Les Misérables

En ole lukenut Victor Hugon alkuperäistä Kurjat-romaania, mutta uudenvuoden tienoilla kävin Lontoossa vieraillessani katsomassa kirjaan pohjautuvan menestyksekkään lavamusikaalin. Vaikka show ei tehnytkään minusta varsinaista Les Misérables -fania, oli se kokemuksena silti varsin vaikuttava. Musikaaliin perustuva, toissavuoden Oscar-voittajaohjaaja Tom Hooperin elokuvasovitus herättikin minussa etukäteen kysymyksen, onnistuisiko leffa tuomaan teokseen jotain uutta ja omaa, mitä teatteriesitys ei yksistään pystynyt tarjoamaan.

Jännittävänä tyylivalintana Les Misérables -filmi tukeutuu musikaaleille epätyypillisesti tanssin ja hulppeiden koreografioiden sijaan käsivarakameraan sekä ahkeraan lähikuvien käyttöön. Tavoitteena onkin selkeästi ollut hakea elokuvaan sen genrestä huolimatta eräänlaista realistista otetta, mistä kertoo myös se paljon etukäteen rummutettu fakta, että näyttelijöiden suoritukset on äänitetty jo itse kohtauksia kuvatessa. Lopputuloksena Les Misérables on ulkoisesti miltei kuin mikä tahansa historiallinen draama sillä erotuksella, että puheen sijaan dialogi lauletaan.

Hetkittäin elokuvan ilmaisukeinot toimivatkin mallikkaasti, kuten Jean Valjeanin sekä Javiertin välisessä miekka vastaan puukalikka -kaksintaistelussa, mutta suurimman osan ajasta ne tuntuvat kertomuksen luonteeseen nähden kehnosti valituilta. Les Misérablesin tarina ei nimittäin ole pohjimmiltaan mitään erityisen koskettavaa, vakavastiotettavaa draamaa vaan pikemminkin pateettisen kornia paisuttelua, johon nimenomaan yliampuvuus sopisi kuin vallankumoukselliset barrikaadeille. Vaikka näyttelijät hoitavatkin varsinaisen näyttelytyönsä pätevästi, pelkkien "Voih, kuinka sinua rakastankaan ensisilmäyksellä" -tasoisia latteuksia hoilottavien kasvojen tujottaminen käy pitemmän päälle puuduttavaksi etenkin, koska hyvin harvat elokuvatähtien jollotuksista pystyvät kilpailemaan vaikuttavuudessa teatterishow'n ammattilaislaulajien suorituksia vastaan. Välillä myös leffaan eksyy omituisesti sen rähjäisiin sävyihin täysin sopimattomia elementtejä, kuten rakkauskohtauksen taustalle kuin Disney-romanssista karanneita perhosia.

Silloinkin kun musiikkinumeroilla ja koreografioilla olisi tilaisuus revitellä tai esitellä elokuvan erityisiä vahvuuksia taidemuotona, ne häviävät komeudessa lavamusikaalille. Esimerkiksi kieron majatalon isännän ja emännän luikauttama Master of the House jää koomisena välikevennyksenä kummallisen vaisuksi hassutteluksi, mikä toisaalta on kenties hyväkin asia, koska täydellinen sävymuutos sitä edeltävään raadolliseen synkistelyvaiheeseen korostuu leffassa jo tällaisenaan räikeästi. Vaikka puolestaan Do You Hear the People Sing -hymnin kajautuksesta on loihdittu joukkokohtauksena sinänsä näyttävä, sitä katsoessa ei voi vaimentaa huvittunutta ajatusta siitä, miten vastaavasta hetkestä saatiin teatterinäytöksessä luotua vakuuttavampi pelkällä kekseliäästi toteutetulla ihmisten rivissä marssimisella. Kenties vähempi leikkausten käyttö olisi yhdessä käsivarakameran kanssa tehnyt leffan näkemyksistä nykyistä sykähdyttävämpiä.

