivillaisilta cliffhangereilta, jotka luultavasti nollataan pikaisesti ensi kauden alussa. Cordelian puolidemoniluonne myös tuntuu vielä tähän mennessä pelkältä käsikirjoittajien työkalulta, joka oikeuttaa heidät kiskaisemaan tarvittaessa mitä tahansa hatusta, koska hahmon uusille voimille ei olla määritelty mitään sääntöjä tai rajoja.
Finaalijakson viimeinen käänne antaa lisäksi hyvän esimerkin sarjan ajoittaisesta laiskasta juonenkuljetuksesta. Miten Connor tietää varautua ja hälyttää Justinen veneellä juuri oikeaan paikkaan, vaikka mitään varmuutta ei ole etukäteen edes siitä, että Angel ja Cordelia sopivat tapaamisensa juuri merenrantaan?
Joka tapauksessa Angelin kolmas kausi paikkailee keskivaiheensa jälkeen alkunsa kangertelua. Positiivisesti hahmojen välille kehittyy viimein uskottavia, vahvoja konflikteja, minkä lisäksi sivuhahmoista tärkeimmät eli Wesley ja Cordelia nousevat pelkkien sidekickien asemasta aidosti merkittävään rooliin. Notkahduksistaan huolimatta sarja kerää vähä vähältä omaa identiteettiään, ja joudun myös hämmästyksekseni toteamaan, että Angelista on jo tässä vaiheessa kasvanut päähenkilönä kannustettavampi kuin hänen vampyyrintappaja-exästään koko nimikkosarjansa aikana. Silti jotain puuttuu yhä, eikä se jokin ole sielu, vaan vastaavanlaiset pysäyttävät loistoepisodit, joita Buffy parhaimmilla tarjosi.
Kommentit
Lähetä kommentti