Argo

Vuonna 1980 Kanadan hallitus ja CIA pelastivat yhteistyössä Iranista kuusi amerikkalaista diplomaattia, jotka olivat päässeet pakoon islamistiopiskelijoiden ja -militanttien vallatessa USA:n suurlähetystön 1979 marraskuussa. Tempauksen toteuttamiseksi CIA-agentit ja diplomaatit tekeytyivät kanadalaiseksi elokuvaryhmäksi, joka tarinansa mukaan oli saapunut maahan etsimään sopivaa kuvauspaikkaa uudelle scifi-filmilleen. Tästä aiheesta kertoo Ben Affleckin parhaan elokuvan Oscarin voittanut Argo.

Argo on ensimmäinen näkemäni Affleckin ohjaustyö, mutta tämän perusteella en vielä erityisemmin vakuuttunut herran kyvyistä kameran takana. Leffa nojaa pohjimmiltaan hyvin vahvasti perinteisiin keikkaelokuvien konventioihin maustaen kokonaisuuttaan ripauksella huumoria, mutta toisin kuin esimerkiksi lajityypin klassikon, Puhalluksen, kohdalla, lopputuloksesta muodostuu varsin mitäänsanomaton.

Kirjallisuuskriitikko Stanley Fish on osuvasti todennut Argon jakautuvan elokuvana kolmeen genrelleen tavanomaiseen osaan: suunnitelman esittämiseen vastentahtoisille ja mielikuvituksettomille esimiehille, sekalaisen hyödyttömän joukkion muuntautumiseen yhtenäiseksi ja koordinoiduksi ryhmäksi sekä varsinaisen tehtävän suorittamiseen. Tämän rakenteen seuraamisessa ei olisikaan itsessään mitään väärää, jos toteutukseen olisi vain eksynyt edes ripaus kekseliäisyyttä. Argo kuitenkin kahlaa kaavamaisuuksien läpi tarjoamatta niihin oikeastaan mitään omaa.

Eräs elokuvan suurimmista puutteista piilee siinä, ettei se sisällä yhtäkään edes alkeellisella tasolla välittämisen arvoista hahmoa. Esimerkiksi Affleckin itsensä puunaamaisesti näyttelemästä päähenkilöstä leffa viestii kliseisellä vastakkainasettelulla typerien pomojen kanssa, että tässä on tyyppi, jota katsojan kuuluu kannustaa, mutta mitään muuta yritystä hänen samaistuttavuutensa eteen ei kuitenkaan tehdä. Miehestä saadaan kyllä tietää, että hänellä on poika ja vaimo, joista hän elää erossa, mutta tämä yksityiskohta ei johda tarinassa niin yhtään mihinkään.

Pelastettavat diplomaatit jäävät puolestaan Affleckin hahmoakin ohuemmiksi ja persoonattomammiksi paperinukeiksi, sillä vain yhdelle heistä on kirjoitettu minkäänlaista kehityskaaren poikasta. Pakollinen joukon epäilevä Tuomas ei nimittäin luota päähenkilön suunnitelmaan tippaakaan, mutta suoriutuu lopulta osastaan etevimmin koko joukosta ja osoittaa, kuten arvata saattaa, kaiken päätteeksi suurinta kiitollisuutta pelastajaansa kohtaan.

Alkupuolellaan Argo kallistuu jopa komedian puolelle sen irvaillessa Hollywoodin elokuvatuotannolle. John Goodmanin ja Alan Arkinin hersyvästi esittämien studiopamppujen johdolla leffan kepeisiin osuuksiin onkin saatu viehätysvoimaa. Heidän avustuksellaan päähenkilön suunnitelma tuntuu tosin etenevän hieman turhan helposti. Uskomaton huijaus menettää näet kummasti uskomattomuuttaan, kun vastoinkäymiset sen valmistelussa selvitetään parilla nasevalla kommentilla.

Ylipäänsäkin filmin dialogia vaivaa hienoinen yliyrittäminen. Ottaen huomioon, miten leffa pilailee Hollywoodin kustannuksella, onkin lievästi ironista, että vuorosanoista, kuten "Minun tarinani on ainoa asia aseen ja pääsi välissä", paistaa vahvasti läpi nimenomaan Hollywood-tyylinen tarpeeton dramatisointi. Ongelma koskee myös leffan huumoria. Esimerkiksi CIA-päällikön todetessa Affleckin hahmolle: "Onneksi olkoon. USA:n hallitus antoi juuri hyväksyntänsä scifi-elokuvallenne", elokuva antaa vaikutelman, kuin se ei luottaisi tilanteen huvittavuuden avautuvan yleisölleen ilman sen ääneen tavuttamista.

