12 Years a Slave

Viime vuonna Oscarista kilpaili tyylitellyn toiminnan sekä mustan komedian voimin orjuuteen pureutunut Quentin Tarantinon Django Unchained. Tänä keväänä Oscar-ehdokkaiden joukkoon puolestaan ponnistaa suurimmaksi ennakkosuosikiksi Steve McQueenin 12 Years a Slave, joka kertoo kaapatun ja orjaksi myydyn Solomon Northupin tarinan. Toisin kuin Django kaikessa sarjakuvamaisuudessaan, 12 Years a Slave ottaa kuitenkin mustaihoisten sortoon hyvin raadollisen realistisen lähestymistavan ilman tippaakaan ylimääräistä siloittelua tai kaunistelua.

Päällisin puolin 12 Years a Slave vaikuttaakin täydelliseltä Oscar-syötiltä, sillä orjuus jo pelkkänä aihevalintana nostattaa tunteita ja tarjoaa kirjaimellisesti mustavalkoisen asetelman yksiselitteisine hyviksine ja pahiksineen. Tähän kun lisätään vielä sammumattoman toivon tematiikalla yleisön kosiskeleminen, ei paljon poliittisesti korrektimpaa tekelettä enää voisi kuvitellakaan.

Päinvastoin kuin etukäteen pelkäsin, McQueenin ohjaustyö ei kuitenkaan kärsi Hollywood-elokuville tavanomaisesta sentimentaalisuudesta. Viisaasti filmi ei epäröi jättää katsojilleen pahaa mieltä heidän poistuessaan teatterisalista, sillä orjuuden ollessa kyseessä puhtaan onnelliset päätökset tuntuisivat vain tekopyhältä ja halventavalta.

Elokuvan ehdottomaksi tähdeksi ja tukipilariksi kohoaa Chiwetel Eijoforin tyrmäävä suoritus Solomonin roolissa. Vaikka Eijofor on jo osoittanut aiemmin kykynsä muun muassa Joss Whedonin Serenityssä ja Alfonso Cuarónin Children of Menissä, tässä leffassa hän tekee totaalisen läpimurtonsa. McQueen voikin liioittelematta vain asettaa hänen kasvonsa kameran eteen, ja tuloksena on koskettavaa, puhuttelevaa draamaa.

Myös filmin sivuosissa näyttelijät panevat parastaan. Erityisesti pidin Benedict Cumberbatchista lempeänä tilanomistaja Fordina, jonka kasvoilta paistaa ymmärrys orjien ihmisarvosta sekä tuon ymmärryksen aiheuttamat omatunnontuskat mutta joka ei silti uskalla käydä vastustamaan yhteiskunnan vallitsevaa järjestystä. Paul Dano taas vetää hyvin danomaisen roolin epävarmana ja kateellisena työnjohtaja Tibeatsina, mutta vastaavanlaisissa nilkkien roolissa hän onkin vertaansa vailla. Tavalliseen tapaansa mainio Michael Fassbender päästelee puolestaan höyryjä sadistisena alkoholisoituneena plantaasiherra Edwin Eppsinä, joskin itse hahmo on mielestäni pahiksena aavistuksen verran turhan karikatyyrimainen. Myös Brad Pitt nähdään elokuvan loppupuolella pienessä osassa Northupin pelastajana, mutta osaan olisi kenties sopinut paremmin häntä matalamman profiilin näyttelijä, joka ei varastaisi yhtä räikeästi huomiota muulta elokuvalta.

Miellyttävästi jopa leffan julmimmille hahmolle on tarinassa kehitelty edes jonkinlaisia inhimillistäviä piirteitä. Ebbs esimerkiksi muistuttaa dilemmoineen paljon Ralph Fiennesin Schindlerin listassa esittämää säälimätöntä natsikomentaja Goethea, jonka juutalaisvihaa vahvistivat hänen omat kamppailunsa juutalaiseen palvelutyttöön kohdistuneiden mielihalujen kanssa. Plantaasinomistaja vastaavasti himoitsee orjatyttö Patseyta, jota näyttelee erinomaisesti ensikertalainen Lupita Nyong'o. Ebbsin armoton vaimo puolestaan purkaa pettävän miehensä aiheuttamaa mustasukkaisuutta yllyttämällä tätä orjien säännölliseen kuritukseen.

