12 Years a Slave

Viime vuonna Oscareista kisasi Quentin Tarantinon Django Unchained, jossa orjaisäntiä niitettiin revolverit laulaen. Tänä keväänä suurimmaksi parhaan elokuvan Oscarin ennakkosuosikiksi ponnistaa Steve McQueenin 12 Years a Slave, joka kertoo kaapatun ja orjaksi myydyn Solomon Northupin tarinan. Toisin kuin Django kaikessa sarjakuvamaisuudessaan, 12 Years a Slave käsittelee mustaihoisten sortoa raadollisesti ilman tippaakaan ylimääräistä siloittelua tai kaunistelua.

Päällisin puolin 12 Years a Slave vaikuttaa täydelliseltä Oscar-syötiltä, sillä orjuus nostattaa aihevalintana tunteita ja tarjoaa kirjaimellisesti mustavalkoisen asetelman yksiselitteisine hyviksine ja pahiksineen. Tähän kun lisätään vielä sammumattoman toivon tematiikalla yleisön kosiskeleminen, ei paljon poliittisesti korrektimpaa tekelettä voisi kuvitellakaan.

Päinvastoin kuin etukäteen pelkäsin, McQueenin ohjaustyö ei kuitenkaan kärsi Hollywood-elokuville tavanomaisesta sentimentaalisuudesta. Filmi ei nimittäin epäröi jättää katsojilleen pahaa mieltä heidän poistuessaan teatterisalista. Orjuuden ollessa kyseessä onnellinen loppu tuntuisikin vain tekopyhältä ja halventavalta.

Elokuvan ehdottomaksi tähdeksi kohoaa Chiwetel Eijofor, jonka suoritus Solomonin roolissa on tyrmäävä. Vaikka Eijofor on jo osoittanut aiemmin kykynsä muun muassa Joss Whedonin Serenityssä ja Alfonso Cuarónin Ihmisen pojissa, tässä leffassa hän tekee totaalisen läpimurtonsa. McQueen voi liioittelematta vain asettaa hänen kasvonsa kameran eteen, ja tuloksena on koskettavaa, puhuttelevaa draamaa.

Myös filmin sivuosissa näyttelijät panevat parastaan. Erityisesti pidin Benedict Cumberbatchista lempeänä tilanomistajana, Fordina. Hänen kasvoiltaan paistaa ymmärrys orjien ihmisarvosta sekä tuon ymmärryksen aiheuttamat omatunnontuskat. Silti hän ei uskalla käydä vastustamaan yhteiskunnan vallitsevaa järjestystä.

Muista näyttelijöistä Paul Dano vetää hyvin danomaisen nilkkiroolin epävarmana ja kateellisena työnjohtaja Tibeatsina. Tavalliseen tapaansa mainio Michael Fassbender päästelee puolestaan höyryjä sadistisena alkoholisoituneena plantaasiherra Edwin Eppsinä, joskin itse hahmo on pahiksena aavistuksen karikatyyrimainen. Myös Brad Pitt nähdään elokuvan loppupuolella pienessä osassa Northupin pelastajana, mutta osaan olisi kenties sopinut paremmin häntä matalamman profiilin näyttelijä, joka ei varastaisi yhtä räikeästi huomiota muulta elokuvalta.

Miellyttävää on, että jopa leffan julmimmille hahmolle on tarinassa kehitelty jonkinlaisia inhimillistäviä piirteitä. Epps esimerkiksi muistuttaa paljon Ralph Fiennesin Schindlerin listassa esittämää säälimätöntä natsikomentaja Goethea, jonka juutalaisvihaa vahvistivat hänen omat kamppailunsa juutalaiseen palvelutyttöön kohdistuneiden mielihalujen kanssa. Plantaasinomistaja vastaavasti himoitsee orjatyttö Patseyta, jota näyttelee erinomaisesti ensikertalainen Lupita Nyong'o. Eppsin armoton vaimo taas purkaa pettävän miehensä aiheuttamaa mustasukkaisuutta yllyttämällä tätä orjien säännölliseen kuritukseen.