Koska Les Misérablesin elokuvaversio seuraa hyvin orjallisesti esikuvaansa, sen tarinalliset vahvuudet ja heikkoudet osoittautuvat myös samoiksi. Elämänsä hyville teoille omistava entinen rikollinen Jean Valjean sekä 1800-luvun Ranskan Antti Kotilainen, lakia korkeimpana auktoriteettina pitävä sekä väärintekijöitä armottomasti metsästävä Javert-poliisi ovatkin hahmoina kiehtovia sekä kehitykseltään että moraalisilta dilemmoiltaan. Sen sijaan Cosetten, Mariuksen ja Eponinen kolmiodraama sekä kahden edellisen elämää suurempi, sekunnin murto-osassa leimahtava rakkaus tuntuvat edelleen todella häiritsevästi päälleliimatuilta ja pinnallisilta.

Juonenkuljetukseen sisältyvät myös samat kömpelöt hyppäykset kuin teatterishow'hun. Jean Valjeanin päätyminen kaupunkinsa pormestariksi aiheuttaa esimerkiksi hämmennystä, koska filmi ei tarjoa mitään selitystä, miten mies kykeni kohoamaan ehdonalaisen heittiön roolista korkeaan asemaansa. Rakkaussopan kehittyessä leffa puolestaan siirtyy yhtäkkiä sepittämään kuin aivan eri tarinaa, sillä kaikki siihen kytkeytyvät hahmot on esitelty korkeintaan pikaisesti muutamassa edeltävässä kohtauksessa, kun taas Jean Valjean, jonka kertomus elokuva on siihen asti ollut, unohdetaan tyystin uusien tuttavuuksien varjoon.

Alkuperäisessä musikaalissa kristinuskon merkitystä lähimmäisenrakkauden välittäjänä korostetaan lisäksi vahvasti - jopa häiritsevyyteen asti. Tämä sama piirre on kantautunut lähes sellaisenaan myös elokuvasovitukseen asti, vaikkakin sen verran sanomaa on sentään siloiteltu, ettei ateisteja enää leffassa rinnasteta huijareiksi ja varkaiksi, sillä monologi, jossa paha majatalon isäntä kieltää jumalan, on tiputettu tarinasta pois. Sitä vastoin tosin Hooper alleviivaa kertomuksen uskonnollisia sävyjä ahkeralla symboliikan käytöllä: muun muassa Javiertin Stars-soolon jälkeen kamera ikään kuin muuten vain pyyhkäisee kirkon katon ohitse vangiten lähietäisyydeltä kuvaan sen päällä keikkuvan ristin.

Erääksi filmin etukäteen hehkutetuimmista puolista on noussut Anne Hathawayn naissivuosa-Oscarinkin voittanut roolisuoritus Cosetten epäonnisen kohtalon kokevana äitinä, Fantinena. Hathawayn tuskassa ja kärsimyksessä rypevää tulkintaa I Dreamed a Dream -kappaleesta ei voikaan kutsua puhtaana näyttelijän taidonosoituksena kuin upeaksi, sillä Dark Knight Risesista tuttu kissanainen laittaa kohtauksessa kaiken itsestään likoon.

Jo kyseisen musiikkinumeron loppupuolella epämiellyttävä aavistus hiipii kuitenkin takaraivoon siitä, kuinka paljon elokuva aikookaan pyrkiä lypsämään katsojasta tunnereaktioita laittamalla näyttelijänsä vuorotellen kameran eteen veisaamaan melodramaattisia viisuja kyyneleiden valuessa valtoimenaan pitkin poskia. Ennen Fantinen valitusvirttä silmiään on nimittäin päässyt kostuttamaan laulun lomassa myös Hugh Jackman Jean Valjeanina, eikä vastaavista hetkistä toden totta tule pulaa myöskään myöhemmin leffan aikana. Näiden kohtausten ongelmana onkin se, että loppujen lopuksi niihin sisältyy suurimmassa osassa tapauksista hyvin vähän todellista tunnetta itse tarinan tai hahmojen puolesta. Substanssin puuttuessa etevinkien esiintyjien vollotukset alkavat näet vähitellen toistuessaan muistuttaa kuin vaivaanuttavaa itkupornoa.

