Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus

Lapsena tulin kahlanneeksi lähikirjaston Tintti-albumit useaan kertaan läpi Aku Ankkojen, Asterixien ja Lucky Lukejen lomassa. Siksipä Steven Spielbergin ohjaama Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus oli jo pitkään keikkunut katsomislistallani, vaikka herran edellinen sohaisu seikkailuelokuvien pariin ei varsinaisesti lupauksia etukäteen nostattanutkaan. Fiksusti leffan tyyliksi on valittu kuitenkin tietokoneanimaatio, joka sopii täydellisesti Tintin lennokkaaseen menoon ja saa realismin venyttämisen tuntumaan paljon luontevammalta, kuin jos kankaalla huitelisivat todelliset näyttelijät. Tästä huolimatta Indiana Jones -henkinen pätkä ei saavuta Kadonneiden aarteiden metsästäjien erinomaista tasapainoa vaan kumisee kokonaisuutena samankaltaista onttoutta kuin Kristallikallon valtakunta.

Tintin vaikuttavimmaksi puoleksi kohoaa joka tapauksessa sen mainio fyysinen huumori. Punkista toiseen unissaan holtittomasti liukuvat merimiehet, kapteeni Haddockin kuvailema täysin ylilyöty laivataistelu sekä Tintin pieleen mennyt kolkkausyritys pullolla, joka katoaa kesken huitaisun hänen alkoholistitoverinsa huomiin, ovatkin hetkiä, joissa elokuva loistaa kekseliäisyydellään. Erityisesti komea, yhden otoksen pitkä takaa-ajokohtaus kuvitteellisen Baggharin kaupungin läpi on pakattu täyteen tällaisia pieniä koomisia yksityiskohtia.

Hienoa filmissä on myös, miten se suhtautuu aiheeseensa visusti pilke silmäkulmassa. Tintin vuokraemännän kuullessa, että hänen ovellaan makaa kuollut mies, hänen humoristinen huudahduksensa "Ei kai taas?" tekee katsojalle kertaheitolle selväksi elokuvan yleissävyn ja kertoo myös olennaista tietoa reportteripäähenkilöstä hahmona. Spielberg innostuu myös viittailemaan omiin varhaisiin teoksiinsa: eräässäkin kohtauksessa Tintin veden alta pilkistävä hyppyritukka tuo mieleen Tappajahain ikonisen vaanivan evän.

Taukoamattoman komedian sekaan on toisaalta eksynyt väistämättä myös muutamia heikkoja yritelmiä. Esimerkiksi kaikki Dupond & Dupont -parivaljakon toilailut tuntuvat kehnolta, muuhun tarinaan nähden irralliselta sekoilulta ja slapstickilta. Kapteeni Haddockin alkoholismista lypsetään puolestaan leffan aikana vitsit niin kuiviin, että utareet vain punoittavat. Vaikka mukana on oikeasti hauskojakin repäisyjä, puolivillaiset röyhtäysvitsit olisi muun muassa voinut suosiolla saksia menemään.

Tinttiä vaivaa lisäksi sama vika kuin useimpia nykypäivän toimintafilmejä eli heikko rytmitys. Vauhtia sekä vaaraa tarjotaan nimittäin kohtaus kohtauksen perään, ja jokainen päällisin puolin rauhallinen hetkikin paljastuu todellisuudessa naamioiduksi toimintatuokioksi. Katsojalle ei suoda hetkeäkään rauhaa hengähtää, minkä seurauksena sinänsä nätin näköinen, taidolla ohjattu melske puuroutuu yhdeksi merkityksettömäksi massaksi. Rymistelyä yhteensitovan juonen jäädessä hataraksi MacGuffin-jahdiksi lähes jokainen elokuvan asetelma alkaakin vaikuttaa itsetarkoitukselliselta tekosyyltä mahdollisimman runsaan mäiskeen ja ällistyttävien efektien esittelemiseksi. Loppukliimaksia ei esimerkiksi ymmärrä loppukliimaksiksi kuin vasta jälkeenpäin, sillä se tarjoillaan välittömästi vähintään yhtä suuren mittakaavan adrenaliinipaukun perään ilman minkäänlaista valmistelua tai jännitteen rakentelua.