Kovimman pettymyksen Argossa tuottaa kuitenkin se, miten suoraan sanoen tylsästi itse keikan toteuttaminen esitetään. Jännitystä pyritään luomaan halvasti sillä, että kaikki hahmojen paon kannalta kriittiset asiat onnistuvat joka kerta aivan viime tingassa. Missään vaiheessa todellista huolta joukkion selviytymisestä ei kuitenkaan pääse syntymään, sillä kohtauksien etenemisen arvaa vaivatta, jos koskaan on edes sattunut vilkuilemaan amerikkalaisia trillereitä sohvanreunalta kanavasurffailun ohessa.

Tavat, joilla elokuva kehittelee läheltä piti -tilanteitaan, ovat kaiken lisäksi täysin keinotekoisia. Ensinnäkään varmistamattomien lentolippujen kanssa ei amerikkalaisille syntyisi mitään hätää, ellei päähenkilö vastuuttomasti ilmoittaisi pomolleen päätöksestään viedä suunnitelma läpi vain tuntien etukäteisvaroituksella ryypättyään sitä ennen koko yön toimettomana hotellihuoneessa. Toiseksi hahmojen yrittäessä todistaa identiteettiään lentokentällä soittamalla studiopäälliköille, jotka ovat sillä hetkellä vasta palaamassa takaisin toimistolleen, tuottajakaksikolla ei todellisuudessa pitäisi olla mitään syytä kiireseen, sillä heidän saamiensa tietojen mukaan koko operaatio oli peruutettu! Viimeisenä minun on myös vaikea uskoa, että edes 80-luvun Iranissa tietoa olisi jouduttu välittämään eri osiin lentokenttää jalkaisin pinkoen.

Kun vedätyksestä lopulta suoriudutaan menestyksekkäästi, leffa ei tietystikään malta olla tukeutumatta yltiöamerikkalaiseen huipennukseen, jossa kaikki hahmot taputtavat ja halaavat toisiaan melodramaattisen musiikin säestämänä. Sentimentaalisuus läimii vasten kasvoja myös siinä, miten elokuvan päätteeksi päähenkilö viimein palaa vaimonsa ja poikansa luo - ei tosin mistään perustellusta syystä vaan draaman vaatimuksesta. Lisäksi koko lopussa esiteltävä teema tavallisille kansalaisille näkymättömistä sankareista tuntuu aika päälleliimatulta.

Ei Argo silti ole tyystin vailla kiinnostavia hetkiä. Filmin selkeästi vakuuttavimmaksi osioksi nousee sen tarinalle pohjustuksen antava suurlähetystön valtaus, jossa raivostuneiden väkimassojen hyökkäyksen keskelle joutuminen on kuvattu asiaankuuluvan ahdistavasti. Samanlainen painostava tunnelma on saatu vangittua myös basaarijaksossa, jossa paikalliset kauppiaat alkavat joukolla käyttäytyä uhkaavan aggressiivisesti vale-elokuvaryhmää kohtaan. Muutamissa kohtauksissa kulttuurin yhteentörmäys on lisäksi hienosti esillä, kuten Affleckin hahmon saapuessa Teheraniin ja havaitessa keskellä kaupunkia Kentucky Fried Chicken -ravintolan, jossa hunnutetut naiset istuvat aterioimassa.

Tästä huolimatta olisi toivonut elokuvalta hieman pintaa syväluotaavampaa näkemystä koko tapahtumakuviosta. Leffassa suurin osa iranilaisista esitetään esimerkiksi jenkkiverta himoitsevina pahiksina, ja vaikka tätä kuvaa hieman tasapainotetaankin kanadalaisperheen hyväntahtoisilla palvelijoilla, ei yhtäkään filmissä nähtävää paikallisväestön edustajaa voi kutsua todelliseksi hahmoksi. Alussa elokuva muistaa kyllä todeta, että selkkauksesta USA:n kuului paljon myös kiittäminen itseään, mutta siihenpä asioiden tarkempi analysointi sitten jää. Huomionarvoisena puolena leffa antaa lisäksi kuvan kuin koko huijaus olisi ollut lähestulkoon täysin CIA:n ansiota, vaikka todellisuudessa operaatio oli pitkälti kanadalaisten aikaansaannosta.

Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö Argo pitäisi sisällään monia kehumisen arvoisia puolia: ajankuva on vangittu filmille varsin autenttisesti, sivurooleissa Arkinin ja Goodmanin ohella Bryan Cranstonin kaltaiset nimet vetävät roolinsa mainiosti, ja myös leffan huumori osuu useaan otteeseen maaliinsa. Vaikkei Affleckin tuotokselle siis teekään mieli todeta sen omin sanoin: "Argo fuck yourself", jää se kokonaisuutena silti melkoisen yhdentekeväksi tekeleeksi, jännityselokuvaksi vailla jännitystä. Lukemalla tämän arvostelun ensimmäisen kappaleen onkin oikeastaan saanut irti jo kaiken oleellisen, mitä leffalla on tarjottavanaan.