Lolita

"Kuinka ihmeessä he tekivät oikein elokuvan Lolitasta?" kysyy Vladimir Nabokovin samannimiseen romaaniin perustuvan leffasovituksen mainoslause. Keski-ikäisen miehen ja hänen 14-vuotiaan tytärpuolensa seksuaalisesta suhteesta kertovan filmin kohdalla moinen taivastelu lienee vuonna 1962 kieltämättä ollut perin aiheellista. Kun ohjaajan puikoissa häärii kuitenkin velho nimeltä Stanley Kubrick, promootiojulisteisiin olisi hyvin voinut painattaa jatkoksi sanat: "Perhanan hyvin."

Lolitan ensimmäinen kohtaus on täydellinen malliesimerkki siitä, miten aloittaa elokuva tehokkaasti. Kronologisesti tarinan loppuun sijoittuvassa osiossa salaperäinen aseistettu mies saapuu rankan juhlinnan jälkeiseen siivottomaan kartanoon päästääkseen päiviltä talon yksinäisen päihtyneen isännän, mutta surmatyö saakin surkuhupaisia piirteitä uhrin heittäessä koko tilanteen täysin leikiksi. Samalla katsoja jätetään pähkäilemään, keitä hahmot oikein ovat ja mikä yhteys heidän välillään vallitsee. Suurin kiitos kohtauksen vangitsevuudesta kuuluu murhaajan piipun väärällä puolella revittelevälle Peter Sellersille, jonka hillittömän absurdi roolityö etsii komiikan saralla vertaistaan.

Elokuvana Lolita onkin hyvin paljon satiirin ja mustan komedian sävyttämä. Jokainen leffan hahmoista on nimittäin kirjoitettu, kenties Lolitaa itseään lukuunottamatta, koomisen liioitelluksi surkimukseksi. Esimerkiksi filmin päähenkilö, James Masonin erinomaisesti esittämä professori Humbert Humbert, osoittautuu sivistyneen englantilaisherrasmiehen ulkokuorestaan huolimatta pohjimmiltaan sairaalloisen pakkomielteiseksi, mustasukkaiseksi sekä petolliseksi nilkiksi. Lolitan äiti, Shelley Wintersin näyttelemä Charlotte Haze, on puolestaan keski-ikäinen, hömelö ja syvästi uskovainen amerikkalainen leskirouva, jonka kömpelöt yritykset valloittaa hänen tyttärensä perään kuolaava Humbert saavat kiemurtelemaan myötähäpeästä.

Niin ikään surkuteltavaksi tapaukseksi paljastuu myös Peter Sellersin mysteerinen hahmo, näytelmäkirjailija Clare Quilty, joka Humbertin tavoin himoitsee Lolitaa. Hänen tehtäväkseen filmissä muodostuu päähahmon pimeiden puolien peilaaminen, sillä Humbertin tavoin hän on pakkomielteinen, mustasukkainen kieroilija, mutta kätkee nämä piirteensä kilpailijaansa heikommin. Loppujen lopuksi Humbert päätyykin käyttämään häntä henkilökohtaisena syntipukkinaan omien katkerien syyllisyydentuntemuksiensa kanavoimiseen, mistä vihjaa myös kirjailijan englannin kielen sanaa guilty muistuttava nimi.

Lolita sitä vastoin esitetään elokuvassa hyvin karikatyyrisena aikakautensa teinityttönä sitä seikkaa lukuunottamatta, että hän flirttailee ja hakeutuu seksuaaliseen kanssakäymiseen itseään vanhempien miesten kanssa. Vaikka hänestä tietyssä mielessä kehkeytyykin filmin kypsin hahmo, sisimmässään hän on yhä hyvin selkeästi lapsi, eikä hän tiedosta lainkaan, kuinka Humbert ja Quilty käyttävät häntä hyväkseen

Leffan kuvauksien aikaan vain 14-vuotias Sue Lyon on Lolitan roolissa kaiken kaikkiaan häkellyttävän hyvä. Hän ja Mason pelaavat näyttelijöinä mainiosti yhteen vetäen läpi kahdenkeskeiset kohtauksensa läpi täydellisen uskottavasti monista varsin pitkistä otoksista huolimatta. Masonin suoritus, jossa sivistyneen pinnan alta mielenvikaisuuden merkit pääsevät ajoittain kuplimaan, on myös kaikkinensa ihailtavaa seurattavaa. Winters ei jää osassaan juuri kaksikon jälkeen, vaikka hänen hahmonsa kaistapäisyyttä korostetaan välillä hieman liiankin kanssa.