Toiminnalta panoksia vie puolestaan se, että leffan hahmot osoittautuvat pohjimmiltaan haavoittumattomiksi supersankareiksi: mikään tiputus tai ruhje ei hidasta heitä hetkeksikään, häkellyttävät ihmeselviytymiset pelastavat heidät jatkuvasti näennäisen toivottomista tilanteista, ja kaiken kukkuraksi pahikset ovat epätarkempia osumaan aseillaan kuin stormtrooperit. Tapahtumien ylilyövyys ja epäuskottavuus ovat kyllä itsessään aivan hyväksyttäviä asioita, mutta siinä vaiheessa, kun hahmoille ei usko edes teoriassa voivan käydä köpelösti, täpäristä tilanteista katoaa kaikki draama. Lopputuloksena kohtaukset alkavat muistuttaa yhdentekevyydessään ylipitkiä videopelien välinäytöksiä. Onneksi Tintin toimintajaksoihin on uponnut keskivertoa Hollywood-pieraisua enemmän oivaltavuutta, minkä vuoksi ne eivät sentään ala unettamaan.

Hienoiseksi ongelmaksi leffassa muodostuu myös se, että sen nimikkopäähenkilö hukkuu tuon tuostakin kaiken muun kohelluksen joukkoon. Ylipäänsäkään elokuvan hahmot eivät syvällisyydellä tai luonteenpiirteillä juhli - pitkälti uskollisuudesta sarjakuvaa kohtaan, mikä toisaalta ei ole kummoinen puolustus. Ainoana Tinttiä henkilönä kuvaavana sanana mieleeni nousee "neuvokas", jota puolestaan voi soveltaa likipitäen jokaiseen seikkailufilmin sankariin. Haddock sen sijaan on persoonanan räiskyvämpi, mutta hänenkin kuvailemiseen hahmona riittävät määreet "aina umpituiterissa" ja "kiroilee vuolaasti".

Katsoin elokuvasta 2D-version, jossa en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten pelkkään 3D:llä turhanaikaiseen brassailuun tarkoitetut kohtaukset paistoivat ajoittain läpi. Esimerkiksi leffan alussa, kun Tintti säntää keskelle tietä joutuen miltei autojen yliajamaksi, ihmettelin, miksi kyseistä ohimenevää merkityksetöntä hetkeä kuvataan niin antaumuksella, kunnes tajusin, että katsojan oli tarkoitus äimistyä kohti porhaltavien autojen syvyysvaikutelmasta. Tällaisista halpahintaisista tempuista huolimatta itse animaatio on kuitenkin yhä parin vuoden jälkeen filmin ilmestymisestä hienoa, joskaan ei silmät päästä pudottavaa, jälkeä. Hauskasti erääksi koko elokuvan näyttävimmistä osioista kiilaa silti sen piirrostyylinen alkuteksti-intro.

Tiivistettynä Tintistä muotoutuu siis todellinen eskapismin ylistyslaulu, jonka viehätys perustuu pitkälti siihen, kuinka paljon katsoja jaksaa innostua huumorilla höystetystä vajaasta kahdesta tunnista taukoamatonta, teknisesti laadukasta toimintaa sekä tehosteorgiaa. Minusta filmi menetti otteensa jo puolenvälinsä paikkeilla, jolloin havahduin siihen, että tarinasta puuttuu täysin tarttumapinta, joka saisi minut välittämään sen sisällöstä. Tästä syystä leffan siedettävän lyhyt pituus oli sinänsä tervetullutta, vaikka totta kai viimeinen kohtaus jättää juonilangat häpeilemättömän levälleen roikkumaan pakollista jatko-osaa silmällä pitäen.