Odotukseni ylistettyä Isänmaan puolesta -vakoiludraamaa kohtaan olivat etukäteen korkealla. Sarjan ensimmäinen kausi tuottaa kuitenkin pettymyksen. Vaikka Claire Danesin ja Damien Lewisin tähdittämällä trillerillä on hetkensä, kokonaisuus hämmästyttää silti, millä rahkeilla show on Breaking Badin ja Mad Menin kaltaisen huipputelevisioviihteen aikakaudella Emmynsä ansainnut.
Yhdeksi show'n ensimmäisen kauden heikkouksista osoittautuu sen jännitteettömyys. Sarja nytkähtää liikkeelle kovin matelevasti ja jahkailee mitä yhdentekevimpien sivujuonten parissa ennen kuin pääsee kunnolla asiaan.
Sotavankeudesta palanneen kersantti Brodyn kolmiodraama vaimonsa ja parhaimman ystävänsä kesken ei esimerkiksi herätä mitään mielenkiintoa, sillä koko asetelma nojaa ainoastaan hahmojen pölkkypäisyyteen. Olisi nimittäin kerrassaan uskomatonta, jos Morena Baccarinin ulkonäöllä varustettu nainen ei olisi miehensä kahdeksan vuoden poissaolon aikana löytänyt uutta kumppania. Vaimo ja bestis eivät silti uskalla asiasta kertoa, eikä kersantti itse voi tietenkään salaisuuden paljastuessa olla nostamatta valtavaa numeroa.
Show panttaa lisäksi lähes koko ensimmäisen kautensa suurta kysymystä siitä, onko Brody kääntynyt vankeudessaan terroristien puolelle. Mysteeri ehtii kuitenkin venytyksen vuoksi latistua ennen aikojaan. Vastauksen viipyessä loputtomiin sarjasta muodostuu vain jännäri, joka ei suostu paljastamaan, pitääkö se sisällään mitään jännittämisen arvoista. Vitkastelua voisi verrata vaikkapa siihen, jos Oscar-voittajafilmi Argo kuluttaisi täydet kaksi tuntiaan pihdaten tietoa siitä, päätettiinkö historiallista amerikkalaisten pelastusoperaatiota koskaan edes suorittaa.
Tuskastuttava vatvominen johtaa ongelmaan myös Brodyn hahmon kohdalla. Hänen todelliset lojaliteettinsa selkenevät niin myöhään ja hänen motiivinsa perustellaan niin hatarasti, ettei häneen pysty hyvällä tahdollakaan samaistumaan. Sotasankari pysyttelee pitkään vain isona arvoituksena, jonka päänsisäiseen maailmaan ei päästä käsiksi. Sarja saisikin tarraamaan kiinni huomattavasti tiukemmin nojatuolista, jos itsensä räjäyttämistä hautovan miehen ajatuksiin tutustuttaisiin kokonaiset kolmetoista jaksoa. Sen sijaan hänen päämääristään yritetään vääntää väkisin jännityselementtiä.
Show'n toisesta, Brodyn kanssa tasaveroisesta päähenkilöstä, CIA-agentti Carrie Mathisonista ei hänestäkään riitä tarinan kannattelevaksi voimaksi. Carrie kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, minkä kuuluisi herättää katsojassa sympatioita. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin tämän erityispiirteen keksittyään unohtaneet luoda hänelle yhtäkään kannustettavaa tahi samaistuttavaa puolta.
Carrien epäilyt Brodya kohtaan perustuvat naurettavan huterille perusteille ja puolivillaisille teorioille. Lisäksi hän aiheuttaa pakkomielteisyytensä ja epäammattimaisuutensa vuoksi jatkuvasti ongelmia työtovereilleen sekä sotkee potentiaalisesti syyttömän ihmisen elämän. Silti lopulta paljastuu tietysti, että hän oli aavistuksineen koko ajan oikeassa. Carrieta esittävä Danes sentään laittaa itsensä roolissa täysillä likoon, vaikka hänen ilmeskaalansa rajallisuus käykin kauden mittaan silmiinpistäväksi.