Humoristisuudestaan huolimatta Lolita onnistuu olemaan elokuvana kuitenkin samaan aikaan myös häiriintynyt ja ahdistava. Leffan musiikkiraita elää tarinan mukana, sillä alun kepeiden sävyjen saadessa filmin edetessä yhä vain synkempiä piirteitä, pirteät sävelet muuttuvat vastaavasti painostavammiksi. Kerrankin myös elokuvasensuurista koituu odottamatonta etua, sillä kun mitään ei näytetä tai sanota suoraan, Humbertin ja Lolitan välinen kuvio tuntuu vain entistä vääristyneemmältä yksityiskohtien jäädessä katsojan mielikuvituksen varaan.

Vain ainoan kerran leffa sortuu liikaan suorasanaisuuteen. Quiltyn rooli tarinassa olisi voitu nimittäin jättää kokonaan katsojan itsensä pääteltäväksi eikä Lolitan selontekoa tapahtumista olisi välttämättä täytynyt esittää kameran edessä lainkaan. Sellersin hahmon kierot puuhat luovat näet tarinaan yhden ylimääräisen herkullisen nyrjähtäneen tason lisää, jonka tehoa arvoituksen auki tavuttaminen väistämättä syö.

Oman annoksensa vinksahtaneisuutta leffan tunnelmaan lisäävät kuitenkin sen sisältämät lukuisat kaksimielisyydet ja seksuaaliset vihjailut. Lolita viettää muun muassa lomansa tyttöjen kesäleirillä nimeltä Camp Climax, kun taas Charlotten kysyessä, oliko hänen puutarhansa ratkaiseva syy Humbertille ryhtyä hänen vuokralaisekseen, mies vastaa: "Luulen, että se oli kirsikkapiiraasi." Siinä, missä Charlotten ystävätär puolestaan painottaa lähes silmää iskien englantilaisprofessorille sitä, kuinka avarakatseisia he miehensä kanssa ovatkaan, Quilty kertoo hänen ja seuralaisensa niin sanotusta judoharrastuksesta, jossa hän tavallisesti "makaa tuskissaan maassa kokien samalla suurta mielihyvää". Ei liene myöskään sattumaa, että mies, jonka Lolita filmin lopussa nai, on nimetty perin hienovaraisesti Dickiksi.

Jos Lolitan kaltaisen elokuvan päätymistä yleiseen levitykseen voi ilmestymisajankohtaansa nähden pitää erikoisena, vielä ällistyttävämpää on se, miten kiihkottomasti leffa käsittelee aihettaan. Kubrick ei päädy osoittelemaan, tuomitsemaan tai kauhistelemaan vaan näyttää asiat sellaisina kuin ne ovat ilman saarnoja, joskin ironian sävyttämien lasien läpi. Jopa teinitytön perään kuolaavasta Humbertista on pienten yksityiskohtien avustuksella muovattu ennemmin säälittävä kuin vihattava hahmo, ja filmin lopussa häntä kohtaan tuntee kenties myös orastavaa sympatiaa.

Lolitan aikuisissa hahmoissa heijastuukin vahvana teema menetetyn nuoruuden kaipuusta. Sen lisäksi, että sekä Humbert että Quilty ovat obsessoituneet lapsenomaista viattomuutta hehkuvasta alaikäisestä, Humbert kokee sairaalloista mustasukkaisuutta ajatuksesta, että Lolita saattaisi päätyä seurustelemaan ikäistensä poikien kanssa. Samoin Lolitan äiti tuntee kateutta tytärtään kohtaan, jolla on yhä koko elämä edessään, mikä tekee hänet epävarmaksi itsensä suhteen tytön läsnäollessa.

Pituutta Lolitalle kertyy yhteensä kaksi ja puoli tuntia, mutta kyseessä on jälleen yksi niistä elokuvista, joita katsoessa aikajatkumo kokee eriskummallisia vääristymiä. Kubrickin tyylitajuinen teos ryöstääkin kellosta minuutteja kavalammin kuin pedofiili teiniltä neitsyyden - jättämättä kuitenkaan jälkeensä hyväksikäytettyä oloa. Juuri kuvaavammin tämä seksuaalisten pakkomielteiden täyttämä tragedia ei voisikaan alkaa ja päättyä kuin nuoren puhtoisen naisen kasvojen läpi ammuttuihin luodinreikiin.