Puhallus

Sekä kriitikot että kansan puolelleen voittanut George Roy Hillin Puhallus pitää paikkaansa eräänä rötöselokuvien kuolemattomista klassikoista. Robert Redfordin sekä Paul Newmanin tähdittämistä huijareista kertovan leffan vetoavuutta ei ole vaikea käsittää, sillä juoneltaan se kulkee hyvin tuttuja polkuja karikatyyrimäisine hahmoineen ja maustaa tarinaansa monin komediallisin elementein. Konventiot ja kepeys eivät käy kuitenkaan filmin taakaksi, sillä Puhallus ei, monen sitä heikomman tekeleen tavoin, alennu pitämään katsojaansa tyhmänä.

Vaikka Puhalluksen päähenkilöt jäävät hahmoina sinänsä melko pinnallisiksi, etevät näyttelijäsuoritukset sekä luonnollisen kuuloinen dialogi puhkuvat heihin kiitettävästi persoonaa. Redford muun muassa muovaa taitavasti renttumaisesta tuhlaajapojastaan, Johnny Hookerista, kannustettavan sankarin, kun taas Newman huokuu hiljaista karismaa mestarihuijari Henry Gondorffin roolissa. Erityismaininnan ansaitsee loistava Robert Shaw, joka muodostaa pikkumaisen ja häikäilemättömän rikollispomon, Doyle Lonneganin, osassa hyviksille särmikkään vastavoiman.

Puhalluksessa viehättävät myös sen audiovisuaaliset ansiot. Komea lavastus tekee elokuvasta suorastaan maalauksellista katsottavaa ja herättää 30-luvun aikakautena todella eloon. Leffan käyttämä ragtime-musiikki rakentaa puolestaan onnistuneesti sen huoletonta tunnelmaa.

Keikkaelokuvissa erityisen tärkeäksi kohoavat luonnollisesti itse keikka ja sen täytäntöönpano. Puhalluksen huijaus pysytteleekin juuri sopivan uskottavana mutta samalla riittävän ällistyttävänä pitääkseen otteessaan. Kaikki ei tietenkään suju täysin kuten päähahmot suunnittelevat, mutta odottamattomia kapuloita ei silti viskota heidän rattaisiinsa naurettavuuteen asti.

Mainio esimerkki leffan mukaansatempaavuudesta on varsinaista pahiksen suurvedätystä valmisteleva pokeripeli, jossa Gondorff ryövää vastustajansa puille paljaille humalaista onnenonkijaa esittäen. Asetelma on yksinkertainen, mutta ahdettu täyteen jännitettä ja huumoria.

Suurin kiitos leffan puoleensavetävyydestä kuuluu kuitenkin sen rytmitykselle. Filmi on jaettu lyhyehkön mittaisiin kappaleisiin, joista jokainen käsittää oman noin 15-minuuttisen kolmen näytöksen kokonaisuutensa. Yhdessä ne muodostavat silti yhtenäisen tarinan.

Vain muutamaan otteeseen Puhalluksen juonenkuljetus onnahtelee. Ensinnäkin Lonnegan pahiksena tuntuu lopulta menevän kummallisen helposti päähahmojen retkuun. Hänen hälytyskellojensa kuvittelisi nimittäin soivan, kun Gondorffin kynittyä hänet miehen kätyri saapuu välittömästi tarjoamaan uutta diiliä.

Toisena tökkivänä puolena Salino-palkkamurhaajaa koskeva sivujuoni ei aivan vakuuta, sillä väitetystä ammattimaisuudestaan ja huolellisuudestaan huolimatta surmaaja ei silti näe ongelmaksi listiä tarpeetomasti yhtä Lonneganin kätyreistä keskelle katua. Ylipäänsäkin hänen suunnitelmansa Hookerin tappamiseksi on onnistua pitkälti vain sattuman ansiosta. Hooker puolestaan selviää yrityksestä melkoisen deus ex machinan avulla. Mitään selitystä ei näet tarjota, miksi Gondorffin palkkaama apuri tietää kaiken Salinon viimeaikaisista puuhasteluista muttei pysäytä tappajaa kuin vasta täpärimmällä hetkellä.

Elokuvan lopetuksen tehoa puolestaan himmentää se, että päräyttäväksi yllätykseksi tarkoitettu viimeinen käänne on kovin helposti arvattavissa. Sankareiden suunnitelmaa varjostavan FBI-kuvion ratkeamistapoja ehtii nimittäin miettiä hyvän tovin ennen kliimaksia. Koska kyseessä on tarina, jonka kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän huijareita – Lonnegan huijaa yhteiskuntaa pankkiirin julkisivullaan, Hooker ja Gondorf huijaavat Lonnegania, Salino huijaa Hookeria ja niin edelleen – ei vaadi suurta älyllistä loikkaa hoksata, että luultavasti myös leffa itse viilaa yleisöään linssiin.

Puhalluksen kuvauksessa lama-ajan yhteiskunnasta täysin puhtaita pulmusia ei siis olekaan, mutta filmin rikolliset erottavat toisistaan heidän motiivinsa. Siinä, missä Hookerin kaltaiset pikkukonnat pyrkivät vain tulemaan rötöksillään toimeen, toiset, kuten Lonnegan, riistävät röyhkeästi muita, vaikka heillä riittäisi vaihtoehtoja. Leffan päähenkilöt saavuttavat pahista korkeamman moraalisen jalustan myös siinä, miten he toteuttavat kostoaan: Lonnegan tukeutuu sumeilematta väkivaltaan vastustajiensa tukahduttamiseksi, kun taas Hookerille ja Gondorfille tärkeämpää on älyllinen voitto.

Kehitelläkseen sankareistaan sympaattisia filmi tosin näyttää heistä vain tarkkaan valikoidut puolet. Yleisönä tuntisimmekin luultavasti hyvin erillä tavalla esimerkiksi Hookeria kohtaan, jos alun huijauksen uhriksi ei sattuman kaupalla osuisi Lonneganin nilkkimäinen kuriiri vaan vaikkapa nuhteeton työssäkäyvä perheenisä.

Elokuvakerronnallisesti Puhallus on silti vakuuttava taidonnäyte. Sen suurimmaksi ongelmaksi ei muodostu mikään taidemuodon hallintaan liittyvä seikka vaan sen hienoinen temaattinen köyhyys. Leffan pariin näet uppoaa täydellisesti sen koko keston ajaksi, mutta loppujen lopuksi se ei tunnu jättävän paljon jälkeensä, eikä kokemus jää mieleen kummittelemaan. Kaikesta huolimatta näin komeasti toteutettua vedätystä kelpaa katsoa.