Magnolia

Kun häpeilemättä saarnaava moraliteettitarina pitää herkeämättä otteessaan koko yli kolmituntisen kestonsa, on teokseen on täytynyt upota enemmän kuin teelusikallinen taitoa. Paul Thomas Andersonin käsikirjoittama ja ohjaama Magnolia rikkoo odotuksia ja räiskyy kekseliäitä ideoita mutta rakentaa kertomuksensa lopulta hyvin tuttujen opetusten varaan. Massiivinen toisiinsa kietoutuvista ihmiskohtaloista rakentuva elokuva pommittaa sanomaansa sen verran moninaisin keinoin, ettei kokonaisuus jää millään vaille ryppyjä. Filmin itsevarmaa toteutusta on silti ilo ihailla.

Liki kaikkia Magnolian yhdeksää päähenkilöä yhdistää se, että heidän elämänsä on hiljalleen suistumassa syöksykierteeseen. Leffan tuttavuuksien joukkoon kuuluvat muun muassa lapsinero Stanley, jonka isä käyttää tätä siekailematta rahallisesti hyväkseen, Tom Cruisen täysin överiksi vedetty naistenkaatajaguru Frank, Julianne Mooren esittämä palkintovaimo Linda, sekä Philip Seymor Hoffmannin näyttelemä vastuuntuntoinen kotihoitaja Phil, joka pitää huolta Lindan kuolemaisillaan olevasta miehestä, Earlista. Kaikkien hahmojen juonilinjat kutoutuvat puolestaan hyvin löyhästi toisiinsa What Do Kids Know? -TV-visailuohjelman kautta.

Tarinallisia yhtymäkohtia tärkeämmäksi nousevat päähenkilöiden hyvin samansuuntaiset ongelmat, jotka yhdessä muodostavat elokuvan tematiikan. Suurinta osaa heistä vaivaa jonkinasteinen identiteettikriisi, jonka vuoksi he eivät kykene lopettamaan valehtelemista niin itselleen kuin läheisilleenkään. Kun Stanley esimerkiksi epäonnistuu pidättelemään vessahätäänsä ja kastelee housunsa kesken TV-kilpailun, hänen kommenttinsa mainostauolla tiivistää hahmojen taipumuksen totuuden vääristelyyn: "Olen kunnossa. Haluan vain jatkaa pelaamista."

Itsepetoksesta irtipäästämisen vaikeutta korostetaan elokuvan alusta lähtien. Kun muun muassa hartaasti uskovainen poliisi, Jim, saapuu tutkimaan asuntoa, josta naapurit ovat tehneet valituksen, siellä elelevä nainen kieltää itsepintaisesti minkään olevan vinossa, vaikka makuuhuoneen komerosta löytyy piilotettuna kuollut ruumis.

Vanhempien harjoittama hyväksikäyttö lapsiaan kohtaan toistuu myös monissa filmin juonikaarista: kaltoinkohdellun Stanleyn lisäksi muun muassa Frank on katkera hänet teini-iässä jättäneelle isälleen Earlille, kun taas huumeriippuvainen Claudia on joutunut nuoruudessaan oman televisiojuontajaisänsä seksuaalisesti ahdistelemaksi. Leffassa verrataankin useaan otteeseen lapsia enkeleihin painottaen sitä, kuinka lapset syntyvät viattomina, kunnes he ajan myötä turmeltuvat.

Laajan päähenkilökatraan vuoksi Magnolia tuntuu ajoittain rakenteeltaan hyppivältä. Koska hahmojen paikoitellen hatarasti toisiinsa kytkeytyvät juonilinjat kierrättävät samoja teemoja, osan niistä olisi voinut karsia raa'asti pois filmin tiivistämiseksi sekä keskittyä välillä yhteen kuvioon pidemmän aikaa kerrallaan. Vaikka pidän montaasia oikein käytettynä tyylikkäänä elokuvan kerronnan keinona ja ymmärrän, että henkilöiden välillä loikkimisella halutaan välittää vaikutelma heidän tarinoidensa yhteenkietoutumisesta sekä kriisiensä eskaloitumisesta, jatkuva pompinta menettää leffan edetessä tehoaan ja toistaa itseään.

Loppupuolellaan Magnolia puhkeaa kuitenkin todelliseen kukkaansa. Earlin pidettyä pitkän puhuttelevan monologin katumuksestaan elämänsä virheitä kohtaan hahmot äityvät muun muassa yhteislaulamaan toisistaan tietämättä Aimee Mannin Wise up -kappaleen, jonka sanat kertovat heistä enemmän kuin he itse oivaltavatkaan.

