Laputa - linna taivaalla

Verrattuna Henkien kätkemään ja Liikkuvaan linnaan Hayao Miyazakin varhaisiin teoksiin kuuluva Laputa - Linna taivaalla edustaa huomattavasti suoraviivaisempaa ja perinteisempää koko perheen seikkailuelokuvaa. Tarunomaisen Laputan lentävän kaupungin ympärille kietoutuva Pazu-pojan ja Sheeta-tytön tarina ei säväyttänyt minua yhtä vahvasti kuin kaksi edellistä näkemääni ohjaajamaestron filmiä, muttei senkään parissa koitunut puutetta lukuisista taianomaisista hetkistä, omaperäisistä hahmoista tai lämminhenkisestä huumorista.

Laputa on ensimmäinen studio Ghiblin tuottama leffa, mutta tiimin kultaisen kosketuksen ansiosta sitä ei uskoisi vajaat 30-vuotta vanhaksi. Tyyliltään Liikkuvan linnan tavoin steampunk-vaikutteinen kokonaisuus hurmaakin komeudellaan ja vauhdikkuudellaan. Visuaalista antia tukee lisäksi Miyazakin elokuville tyypillisesti erinomainen äänimaailma. Joe Hishaishin säveltämien upeiden musiikkikappaleiden annetaankin ryöstää kokonaisia kohtauksia, joista vaikuttavimpana mieleen painuu päähahmojen unenomainen saapuminen pyörremyrskyn läpi itse Laputaan.

Miyazakin järjestyksessä kolmas filmi on kertomuksena tapahtumarikas mutta myös huumorintäytteinen. Hupsua komediaa tarjotaan muun muassa ilmapiraattien sekä lihasten pullistelun muodossa, ja kallistuupa meno välillä puhtaaksi slapstickiksikin. Animaation puolesta lopputulos on kuitenkin sen verran sulavaa ja valloittavaa jälkeä, ettei hömelöksikään äityvä kohellus haittaa.

Elokuvan päähenkilöistä kaivospoika-Pazu paljastuu kovapäiseksi aloitekykyiseksi tekijämieheksi, kun taas Sheeta-prinsessalle jää perinteisemmän ja passiivisemman naishahmon rooli, vaikkei häntäkään silkaksi seinäruusuksi voi haukkua. Sivuhahmoista sen sijaan ehdottomasti muistettavimmaksi kohoaa räiskyvän hilpeä ilmarosvokapteenitar Dola, joka lukeutuu Miyazakille tavanomaisiin odotukset ympärikääntäviin, hyvis-pahis-jaottelua välttäviin valopilkkuihin. Rautaisella otteellaan ilmalaivansa miehistöä komentavana rouvana hänestä muodostuukin konventioita rikkova leffan femiininen voima. Toisin kuin Henkien kätkemään tai Liikkuvaan linnaan on filmiin tosin pienenä pettymyksenä kirjoitettu myös tylsän kaavamainen ja yksiulotteinen ilkimys aina kliseisintä hohotusnaurua myöten.

Juoneltaan Laputa on yllättävänkin yksioikoinen mutta sen tarinankuljetukseen sisältyy silti muutamia kömpelyyksiä. Ensinnäkin jo elokuvan lähtöasetelma, jossa perhesiteiden kautta myyttiseen kaupunkiin kietoutuvat kaksi lasta kohtaavat hyvin epätodennäköisen sattuman seurauksena, tuntuu kerronnallisesti hieman liian kätevältä. Heti leffan alkumetreillä pääkaksikko puolestaan törmää - jälleen täysin sattumalta - vanhaan kaivosmieheen, joka kuin tilauksesta osaa selittää heille Sheetan maagisen leijukiven merkityksen, ja miten se liittyy Laputaan. Pohjustamattomuus yhdistettynä onnenkantamoisiin saakin osan käänteistä muistuttamaan käsikirjoittajan versiota kaniinitempusta: kun Sheeta esimerkiksi aktivoi vahingossa äitinsä opettamilla sanoilla muinaisen tappajarobotin, koko taikasanojen olemassaolo esitellään pikaisesti takaumassa vain hetkeä ennen niiden käyttöä.

Välillä myös hahmojen persoonallisuus vaikuttaa muuttuvan kertomuksen tarpeiden mukana. Pazu muun muassa kykenee paksukalloisuudestaan huolimatta käden käänteessä päättelemään, miten Laputa reagoi sen amulettia kantaviin kansalaisiin, koska elokuva sattuu tarvitsemaan jonkun selittämään katsojalle tapahtumien logiikkaa.

Seikkailufilminä Laputa kärsii myös jossain määrin samasta viasta kuin Tintin seikkailut. Lennokkaassa toiminnan melskeessä hahmoista kehkeytyy nimittäin tympeän voittamattomia heidän pelastautuessa sormia napsauttamalla mitä uskomattomimmista pinteistä, mikä syö vaaranpaikkojen jännitystä. Kun Pazu esimerkiksi menettää räjähdyksen voimasta otteensa roikkuessaan Laputan alapuolella, hän lennähtää onnekkaasti ainoalle pikkuruiselle tasolle, joka on sopivasti juuri avautunut hänen ja kilometrin tiputuksen väliin. Dola ja ilmapiraatit puolestaan selviävät selittämättömästi yhtenä kappaleena, vaikka armeija tulittaa heidän aluksensa leimuavaksi tulimereksi.

Siinä, missä Miyazakin tuotos kuitenkin pistää Tinttiä paremmaksi, on sen mainio rytmitys. Laputassa näet jokaista vauhdikasta jaksoa tasapainottaa viisaasti rauhallisempi vaihe, minkä vuoksi varsinainen toiminta jaksaa pitää otteessaan.

Keskeisiksi teemoiksi elokuvassa nousevat itsekäs hyväksikäyttö sekä ihmisten ahneus. Teknologian pahoihin tarkoituksiin hyödyntämisen osalta edes vertaukset atomipommiin eivät ole kaukaa haettuja. Silti tarinan opetus tuntuu turhan moneen kertaan kalutulta, eikä sitä myöskään käsitellä erityisen kekseliäästi tai tuoreesta näkökulmasta.

Loppujen lopuksi Laputa osoittautuukin laadukkaasta toteutuksestaan huolimatta yllätyksettömämmäksi tekeleeksi kuin kaksi aiemmin katsomaani Miyazaki-leffaa. Vaikka kyseessä on nautittava tyylitietoinen animaatio täynnä yksittäisiä vaikuttavia kohtauksia, sen tarina ja teemat eivät kuitenkaan tarjoa mitään niin poikkeuksellista, että kokemus onnistuisi sykähdyttämään syvemmin tunnetasolla.