Carrieta ei voi myöskään pitää järin uskottavana hahmona. Ensinnäkin ajatus siitä, että hän olisi heikosti hallinnassa pysyvän sairautensa kera päässyt CIA:lle töihin saatika sitten onnistunut pitämään henkisen tilansa salassa vuosikausia, tuntuu äärimmäisen epätodennäköiseltä. Toiseksi sarja antaa ymmärtää, että naista painaa muisto vuoden 2001 terrori-iskuista, joita hän ei kyennyt estämään. Se herättää kysymyksen, kuinka nuorena huippuluokan CIA-agenteiksi oikein kouluttaudutaankaan. Kaksoistornien romahtamisen aikaan hänen olisi täytynyt olla nimittäin vain hieman päälle 20-vuotias.
Sarjan sivuhenkilöidenkään joukosta ei nouse esiin erityisen kiinnostavia persoonia. Baccarinin tehtäväksi on esimerkiksi annettu vain näyttää kauniilta ja vilauttaa muutamassa kohtauksessa rintojaan, sillä hahmona Brodyn vaimo jää aivan totaalisen mitäänsanomattomaksi. Perheen tyttäreen, Danaan, on puolestaan ympätty kaikki rasittavimmat teinityttöihin liittyvät kliseet. Ainoaksi hienoiseksi valopilkuksi show'ssa kohoaa Mandy Patinkinin näyttelemä isällinen mutta siviilielämässään hieman reppana Carrien pomo, Saul Berenson.
Halpahintaiseen jännitykseen nojaaminen on eräs niistä seikoista, joiden vuoksi Isänmaan puolesta jää jälkeen todellisista laatusarjoista. Alkupään jaksoissa katsojan aliarvioiminen yltyy jopa rasittavaksi. Jokainen episodi lopetetaan jonkinlaiseen keinotekoiseen cliffhangeriin: Brody tuijottaa pahaenteisesti kongressitaloa, rukoilee Mekkaan päin tai epäilyttävä muslimimies ostaa talon lentokentän lähettyviltä – hui sentään!
Tällaisina hetkinään show on myös arveluttavimmillaan, sillä se käyttää hyväksi katsojien ikävimpiä ennakkoluuloja assosioidessaan islaminuskoa terrorismiin. Jälleen Argoon verraten sarja kyllä yrittää kaikkensa esittää ymmärtäväistä ja suvaitsevaista, mutta välittää siinä samassa varsin yksipuolisen kuvan muslimeista. En muista show'n ensimmäisellä kaudella yhdenkään muslimin esiintyneen hyviksen roolissa, eivätkä varsinaiset pahiksetkaan kehity hahmoina fundamentalismia suoltavia päitä pidemmälle. Huvittavana yksityiskohtana alkupuolen jaksoissa epäilyksenalaisen saudi-prinssin kohdallakin muistetaan painottaa sitä, miten hän on syyttömyydestään huolimatta saapunut Yhdysvaltoihin vain ryöstääkseen valkoisia kauniita nuoria naisia haaremiinsa.
Keskivaiheilla kautta sarja muuttuu hetkellisesti mielenkiintoisemmaksi Brodyn ja Carrien päätyessä viikonlopun yli kestävään suhteeseen keskenään. Uusi hahmojen välinen dynamiikka tuo virtaa tapahtumiin, siitäkin huolimatta, että Carrien käytös tuntuu CIA-ammattilaiseksi epäuskottavalta ja hänen rakastumisensa Brodyyn liioitellulta.
Kaksikon kahdenkeskeinen mökkiloma päätetään joka tapauksessa ovelaan yllätykseen, jossa Brody paljastuu pohjimmiltaan kunnon kansalaiseksi. Käy ilmi, että hänen sijaansa terroristiksi käännytettiin hänen sotavankitoverinsa, Tom Walker. Show ei valitettavasti malta pitää kiinni tästä sinänsä tyydyttävästä ratkaisusta, jossa kersantin lojaliteetti selviää jo varhain tarinassa. Sen sijaan se tukeutuu myöhemmin vielä uuteen arvattavaan käänteeseen, jolla myös Brodysta saadaan leivottua Al-Qaidan kätyri.
Tässä kahden sotavangin kuviossa minua hämmästyttää, miten kukaan CIA:ssa ei tule ajatelleeksi, että jos saman terroristijohtajan kaappaamista sotilaista yksi on käännytetty, toinenkin voi olla. Ammattitaidottomuudesta muodostuu tosin sarjassa amerikkalaisten agenttijärjestöjen yleinen vaiva. CIA esimerkiksi onnistuu tapattamaan likipitäen jokaisen ilmiantajansa, kun taas FBI ei kykene ottamaan kiinni takaa-ajossa edes jalkaisin karkuun pinkovaa Walkeria.
