
Yhdeksi Homelandin ensimmäisen kauden heikkouksista osoittautuu sen jännitteettömyys. Sarja nytkähtää liikkeelle kovin matelevasti ja jahkailee mitä yhdentekevimpien sivujuonten parissa ennen kunnolla asiaan pääsyään. Sotavankeudesta palanneen kersantti Brodyn kolmiodraama vaimonsa ja parhaimman ystävänsä kesken ei esimerkiksi herätä mitään mielenkiintoa, sillä koko asetelma nojaa ainoastaan hahmojen pölkkypäisyyteen. Olisi nimittäin kerrassaan uskomatonta, jos Morena Baccarinin ulkonäöllä varustettu nainen ei olisi miehensä kahdeksan vuoden poissaolon aikana löytänyt itselleen uutta petikumppania, mutta vaimo ja bestis eivät vain uskalla asiasta kertoa eikä kersantti itse voi tietenkään salaisuuden ilmi käydessä olla nostamatta valtavaa numeroa.
Show panttaa lisäksi lähes koko ensimmäisen kauden suurta kysymystä siitä, onko Brody kääntynyt vankeudessaan terroristien puolelle, vai ei. Mysteeri ehtii kuitenkin venytyksen vuoksi latistua ennen aikojaan, sillä vastauksen viipyessä loputtomiin sarjasta muodostuu vain jännäri, joka ei suostu paljastamaan, pitääkö se edes sisällään mitään jännittämisen arvoista. Vitkastelua voisi verrata vaikkapa siihen, jos Argo kuluttaisi täydet kaksi tuntiaan pihdaten tietoa siitä, päätettiinkö historiallista amerikkalaisten pelastusoperaatiota Iranista koskaan edes suorittaa.

Homelandin toisesta, Brodyn kanssa tasaveroisesta päähenkilöstä, CIA-agentti Carrie Mathisonista ei hänestäkään riitä show'n kannattelevaksi voimaksi. Carrie kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, minkä kuuluisi kaiketi herättää sympatioita, mutta käsikirjoittajat ovat tämän erityispiirteen keksittyään unohtaneet luoda hänelle henkilönä yhtäkään kannustettavaa tahi samaistuttavaa puolta. Hänen epäilynsä Brodya kohtaan perustuvat myös naurettavan huterille syille ja puolivillaisille teorioille, minkä lisäksi hän pakkomielteisyytensä ja epäammattimaisuutensa vuoksi päätyy aiheuttamaan jatkuvasti ongelmia työtovereilleen sekä sotkemaan potentiaalisesti syyttömän ihmisen elämän. Perinteiselle marttyyrisankarille ominaisesti lopulta kuitenkin paljastuu, että hän oli tietysti koko ajan oikeassa siitä huolimatta, että kaikki asettuivat häntä vastaan. Näyttelijänä Danes tosin laittaa itsensä roolissa täysillä likoon, mutta toisaalta hänen ilmeskaalansa rajallisuus käy kauden mittaan hieman silmiinpistäväksi.
Carrieta ei voi myöskään pitää järin uskottavana hahmona. Ensinnäkin ajatus siitä, että hän olisi sairautensa kera ylipäänsä päässyt CIA:lle töihin saatika sitten onnistunut pitämään henkisen tilansa salassa kollegoiltaan vuosikausia, tuntuu äärimmäisen epätodennäköiseltä. Toiseksi sarja antaa ymmärtää, että Carrieta painaa muisto vuoden 2001 terrori-iskuista, joita hän ei kyennyt ennustamaan etukäteen, mikä herättää kysymyksen, kuinka nuorena huippuluokan CIA-agenteiksi oikein kouluttaudutaankaan. Kaksoistornien romahtamisen aikaan hänen olisi täytynyt olla nimittäin iältään vain hieman päälle 20-vuotias.

Halpahintaiseen jännitykseen tukeutuminen on eräs niistä seikoista, joka erottaa Homelandin todellisista laatusarjoista. Alkupään jaksoissa katsojan aliarvioiminen yltyy jopa rasittavaksi, kun jokainen episodi täytyy lopettaa jonkinlaiseen keinotekoiseen cliffhanger-kyhäelmään Brodyn tuijottaessa pahaenteisesti kongressitaloa, rukoillessa Mekkaan päin tai epäilyttävän muslimimiehen ostaessa taloa lentokentän lähettyviltä - hui sentään!
Tällaisina hetkinään show on myös arveluttavimmillaan käyttäessään hyväksi katsojien ikävimpiä ennakkoluuloja assosioimalla islaminuskoa terrorismiin. Jälleen Argoon verraten sarja kyllä yrittää kaikkensa esittää ymmärtäväistä ja suvaitsevaista, mutta välittää siinä samassa varsin yksipuolisen kuvan muslimipopulaatiosta. En muista nimittäin ensimmäiseltä kaudelta yhdenkään muslimin esiintyneen hyviksen roolissa, eivätkä varsinaiset pahiksetkaan kehity hahmoina fundamentalismia suoltavia päitä pidemmälle. Huvittavana yksittäistapauksena alkupuolen jaksoissa epäiltävän saudi-prinssin kohdallakin muistetaan painottaa sitä, miten hän on syyttömyydestään huolimatta saapunut Amerikan maalle ainoastaan ryöstääkseen valkoisia kauniita nuoria naisia haaremiinsa, tuo ruoja.

