Les Misérables

En ole lukenut Victor Hugon alkuperäistä Kurjat-romaania, mutta uudenvuoden tienoilla kävin Lontoossa katsomassa kirjaan pohjautuvan menestyksekkään lavamusikaalin. Vaikka show ei tehnytkään minusta varsinaista Les Misérables -fania, oli se kokemuksena silti vaikuttava. Toissavuoden Oscar-voittajaohjaaja Tom Hooperin musikaaliin pohjaava elokuvasovitus herättääkin kysymyksen, onnistuuko valkokangasversiointi tuomaan teokseen jotain uutta ja olennaista teatteriesitykseen nähden.

Kiinnostavana tyylivalintana Les Misérables -filmi tukeutuu musikaaleille epätyypillisesti tanssin ja hulppeiden koreografioiden sijaan käsivarakameraan sekä ahkeraan lähikuvien käyttöön. Tavoitteena on selkeästi ollut hakea elokuvaan sen genrestä huolimatta eräänlaista realismia. Siitä kertoo myös se etukäteen rummutettu fakta, että näyttelijöiden suoritukset on äänitetty jo itse kohtauksia kuvatessa. Lopputuloksena Les Misérables on ulkoisesti miltei kuin mikä tahansa historiallinen draama sillä erotuksella, että puheen sijaan dialogi lauletaan.

Hetkittäin elokuvan valitsema tyyli toimii mallikkaasti, kuten sankari Jean Valjeanin sekä hänen nemesiksensä, Javertin, välisessä miekka vastaan puukalikka -kaksintaistelussa. Suurimman osan ajasta lähestymistapa tuntuu kuitenkin kertomuksen luonteeseen nähden kehnosti valitulta. Les Misérablesin tarina ei nimittäin ole pohjimmiltaan mitään maanläheistä draamaa vaan pikemminkin pateettista paisuttelua, johon nimenomaan yliampuvuus sopii kuin vallankumoukselliset barrikaadeille.

Vaikka näyttelijät hoitavat varsinaisen näyttelytyönsä pätevästi, pelkkien "voih, kuinka sinua rakastankaan ensisilmäyksellä" -tasoisia latteuksia hoilottavien kasvojen tujottaminen käy pitemmän päälle puuduttavaksi. Hyvin harvat elokuvatähtien jollotuksista pystyvät myöskään kilpailemaan vaikuttavuudessa teatterishow'n ammattilaislaulajien suorituksia vastaan.

Silloinkin kun musiikkinumeroilla ja koreografioilla olisi tilaisuus revitellä tai esitellä elokuvan vahvuuksia taidemuotona, ne häviävät komeudessa lavamusikaalille. Esimerkiksi kieron majatalon isännän ja emännän luikauttama Master of the House jää koomisena välikevennyksenä kummallisen vaisuksi hassutteluksi. Täydellinen sävymuutos sitä edeltävään raadolliseen synkistelyvaiheeseen korostuu sitä paitsi räikeästi.

Vaikka puolestaan Do You Hear the People Sing -hymnin kajautuksesta on loihdittu joukkokohtauksena sinänsä näyttävä, vastaavasta hetkestä saatiin teatterinäytöksessä luotua vakuuttavampi pelkällä kekseliäällä ihmisten rivissä marssimisella. Kenties maltillisempi leikkausten käyttö olisi tehnyt leffan näkemyksestä nykyistä sykähdyttävämmän.

Koska Les Misérablesin elokuvaversio seuraa hyvin orjallisesti esikuvaansa, sen tarinan vahvuudet ja heikkoudet osoittautuvat niin ikään samoiksi. Elämänsä hyville teoille omistava entinen rikollinen Jean Valjean sekä väärintekijöitä armottomasti metsästävä Javert-poliisi ovat hahmoina kiehtovia niin kehitykseltään kuin moraalisilta dilemmoiltaankin. Sen sijaan kolmen nuorukaisen, Cosetten, Mariuksen ja Eponinen, kolmiodraama sekä kahden ensimmäisen elämää suurempi, sekunnin murto-osassa leimahtava rakkaus tuntuvat edelleen todella päälleliimatuilta ja pinnallisilta.

Juonenkuljetukseen sisältyvät myös samat kömpelöt hyppäykset kuin teatterishow'hun. Jean Valjeanin päätyminen kaupunkinsa pormestariksi esimerkiksi hämmentää, koska filmi ei tarjoa mitään selitystä, miten mies onnistuu kohoamaan ehdonalaisen heittiön roolista korkeaan asemaansa. Romanssikuvioiden kehittyessä leffa puolestaan siirtyy yhtäkkiä sepittämään kuin aivan eri tarinaa, sillä kaikki rakkauskiemuroihin kytkeytyvät hahmot on esitelty korkeintaan pikaisesti muutamassa edeltävässä kohtauksessa. Jean Valjean, jonka kertomus elokuva on siihen asti ollut, unohdetaan puolestaan tyystin uusien tuttavuuksien varjoon.

