Argo

Vuonna 1980 Kanadan hallitus ja CIA pelastivat yhteistyössä Iranista kuusi amerikkalaista diplomaattia, jotka olivat päässeet pakoon islamistiopiskelijoiden ja -militanttien vallatessa USA:n suurlähetystön 1979 marraskuussa. Tempauksen toteuttamiseksi CIA-agentit ja diplomaatit tekeytyivät kanadalaiseksi elokuvaryhmäksi, joka tarinansa mukaan oli saapunut maahan etsimään sopivaa kuvauspaikkaa uudelle scifi-filmilleen. Tästä kaikesta kertoo Ben Affleckin parhaan elokuvan Oscarin voittanut Argo.

Argo on ensimmäinen näkemäni Affleckin ohjaustyö, mutta tämän perusteella en vielä vakuuttunut herran kyvyistä kameran takana. Leffa nojaa pohjimmiltaan vahvasti perinteisiin keikkaelokuvien konventioihin maustaen kokonaisuuttaan ripauksella huumoria, mutta lopputuloksesta kehkeytyy mitäänsanomaton.

Kirjallisuuskriitikko Stanley Fish on osuvasti todennut Argon jakautuvan elokuvana kolmeen genrelleen tavanomaiseen osaan: suunnitelman esittämiseen vastentahtoisille ja mielikuvituksettomille esimiehille, sekalaisen hyödyttömän joukkion muuntautumiseen yhtenäiseksi ja koordinoiduksi ryhmäksi sekä varsinaisen tehtävän suorittamiseen. Tämän rakenteen seuraamisessa ei olisikaan itsessään mitään väärää, jos toteutukseen olisi eksynyt edes ripaus kekseliäisyyttä. Argo kuitenkin kahlaa kaavamaisuuksien läpi tarjoamatta niihin oikeastaan mitään uutta.

Erään elokuvan suurimmista puutteista muodostaa se, ettei se sisällä yhtäkään välittämisen arvoista hahmoa. Esimerkiksi Affleckin itsensä puunaamaisesti näyttelemästä päähenkilöstä muovataan kannustettava kliseisellä vastakkainasettelulla typerien pomojen kanssa. Mitään muuta yritystä hänen samaistuttavuutensa eteen ei kuitenkaan tehdä. Miehestä saadaan kyllä tietää, että hänellä on poika ja vaimo, joista hän elää erossa, mutta tämä yksityiskohta ei johda tarinassa mihinkään.

Pelastettavat diplomaatit jäävät puolestaan Affleckin hahmoakin ohuemmiksi ja persoonattomammiksi paperinukeiksi, sillä vain yhdelle heistä on kirjoitettu minkäänlainen kehityskaaren poikanen. Pakollinen joukon epäilevä Tuomas ei nimittäin luota päähenkilön suunnitelmaan tippaakaan. Lopulta hän silti suoriutuu osastaan kaikkein etevimmin ja osoittaa, kuten arvata saattaa, suurinta kiitollisuutta pelastajaansa kohtaan.

Alkupuolellaan Argo kallistuu jopa komedian puolelle sen irvaillessa Hollywoodin elokuvatuotannolle. John Goodmanin ja Alan Arkinin hersyvästi esittämien studiopamppujen johdolla leffan kepeisiin osuuksiin on nimittäin saatu viehätysvoimaa. Heidän avustuksellaan päähenkilön suunnitelma tuntuu tosin etenevän liiankin helposti. Uskomaton huijaus menettää näet kummasti uskomattomuuttaan, kun vastoinkäymiset sen valmistelussa selvitetään parilla nasevalla kommentilla.

Ylipäänsäkin filmin dialogia vaivaa yliyrittäminen. Ottaen huomioon, miten leffa pilailee Hollywoodin kustannuksella, on lievästi ironista, että vuorosanoista, kuten: "Minun tarinani on ainoa asia aseen ja pääsi välissä", paistaa nimenomaan Hollywood-tyylinen tarpeeton dramatisointi.

Ongelma koskee myös leffan huumoria. Esimerkiksi CIA-päällikön todetessa Affleckin hahmolle: "Onneksi olkoon. USA:n hallitus antoi juuri hyväksyntänsä scifi-elokuvallenne", elokuva vaikuttaa kuin se ei luottaisi tilanteen huvittavuuden avautuvan ilman sen ääneen tavuttamista.