Hathawayn ohella muista näyttelijöistä mieleen painuvat luonnollisesti Jackman sekä Javiertina tuimasti tuijotteleva Russell Crowe, jotka molemmat suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkeivat he laulajina erityisesti häikäisekään. Jackman tosin ei ruumiinrakenteeltaan tuo mieleen lainkaan sellaista yli-inhimillistä voimamiestä, jollainen Valjeanin kuuluisi tarinan mukaan olla. Helena Bonham Carter on puolestaan majatalon emäntä Madame Thénadrierina roolitettu niin hänelle tyypillisen hahmon housuihin, että se on jo suorastaan surkuhupaisaa. Sacha Baron Cohenin Monsieur Thénardierilla taas yritetään väkinäisesti irrottaa katsojista nauruntyrskähdyksiä, mutta Cosetten nimen väärin lausuminen ei vitsinä valitettavasti hauskuuta ensimmäisellä kerralla, eikä se takuulla tee sitä myöskään viidennellä.

Leffan pienien toteutuksellisten yksityiskohtien joukkoon mahtuu sekä onnistumisia että kömmähdyksiä. Erääksi rasittavaksi puoleksi muodostuu se, miten barrikaadeilla häärivällä Gavroche-pojalla yritetään vedota läpinäkyvästi yleisön tunteisiin, sillä filmiin on lisätty muun muassa paatoksellinen kohtaus, jossa lapsi rohkaisee lannistuneita vallankumouksellisia aloittamalla uudelleen Do You Hear the People Singin hoilaamisen. Lopussa kapinan nujerruttua, kun Javiert löytää pojan ruumiiden joukosta ja asettaa kukan hänen rintamukseensa, yritys tiristää katsojista kyyneleitä tuntuu jo varsin häpeilemättömältä. Toisaalta pidin kuitenkin siitä, miten elokuva kykeni muutamissa kohtauksissa yksinkertaisilla keinoilla osoittamaan kykeneväisyyttä hienovaraisuuteen. Esimerkiksi Javiertin laulaessa oikeamielisyydestään katolla patsastellessaan hänen kävelynsä reunaa pitkin vertautuu ovelasti hänen perimmäiseen moraaliseen epävarmuuteensa sekä ennakoi samalla hahmon kohtaloa.

Yksittäiset kekseliäät ratkaisut eivät kuitenkaan pelasta Les Misérablesia elokuvana, sillä pohjimmiltaan se sortuu juuri siihen, mitä etukäteen pelkäsin: lavamusikaalin liian orjalliseen noudattamiseen. Hooperilla ei ole ollut ensinnäkään rohkeutta tiivistää riittävästi esikuvateoksen sisältöä, minkä vuoksi leffa venyy tuskaisen ylipitkäksi kestoltaan. Erityisesti tarinan keskivaihe, jonne myös sivumennen sanoen filmin ainoa uusi ja tarpeeton musiikkikappale on lisätty, laahaa hitaasti kuin jalaton zombi. Toiseksi elokuvan toteutus kykenee hyvin harvalla osa-alueella hyödyntämään taidemuotoaan millään mieleenpainuvalla tavalla, jotta se yltäisi kokemuksena edes lähelle teatterishow'n tasoa. Lopputulos on lähes kolmen tunnin mahtipontinen ja melodramaattinen paisuttelu, jonka aikana haukottelun ja kellon vilkuilun vastustaminen muuttuvatkin haastavaksi tehtäväksi.

Jos jostakin Les Misérables ansaitsee tulla kehutuksi, niin siitä, että se on leffa, joka todella nostaa näyttelijänsä pääosaan. Harmillisesti pelkästään erinomainen näyttelytyökään ei yksistään riitä hyvän elokuvan ainekseksi.