Alkuperäisessä musikaalissa kristinuskon merkitystä lähimmäisenrakkauden välittäjänä korostetaan  vahvasti. Tämä sama piirre on kantautunut lähes sellaisenaan myös elokuvasovitukseen asti, vaikkakin sen verran sanomaa on siloiteltu, ettei leffassa ateisteja sentään rinnasteta huijareiksi ja varkaiksi. Hooper alleviivaa silti kertomuksen sanomaa ahkeralla symboliikalla. Esimerkiksi Javertin Stars-soolon päätteeksi kamera pyyhkäisee kirkon katon päällä keikkuvan ristin ohitse vihjaten siihen, että vaikka lainvalvoja kokee Jumalan olevan puolellaan, hän on myötätunnottomuuttaan unohtanut uskontonsa ydinopetukset.

Elokuvaa on suitsutettu etukäteen Anne Hathawayn naissivuosa-Oscarin voittaneesta roolisuorituksesta Cosetten epäonnisen kohtalon kokevana äitinä, Fantinena. Hathawayn tuskassa ja kärsimyksessä rypevää tulkintaa I Dreamed a Dream -kappaleesta ei voikaan pitää näyttelijän taidonosoituksena kuin upeana, sillä Dark Knight Risesista tuttu kissanainen laittaa kohtauksessa kaiken itsestään likoon.

Jo kyseisen musiikkinumeron loppupuolella takaraivoon hiipii kuitenkin epämiellyttävä aavistus, kuinka paljon elokuva aikookaan lypsää katsojasta tunnereaktioita laittamalla näyttelijänsä vuorotellen kameran eteen valuttamaan kyyneliä pitkin poskia. Ennen Fantinen valitusvirttä silmiään on nimittäin päässyt kostuttamaan laulun lomassa myös Hugh Jackman Jean Valjeanina, eikä vastaavista hetkistä toden totta tule pulaa myöskään myöhemmin leffan aikana. Loppujen lopuksi näihin kohtauksiin sisältyykin hyvin vähän todellista tunnetta itse tarinan tai hahmojen puolesta. Substanssin puuttuessa jopa etevimpien esiintyjien vollotukset alkavat toistuessaan muistuttaa vaivaanuttavaa itkupornoa.

Hathawayn ohella muista näyttelijöistä mieleen painuvat luonnollisesti Jackman sekä Javertina tuimasti tuijotteleva Russell Crowe. Molemmat suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkeivat he laulajina erityisesti häikäisekään. Jackman ei tosin ruumiinrakenteeltaan tuo mieleen lainkaan sellaista yli-inhimillistä voimamiestä, jollainen Valjeanin kuuluisi tarinan mukaan olla. Helena Bonham Carter on puolestaan majatalon emäntä Madame Thénadrierina roolitettu niin hänelle tyypillisesti, että se on jo suorastaan koomista. Sacha Baron Cohenin Monsieur Thénardier taas yrittää väkinäisesti irrottaa katsojista nauruntyrskähdyksiä, mutta Cosetten nimen väärin lausuminen ei vitsinä hauskuuta ensimmäisellä kerralla, eikä se takuulla tee sitä myöskään viidennellä.

Leffan pienien toteutusyksityiskohtien joukkoon mahtuu sekä kömpelyyksiä että oivalluksia. Erääksi rasittavaksi puoleksi muodostuu se, miten barrikaadeilla häärivällä Gavroche-pojalla yritetään vedota läpinäkyvästi yleisön tunteisiin, sillä filmiin on lisätty muun muassa paatoksellinen kohtaus, jossa lapsi rohkaisee lannistuneita vallankumouksellisia aloittamalla uudelleen Do You Hear the People Singin hoilaamisen. Lopussa kapinan nujerruttua, kun Javert löytää pojan ruumiiden joukosta ja asettaa kukan hänen rintamukseensa, melodraama tuntuu jo varsin häpeilemättömältä.

Toisaalta pidin siitä, miten elokuva kykenee muutamissa kohtauksissa yksinkertaisilla keinoilla osoittamaan hienovaraisuuttaan. Esimerkiksi Javiertin laulaessa oikeamielisyydestään hänen kävelynsä katon reunaa pitkin vertautuu ovelasti hänen perimmäiseen moraaliseen epävarmuuteensa sekä ennakoi samalla hahmon kohtaloa.

Yksittäiset kekseliäät ratkaisut eivät kuitenkaan pelasta Les Misérablesia elokuvana, sillä se sortuu juuri siihen, mitä etukäteen pelkäsin: lavamusikaalin liian orjalliseen noudattamiseen. Hooperilla ei ole ollut ensinnäkään rohkeutta tiivistää esikuvateoksen sisältöä, minkä vuoksi leffa venyy tuskaisen ylipitkäksi kestoltaan. Erityisesti tarinan keskivaihe, jonne myös sivumennen sanoen filmin ainoa uusi ja tarpeeton musiikkikappale on lisätty, laahaa hitaasti kuin jalaton zombi. Toiseksi elokuva epäonnistuu hyödyntämään taidemuotoaan millään mieleenpainuvalla tavalla, jotta se yltäisi kokemuksena edes lähelle teatterishow'n tasoa.