Kun juonikaarten olettaisi viimein ajatuvan päätökseensä, elokuva sysäisee hahmonsa vielä viimeiseen vapaapudotukseen, jota seuraa filmin keskustelua herättänein osio eli sammakkosade. Raamatullinen vitsaus ei ole kuitenkaan erityisen vaikeatulkintainen, sillä päähenkilöiden epäonnistuessa muuttamaan itseään taivaalta tippuvat kurnuttajat töytäisevät heidän elämänsä uuteen suuntaan. Käänne ei edes tunnu halvalta deus ex machinalta, sillä kertojaääni on jo alusta pitäen valmistanut katsojan hyväksymään uskomattomia tapahtumia.

Kykeneminen anteeksiantoon muodostuu lopulta elokuvan oleellisimmaksi sanomaksi. Filmin hahmot jatkavat valheitaan, koska he pelkäävät, etteivät muut pystyisi antamaan heille totuutta anteeksi – kuten eivät monissa tapauksissa pystykään. Useiden päähenkilöiden tapauksessa tämä tarve petkutukseen kumpuaa siitä, että edellinen sukupolvi on omien valheidensa ja tekojensa myötä rikkonut heidän identiteettinsä. Leffan opetuksen tiivistää Jimin hahmo, joka toteaa lopun monologissaan: "Joskus ihmiset kaipaavat hieman apua. Joskus ihmisten täytyy saada anteeksi." Hän myös laittaa elokuvan viimeisessä kohtauksessa tämän ohjenuoransa käytäntöön.

Vaikka uskonnolliset viittaukset ovatkin Magnoliassa näkyvässä roolissa, se mahdollistaa asioiden tarkastelemisen useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Siinä missä alun kertojaääni ei halua uskoa ällistyttävien tapahtumaketjujen olevan vain sattumaa, Stanley sen sijaan tuumaa elokuvan lopussa juuri päinvastoin: "Tällaisia asioita vain tapahtuu." Lisäksi, vaikka leffan sanoman anteeksiannosta välittää oikeamielinen kristitty, Jimin hahmon hurskaudesta tehdään silti pilaa, eikä hän ole filmin ainoa moraalisesti moitteeton ihminen. Myös Phil näet osoittaa läpi tarinan jatkuvaa empatiaa muita henkilöitä kohtaan.

Mielenkiintoisesti elokuvan toisen merkittävän sanoman kiteyttävä lausahdus "We may be through with the past, but the past ain't through with us" ei puolestaan suinkaan ole poimittu Raamatusta, kuten leffan kertoja vihjaa. Sen sijaan lainaus on peräisin The Natural History of Nonsense -kirjasta, joka on taikauskon romuttamiseen keskittyvä teos ja jossa käsitellään muun muassa dokumentoituja sammakkosateiden tapauksia.

Magnolian näyttelijäkaarti ei kärsi isojen nimien puutteesta, mutta siitä huolimatta osa roolisuorituksista ei täysin vakuuta. Anderson tavoittelee elokuvassaan niin vahvasti tietynlaista uskottavuuden rajamailla tasapainottelevaa, tyyliteltyä realismia, että tähdille on annettu täysin vapaat kädet ylinäytellä sielunsa kyllyydestä.

Esimerkiksi Cruise on macho-osassaan kieltämättä hulvaton, eikä herran taitoja käy kieltäminen. Huikeimmillaan ne ovat katkerassa kohtauksessa, jossa naistenmies kohtaa viimein isänsä tämän kuolinvuoteella. Hahmon vinksahtaneisuutta alleviivataan kuitenkin tarpeettoman raskaalla tussilla. Muiden ihmisten hänen ympärillään luulisi jo katselevan toisiaan vaivaantuneena, onko Duracell-pupumaisen tyypin kokaiinikulutus räjähtänyt käsistä. 

Mooren esittämän Lindan ylitselyöty hysteerisyys tuntuu niin ikään teennäiseltä, aivan kuin Anderson testaisi, kuinka liitoiteltuun sekopäisyyteen näyttelijätär pystyykään venymään. Toisaalta Hoffman on roolissaan totuttuun tapaansa loistava. Hänen on sentään sallittu säilyttää tulkintaansa edes rahtunen hienovaraisuutta.

Kokonaisuutena Magnoliaa ei silti voi kuin kehua kiehtovaksi elokuvaksi. Sen sanomaa olisi helppo kutsua latteaksi, mutta leffa käsittelee teemojaan omaperäisesti, mieleenpainuvasti sekä tunnistettavasti lankeamatta Hollywoodin mittatilaustyönä tehtyjen hyvän mielen elokuvien kaltaiseen juustoisuuteen. Kääntöpuolena filmillä tosin riittää lopetuksia enemmän kuin Kuninkaan Paluulla: noin kahdesta tunnista eteenpäin päätöksenomaisia kohtauksia satelee kuin konnaeläimiä päähahmojen niskaan, mutta elokuva sen kuin jatkuu. Tällä kertaa venyttäminen kuitenkin tuntuu miltei sen arvoiselta.