Kovimman pettymyksen Argossa tuottaa silti se, miten suoraan sanoen tylsästi itse keikan toteuttaminen esitetään. Jännitystä pyritään luomaan halvasti sillä, että kaikki hahmojen paon kannalta kriittiset asiat onnistuvat joka kerta aivan viime tingassa. Missään vaiheessa todellista huolta joukkion selviytymisestä ei kuitenkaan pääse syntymään. Kohtauksien etenemisen nimittäin arvaa vaivatta, jos koskaan on edes sattunut vilkuilemaan amerikkalaisia trillereitä sohvanreunalta kanavasurffailun ohessa.

Tavat, joilla elokuva kehittelee läheltä piti -tilanteitaan, ovat kaiken lisäksi täysin keinotekoisia. Ensinnäkään varmistamattomien lentolippujen kanssa ei amerikkalaisille syntyisi mitään hätää, ellei päähenkilö vastuuttomasti ilmoittaisi pomolleen päätöksestään viedä suunnitelma läpi vain tuntien etukäteisvaroituksella ryypättyään sitä ennen koko yön toimettomana hotellihuoneessa. Toiseksi hahmojen yrittäessä todistaa identiteettiään lentokentällä soittamalla studiopäälliköille, jotka ovat svasta palaamassa toimistolleen, tuottajakaksikolla ei todellisuudessa pitäisi olla mitään syytä kiireseen, sillä heidän saamiensa tietojen mukaan koko operaatio oli peruutettu! Viimeisenä on myös vaikea uskoa, että edes 80-luvun Iranissa tietoa olisi jouduttu välittämään eri osiin lentokenttää jalkaisin pinkoen.

Kun vedätyksestä lopulta suoriudutaan menestyksekkäästi, leffa ei tietenkään malta olla tukeutumatta yltiöamerikkalaiseen huipennukseen, jossa kaikki hahmot taputtavat ja halaavat toisiaan melodramaattisen musiikin säestämänä. Sentimentaalisuus läimii vasten kasvoja myös siinä, miten elokuvan päätteeksi päähenkilö viimein palaa vaimonsa ja poikansa luo – ei tosin mistään perustellusta syystä vaan draaman vaatimuksesta. Koko lopussa esiteltävä teema tavallisille kansalaisille näkymättömistä sankareista tuntuu niin ikään päälleliimatulta.

Ei Argo silti ole tyystin vailla kiinnostavia hetkiä. Filmin selkeästi vakuuttavimmaksi osioksi nousee sen tarinalle pohjustuksen antava suurlähetystön valtaus, jossa raivostuneiden väkimassojen hyökkäyksen keskelle joutuminen on kuvattu asiaankuuluvan ahdistavasti. Samanlainen painostava tunnelma on saatu vangittua myös basaarijaksossa, jossa paikalliset kauppiaat alkavat joukolla käyttäytyä uhkaavan aggressiivisesti vale-elokuvaryhmää kohtaan. Muutamissa kohtauksissa kulttuurien yhteentörmäys on lisäksi hienosti esillä, kuten Affleckin hahmon saapuessa Teheraniin ja havaitessa keskellä kaupunkia Kentucky Fried Chicken -ravintolan, jossa hunnutetut naiset istuvat aterioimassa.

Leffassa on myös muita selkeitä kehumisen arvoisia puolia. Ajankuva on muun muassa vangittu filmille varsin autenttisesti, sivurooleissa Arkinin ja Goodmanin ohella Bryan Cranstonin kaltaiset nimet vetävät roolinsa mainiosti, ja myös leffan huumori osuu useaan otteeseen maaliinsa.

Tästä huolimatta olisin toivonut elokuvalta hieman syväluotaavampaa näkemystä koko sen tapahtumakuviosta. Suurin osa iranilaisista esimerkiksi esitetään jenkkiverta himoitsevina pahiksina. Vaikka tätä kuvaa tasapainotetaan kanadalaisperheen hyväntahtoisilla palvelijoilla, ei yhtäkään filmissä nähtävää paikallisväestön edustajaa voi kutsua todelliseksi hahmoksi.

Alussa elokuva muistaa kyllä todeta, että selkkauksesta USA:n kuului paljon myös kiittäminen itseään. Siihenpä asioiden tarkempi analysointi kuitenkin jää. Huomionarvoisena puolena leffa antaa lisäksi kuvan kuin koko huijaus olisi ollut lähestulkoon täysin CIA:n ansiota, vaikka todellisuudessa operaatio oli pitkälti kanadalaisten aikaansaannosta.

Vaikkei Affleckin tuotokselle teekään mieli todeta sen omin sanoin: "Argo fuck yourself", jää se kokonaisuutena silti yhdentekeväksi tekeleeksi. Jännityselokuva vailla jännitystä on Oscar-akatemialta lievästi kummallinen valinta parhaan filmin pystin voittajaksi.