Brodyn poliittiset ambitiot saavat puolestaan ihmettelemään, mikä olisi oikein ollut terroristipomo Abu Nazirin varasuunnitelma entiselle vangilleen. Mitäpä jos kongressista ei olisikaan vapautunut sopivasti paikkaa sotasankarille tai varapresidentti olisi pyytänyt jotakuta toista edustajaehdokkaaksi?
Sarjan dialogi ei vakuuta sen juonikoukeroita enempää, sillä vuorosanat eivät usein istu hahmojen suuhun. Silloin kun keskustelut eivät ole kömpelösti kirjoitettuja, ne sisältävät ärsyttävän heikosti verhottua yleisölle selittämistä. Kun esimerkiksi Carrie kertoo muille agenteille terroristien varainsiirron tapahtuneen mahdollisesti hawala-pankin kautta, hän puhkeaa välittömästi esitelmöimään siitä, mitä hawala-pankit oikein ovat ja miten ne toimivat. Tiedustelupalvelun Lähi-Idän yksikössä tämän kuvittelisi kuitenkin olevan päivänselvää kaikille kuuntelijoille. Välillä puolestaan käsikirjoitus äityy yksinkertaisesti korniksi, kuten Brodyn pysähtyessä kesken hänen ja Carrien sänkypuuhien todetakseen: "Haluan vain asua täällä hetken".
Finaalijaksossaan Isänmaan puolesta petraa silti hieman, ja saa paikoittain luotua aikaiseksi kelvollisia jännärihetkiä. Käänteet pommia vaatteidensa alla hautovan Brodyn suhteen arvaa helposti etukäteen, mutta kliimaksia on pohjustettu niin kauan, että kerrankin sarja liimaa ruudun ääreen. Suuri osa tästä kunniasta kuuluu Lewisin mainion intensiiviselle roolisuoritukselle. Carrien epätoivoinen ja käsistä riistäytyvä yritys vedota Brodyn tyttäreen on kohtauksena myös todella hienosti toteutettu.
Päätösepisodissakin muutama yksityiskohta pistää silti ikävästi silmään. Walkerin ninjailua parhaaseen ampumapaikkaan ei voi esimerkiksi pitää kuin kaukaa haettuna. Miten karkuri tietää, että juuri hänen kaappaamansa yksinäinen nainen omistaa täsmälleen sopivassa paikassa sijaitsevan kattohuoneiston, jota ei ole laitettu merkille turvallisuuspalvelun puolesta? Brodyn motiiveihin räjäyttää itsensä on niin ikään hankala uskoa ottaen huomioon, kuinka rajattomasti kärsimystä hän tuottaisi omalle perheelleen.
Kauden loppupuoliskolla minua häiritsee lisäksi se, miten varapresidentistä on täytynyt tarinassa paisutella suorastaan koomisen liioiteltu mulkvisti ja lastenpommittajapahis. Kun keskeiseksi juonielementiksi muodostuu niinkin ajankohtainen aihe kuin miehittämättömät ilmaiskut, sarjan tapa vierittää vastuu lukemattomien siviilien murhista parin ilkimyspolitiikon harteille jättää suuhun härskin yliyksinkertaistamisen maun.
Ei Isänmaan puolesta silti surkeakaan esitys ole, ennemmin vain korkeilla tuotantoarvoilla varustettu keskinkertaisuus. Sen hyvät oivallukset, kuten Carrien, Brodyn ja Saulin ilmentämä teema rikkinäisistä ihmiskontaktia kaipaavista, pakkomielteisistä ihmisistä, eivät pääse kaiken harmauden keskellä loistamaan. Vaikka show ei käsittele aiheitaan järin syväluotaavasti, se välttää sentään räikeimmät mustavalkoisuudet ja antaa kenties osalle katsojista syytä ajatella terrorismia uudesta näkökulmasta.
Toisaalta taas kyseessä on sarja, joka opettaa, että jopa lähinaapurisi voi olla paha pommimies, jos hän kumartaa säännöllisesti Allahia. Koska myöhempiä kausia on soimattu ensimmäistä heikommaksi, en koekaan velvollisuutta seurata Carrien ja Brodyn taistelua isänmaansa puolesta tämän pidemmälle.
Kommentit
Lähetä kommentti