Mielenkiintoista 12 Years a Slavessa on myös se, kuinka systeemin ehdollistamina kaikki hahmot toimivat. Jokainen valkoisista orjuuttajistakin tietää jollain tasolla, että se, mitä he tekevät, ei ole oikein, mutta he rationalisoivat tekojaan ja päätyvät samalla hylkäämään palan omasta inhimillisyydestään. Lopputuloksesta ei arvattavasti muodostu kenenkään kannalta onnellinen.

Orjien keskuudessa puolestaan huoli vain omasta nahastaan nousee tärkeimmäksi, ja raipaniskujen vierestä seuraamisesta tai jopa muille kohtalotovereille jakamisesta kehkeytyy jatkuvan kuolemanpelon kourissa arkipäivää. Keskivaiheilla leffaa esittäytyvä plantaasiherran mustaihoinen vaimo tarjoaakin esimerkin henkilöstä, joka on onnistunut kamppailemaan itselleen paremman aseman järjestelmän ehdoilla, mutta sen hintana on joutua katselemaan passiivisena sivusta muiden kärsimystä.

Pittin hahmo jääkin filmin ainoaksi henkilöksi, joka kaikkia kahlitsevien yhteiskunnan rakenteiden kourissa uskaltaa tehdä jotain status quon järkyttämiseksi. Hänen kohdallaan tosin vaikuttaa vahvasti se, että hän on valkoihoinen ja kotoisin systeemin ulkopuolelta, Kanadasta.

Erääksi keskeiseksi teemakseen 12 Years a Slave nostaa kysymyksen siitä, milloin ihmisen elämä lakkaa olemasta elämisen arvoista. Vangiksi jäätyään Solomon joutuukin kamppailemaan sen ajatuksen kanssa, ettei hänellä ole odotettavissa edessään enää muuta kuin päivittäistä henkijäämistaistelua. Hänen leffan alkupuolella esittämänsä toteamus kaikuu läpi elokuvan: "En halua selviytyä. Haluan elää." Kahdentoista orjuusvuotensa aikana hän kohtaakin tilanteita, joissa kuolema näyttäytyy kaiken kaikkiaan parempana vaihtoehtona kuin kärsimyksentäytteinen elämä vailla toivoa.

McQueenin ohjaustyyliä voisi filmin pohjalta kuvailla kylmän toteavaksi. Hän rakentaa tarinaa rauhassa käyttäen tehokeinona pitkiä kohtauksia vaikuttavan pitkillä otoksilla antamaan tapahtumille painoarvoa. Silmitöntä väkivaltaakaan ei kavahdeta näyttää sellaisenaan, ja vahviten filmistä mieleen painuukin takuulla lopun varsin graafinen ruoskintakohtaus.

Oscar-suosikin tunnusmerkkeinä 12 Years a Slave tosin turvautuu tiristämään tunteita myös sellaisilla keinoilla kuin yhden kyyneleen Hollywood-itkulla sekä melodramaattisella musiikilla, jonka tunnistaa Hans Zimmer säveltämäksi siitä, että se lainailee paljon Inceptionista tuttua Time-teemaa. Nämäkään seikat eivät silti pääse häiritsemään, sillä niillä ei sorruta elokuvassa liikaa mehustelemaan.

Ainoaksi leffan mainittavan arvoiseksi heikkoudeksi muodostuukin se, ettei Solomonin hahmoon päästä täysin sisälle. Hän jää tarinassa etäisen arkkityyppiseksi jokamieheksi, jonka syvempi persoonallisuus ei erityisemmin aukene. Hänelle ei myöskään filmin aikana kehity merkittäviä suhteita toisiin orjiin, mikä nostaisi selviytymistaistelun panoksia, vaan muut mustat toimittavat kertomuksessa lähinnä vain uhrien virkaa erilaisille julmuuksille, joita päähenkilö joutuu todistamaan.

Paperilla 12 Years a Slave kuulostaa kaiken kaikkiaan hyvin yksinkertaiselta ja ennalta arvattavalta nyyhkydraamalta - ja sitä se oikeastaan onkin. Tarinan puolesta kaiken olennaisen voi nimittäin päätellä jo katsomalla leffan trailerin. McQueenin ohjauksen taidokkuudesta kertookin hyvin paljon se, että tästä huolimatta Solomonin koettelemukset pitävät tiukasti otteessaan ja onnistuvat aidosti koskettamaan. Filmin kuvauksessa ihmisen mielettömyydessä sukelletaan näet sen verran syvälle epäoikeudenmukaisuuden tummimpiin vesiin, että tunteet heräävät väkisinkin talviuniltaan.