Tässä kahden sotavangin kuviossa minua hämmästyttääkin, miten kukaan CIA:ssa Carrie mukaan lukien ei tule ajatelleeksi, että jos saman terroristijohtajan kaappaamista sotilaista yksi on käännytetty, toinenkin voi olla. Hälytyskellot eivät helähdä kenenkään päässä, vaikka Walkerin jahdin ollessa käynnissä varapresidentti on muovaamassa Brodysta jo tulevaa kongressiedustajaa. Ammattitaidottomuudesta muodostuu tosin Homelandissa amerikkalaisten agenttijärjestöjen yleinen vaiva, sillä CIA esimerkiksi onnistuu tapattamaan likipitäen jokaisen ilmiantajansa, kun taas FBI ei kykene ottamaan kiinni takaa-ajossa edes jalkaisin karkuun pinkovaa Walkeria. Brodyn poliittisen aseman havittelu saa puolestaan ihmettelemään, mikä olisi oikein ollut Abu Nazirin suunnitelma entisen vankinsa varalle, jos kongressista ei olisikaan vapautunut sopivasti paikkaa sotasankarille tai varapresidentti olisikin päättänyt pyytää jotakuta muuta edustajaehdokkaaksi.

Finaalijaksossaan Homeland petraa silti hieman tasoaan, ja saa paikoittain luotua aikaiseksi kelvollisiakin jännärihetkiä. Käänteet pommia vaatteidensa alla hautovan Brodyn suhteen arvaa helposti etukäteen, mutta tilannetta on pohjustettu niin kauan, että kerrankin sarja liimaa vastustamattomasti ruudun ääreen. Suuri osa tästä kunniasta kuuluukin Lewisin mainion intensiiviselle roolisuoritukselle. Lisäksi Carrien epätoivoinen ja käsistä riistäytyvä yritys vedota Brodyn tyttäreen on kohtauksena todella hienosti toteutettu.
Päätösepisodissakin muutama yksityiskohta pistää tosin ikävästi silmään. Walkerin ninjailua parhaaseen ampumapaikkaan ei voi esimerkiksi pitää kuin kaukaa haettuna: miten karkuri tietää, että juuri hänen kaappaamansa yksinäinen nainen omistaa kattohuoneiston, joka sijaitsee sopivassa paikassa varapresidentin ilmoitustilaisuuteen nähden ja jota ei ole laitettu merkille turvallisuusosaston puolesta? En myöskään voi olla kummastelematta, miksi Virgil auttaa jatkuvasti mielisairaaksi tietämäänsä Carrieta ilman mitään hajua siitä, mitä tällä on oikein mielessään. Jakson suurimpana ongelmana kuitenkin Brodyn motiiveihin räjäyttää itsensä taivaan tuuliin lyhyen aikaa tuntemansa pikkulapsen tähden on kaiken kaikkiaan todella hankala uskoa ottaen huomioon, kuinka rajattomasti kärsimystä hän tuottaisi näin omalle perheelleen.

Ei Homelandia silti tohdi surkeaksikaan haukkua, sillä ennemmin se on vain korkeilla tuotantoarvoilla varustettu keskikertaisuus. Sen hyvät oivallukset, kuten Carrien, Brodyn ja Saulin ilmentämä teema rikkinäisistä ihmiskontaktia kaipaavista pakkomielteisistä ihmisistä, eivät vain pääse yleisen harmauden keskellä kunnolla loistamaan.Vaikka show ei käsittelekään aiheitaan järin syväluotaavasti, se välttää sentään räikeimmät mustavalkoisuudet ja antaa kenties osalle katsojista syytä ajatella terrorismia uudesta näkökulmasta. Toisaalta taas kyseessä on myös sarja, joka opettaa, että kuka tahansa, vaikka lähinaapurisi, voi olla paha pommimies, etenkin siinä tapauksessa, jos hän kumartaa säännöllisesti Allahia. Onneksi myöhempiä kausia on soimattu ensimmäistä heikommaksi, joten mitään velvollisuudentunnetta en koe seurata Carrien ja Brodyn taistelua isänmaansa puolesta tämän pidemmälle.
Kommentit
Lähetä kommentti