The Wolf of Wall Street

Martin Scorsesen uusimman rikoseepoksen, The Wolf of Wall Streetin, nimi kertoo päähenkilöstään jo paljon, sillä pörssihuijari Jordan Belfort on todellinen susi ihmisen vaatteissa. Penniosakkeilla uhreiltaan rahat omiin taskuihinsa petkuttaneessa, siekailemattoman siveetöntä elämää viettäneessä rötöstelijämeklarissa tiivistyvätkin kapitalismin ja kulutusyhteiskunnan nurjimmat puolet. Niitä myös Scorsese elokuvassaan surutta satirisoi.

Leonardo DiCaprion Oscar-ehdokkuuden arvoisesti näyttelemälle Belfortille menestys on huumetta, kun taas menestystä hänen silmissään edustavat raha, naiset sekä - noh - huumeet. Hänen elämänsä kuuluu olla jatkuvaa kliimaksia, missä kynttilä palaa molemmista päistä eikä hengähdystaukoja tunneta. Jos esimerkiksi avioliiton alkuhuuma osoittaa tasoittumisen merkkejä, vaimo vaihtuu seksikkäämpään kuin urheiluauto konsanaan.

Belfortin addiktio vääristyneeseen versioonsa amerikkalaisesta unelmasta peilaakin monia nykypäivän ajankohtaisia ilmiöitä. Hänen matkastaan rikkauksiin ja lopulta riippuvuuden pimeälle puolen ei tarvitse hakea vertauskohtia sen kauempaa kuin vuoden 2008 Wall Streetin romahduksesta. Belfort onkin kaiken kapitalismiin liittyvän epäeettisyyden ja häikäilemättömyyden ruumiillistuma sekä samalla myös äärimmäinen kuluttaja, joka ei itse tuota mitään hyödyllistä mutta rikastuu siitä huolimatta. Elokuva ei varsinaisesti peittelekään sanomaansa, sillä päähenkilö esimerkiksi toteaa puheessa firmastaan: "Stratton Oakmont on Amerikka!"

Paheksuttavista tavoistaan huolimatta Jordan on kuitenkin myös henkeen ja vereen myyntimies. Hän ei taivuttele pikkusormensa ympärille pelkästään asiakkaitaan ja alaisiaan, joista jälkimmäisille hän näyttäytyy kuin karismaattisena uskonnollisena johtajana, vaan pyrkii myös voittamaan leffan yleisön puolelleen markkinoidessaan elämäntyyliään kameralle. Kertojana Belfort rikkookin neljättä seinää useaan otteeseen puhutelemalla katsojaa suoraan kesken kohtauksen. Scorsese kerää tarkoituksella sympatiaa hahmoa kohtaan läpi elokuvan, ja kun pörssihai kertoo liikuttavan tarinan siitä, miten hän auttoi erästä naistyöntekijäänsä hädässä, saattaa mieleen hetkellisesti poiketa hairahtunut ajatus, että tämä tyyppihän on aivan oikealla asialla.

Elokuvan edetessä sysimustalla komedialla kuorrutettu irstailu muodostuu koukuttavaksi. Hauskana piirteenä Belfort kuittaa osakekaupan monimutkaiset yksityiskohdat katsojalle kerta toisensa jälkeen todeten, etteiväthän tällaiset asiat ketään kiinnosta vaan ainoastaan se, että niillä tienattiin rutosti rahaa riettauksiin törsättäväksi. Hahmojen väliset huumehöyryiset keskustelut paisuvat myös suorastaan absurdeiksi mutta pysyvät viihdyttävinä kaikessa luonnollisuudessaan. Muutamat sekoilutuokiot jopa naurattavat ääneen, kuten täysin överiksi sanan jokaisessa merkityksessä vedetty qualuude-kohtaus, jossa DiCaprio todistaa kykynsä fyysisen komedian saralla, sekä huvijahdin lunastuskuntoon saattaminen leffan loppupuolella.

Ennen pitkää Belfortin addiktiota alkaa ymmärtää jossain määrin, sillä voisihan moiseen käytökseen kuvitella itsekin lankeavansa, jos kerran jo pelkästään sen seuraaminen onnistuu hauskuuttamaan. Jokainen elokuvan hahmoista onkin rikkauksien ja lavean elämän korruptoitavissa, eikä niiden houkutusta voi olla tuntematta edes Jordanin pahin vastustaja, hänen bisneksiään tutkiva, Kyle Chandlerin esittämä FBI-agentti Denham. Scorsese selvästi vihjaakin, että sopivissa olosuhteissa meistä kaikista saattaisi kuoriutua Belfortin kaltainen hirviö.