Mielenkiintoista 12 Years a Slavessa on myös se, kuinka kaikki hahmot toimivat systeemin ehdollistamina. Jokainen valkoisista orjuuttajistakin tiedostaa jollain tasolla, että se, mitä he tekevät, ei ole oikein. Silti he rationalisoivat tekojaan ja päätyvät samalla hylkäämään palan omasta inhimillisyydestään. Lopputuloksesta ei arvattavasti muodostu kenenkään kannalta onnellinen.

Orjien keskuudessa puolestaan huoli omasta nahasta nousee tärkeimmäksi. Raipaniskujen vierestä seuraamisesta– tai jopa niiden jakamisesta kohtalotovereille – kehkeytyy jatkuvan kuolemanpelon kourissa arkipäivää. Leffan keskivaiheilla esittäytyvä plantaasiherran mustaihoinen vaimo tarjoaa esimerkin henkilöstä, joka on onnistunut kamppailemaan itselleen paremman aseman järjestelmän ehdoilla. Sen hintana on kuitenkin joutua katselemaan passiivisena sivusta muiden kärsimystä.

Pittin hahmo jää filmin ainoaksi henkilöksi, joka kahlitsevien yhteiskunnan rakenteiden kourissa uskaltaa tehdä jotain status quon järkyttämiseksi. Tämän mahdollistaa tosin se, että hän on valkoihoinen ja kotoisin systeemin ulkopuolelta, Kanadasta.

Erääksi keskeiseksi teemakseen 12 Years a Slave nostaa kysymyksen siitä, milloin ihmisen elämä lakkaa olemasta elämisen arvoista. Vangiksi jäätyään Solomon joutuu kamppailemaan sen ajatuksen kanssa, ettei hänellä ole edessään enää muuta kuin päivittäistä henkijäämistaistelua. Hänen leffan alkupuolella esittämänsä toteamus kaikuu läpi elokuvan: "En halua selviytyä. Haluan elää." Kahdentoista orjuusvuotensa aikana hän kohtaakin tilanteita, joissa kuolema näyttäytyy parempana vaihtoehtona kuin kärsimyksentäytteinen elämä vailla toivoa.

McQueenin ohjaustyyliä voisi filmin pohjalta kuvailla kylmän toteavaksi. Hän rakentaa tarinaa rauhassa ja käyttää tehokeinona pitkiä kohtauksia vaikuttavan pitkillä otoksilla antamaan tapahtumille painoarvoa. Silmitöntä väkivaltaakaan ei kavahdeta näyttää sellaisenaan. Vahviten filmistä painuu takuulla mieleen lopun varsin graafinen ruoskintakohtaus.

Oscar-suosikille tyypilliseen tapaan 12 Years a Slave tosin turvautuu tiristämään tunteita myös varsin perinteisin keinoin. Tällaisia ovat muun muassa yhden kyyneleen Hollywood-itku sekä melodramaattinen musiikki, jonka tunnistaa Hans Zimmer säveltämäksi siitä, että se lainailee paljon Inceptionista tuttua Time-teemaa. Nämäkään seikat eivät silti pääse häiritsemään, sillä niillä ei sorruta elokuvassa liikaa mehustelemaan.

Ainoaksi leffan mainittavan arvoiseksi heikkoudeksi muodostuu se, ettei Solomonin hahmoon päästä täysin sisälle. Hän jää tarinassa etäisen arkkityyppiseksi jokamieheksi, jonka syvempi persoonallisuus ei aukene. Hänelle ei myöskään filmin aikana kehity merkittäviä suhteita toisiin orjiin, mikä nostaisi selviytymistaistelun panoksia. Sen sijaan muut mustat toimittavat kertomuksessa uhrien virkaa erilaisille julmuuksille, joita päähenkilö joutuu todistamaan.

Paperilla 12 Years a Slave kuulostaa hyvin yksinkertaiselta ja ennalta arvattavalta draamalta – ja sitä se oikeastaan onkin. Tarinan puolesta kaiken olennaisen voi nimittäin päätellä jo katsomalla leffan trailerin. McQueenin ohjauksen taidokkuudesta kertoo paljon se, että tästä huolimatta Solomonin koettelemukset pitävät tiukasti otteessaan ja onnistuvat aidosti koskettamaan. Filmin kuvaus ihmisen mielettömyydestä sukeltaa niin syvälle epäoikeudenmukaisuuden tummimpiin vesiin, että tunteet heräävät väistämättä talviuniltaan.