Juuri tästä johtuen hienoiseksi ongelmaksi elokuvassa kohoaa se, ettei DiCaprion hahmon taustoihin erityisemmin paneuduta tarinassa. Leffa ei nimittäin oikein vastaa kysymykseen, mistä hänen kyltymätön halunsa havitella rikkauksia kumpuaa. Filmin alkumetreillä hänessä on havaittavissa vielä moraalisen ihmisen merkkejä, mutta yhden Matthew McConaugheyn näyttelemän veteraanimeklarin kanssa käydyn pöytäkeskustelun jälkeen hyvät aikomukset kaikkoavat tuuleen kuin ilmaan viskatut setelit. Muut elokuvan hahmot ovat puolestaan vielä Belfrortiakin yksiulotteisempia scorsesemaisia karikatyyrejä, joiden tehtäväksi lankeaa lähinnä lauman alfauroksen humoristisina sidekickeinä hääriminen.

Wolf of Wall Streetin räväkän liioitellun tyylin tunnistaa tutuksi epäilemättä kuka tahansa Scorsesen elokuvia ennen katsonut. Hidastuksia, pysäytettyjä otoksia, kamera-ajoja, hyppyleikkauksia sekä populaarimusiikkia hyödynnetäänkin sellaisella taidolla, kuin vain yli 70-vuotiaalta ohjaajaveteraanilta sopii odottaa. Kertojaääntä sorrutaan tosin paikoitellen ylikäyttämään, sillä esimerkiksi kohtaus, jossa Belfort yrittää iskeä vaimonsa tätiä, ei menettäisi mitään hauskuudessaan, vaikka ylimääräisen selostuksen poistaisi.

Monet tyylilliset yhtymäkohdat Scorsesen aiempiin teoksiin saavat filmin välillä tuntumaan liikaakin vanhan kertaukselta, eikä herran rikoselokuville tavanomainen nousu ja tuho -tarinankaari déjà-vu-vaikutelmaa ainakaan hälvennä. Etenkin siinä vaiheessa, kun Belfortin imperiumi alkaa vääjäämättä romahtaa hänen ympärillään lain kouran puristuksessa, Mafiaveljet ja Casino puskevat väkisinkin mieleen. Toisaalta en ihmettelisi myöskään, jos tämä leffojen välinen yhteneväisyys olisi ohjaajalta täysin tietoinen ja harkittu ratkaisu.

Myöhemmissä filmeissään DiCapriosta on muodostunut Scorsesen luottopääosanäyttelijä, ja Wolf of Wall Street näyttää jälleen miksi. Belfortin roolissa mies pääseekin revittelemään oikein kunnolla, mutta kykenee silti säilyttämään hahmonsa uskottavuuden. Dicaprion rinnalla edukseen erottuu Jonah Hill räävittömän ja jo pelkällä olemuksellaan huvitusta herättävän Donnien osassa.

Wolf of Wall Streetin kolmetuntinen pituus jakaa paljon mielipiteitä. Useat kohtaukset leffan aikana tuntuvat kieltämättä venyvän paljon pidemmiksi kuin tarpeellista, eikä läheskään kaikki hahmojen sikailu vaikuta tarinan kannalta äärimmäisen oleelliselta. Toisaalta vasta-argumenttina tälle voidaan esittää, että koska filmissä on kyse riippuvuudesta sekä kaikkien kohtuuden rajojen ylittämisestä, ampuu myös itse elokuva monin paikoin tarkoituksellisesti yli. Joka tapauksessa leffan meno pysyy koko ajan sen verran hypnoottisena, ettei kyllästyminen pääse yllättämään pitkästä kestosta huolimatta.

Elokuvansa päätöksen kanssa Scorsese kuitenkin hieman haparoi. Potentiaalisia viimeisiä kohtauksia satelee loppuminuuteilla aivan kuin ohjaajamaestro ei olisi osannut päättää, milloin kaikki tarpeellinen on vihdoin sanottu. Tehokkainta olisikin ollut antaa lopputekstien vieriä ruutuun agentti Denhamin metrossa muihin matkustajiin luomien mietteliäiden katseiden jälkeen. Kyseinen hetki, joka viestii kaikesta muusta kuin siitä, että agentti on voittanut Belfortin, tiivistää nimittäin parhaiten leffan koko ydinteeman.

Pohjimmiltaan Wolf of Wall Street onkin älykkäämpi elokuva kuin sen pelkkä ulkokuori antaa ymmärtää. Ruokottomien rivouksien taukoamattomassa tykityksessä tarkoituksena ei ole pelkästään itsestäänselvä moraalisaarna vaan tarkastelu yhteiskunnassa rahaan ja vaurauteen kohdistuvista ristiriitaisista arvoista. Häikäilemättömyydellä hankittua rikkautta on helppo halveksia, mutta jos rikkaan osa on parempi kuin köyhän, kuka rahan viettelystä tohtii ryhtyä vastustamaankaan?