Martin Scorsesen uusimman rikoseepoksen, The Wolf of Wall Streetin, nimi kertoo päähenkilöstään paljon, sillä pörssihuijari Jordan Belfort on todellinen susi ihmisen vaatteissa. Penniosakkeilla uhreiltaan rahat petkuttaneessa, siekailemattoman siveetöntä elämää viettäneessä rötöstelijämeklarissa tiivistyvät kapitalismin ja kulutusyhteiskunnan nurjimmat puolet. Niitä myös Scorsese elokuvassaan surutta satirisoi.
Leonardo DiCaprion Oscar-ehdokkuuden arvoisesti näyttelemälle Belfortille menestys on huumetta. Menestystä hänen silmissään puolestaan edustavat raha, naiset ja – noh – huumeet. Hänen elämänsä täytyy olla jatkuvaa kliimaksia, missä kynttilä palaa molemmista päistä eikä hengähdystaukoja tunneta. Jos esimerkiksi avioliiton alkuhuuma osoittaa tasoittumisen merkkejä, vaimo vaihtuu seksikkäämpään kuin urheiluauto konsanaan.
Belfortin addiktio vääristyneeseen versioon amerikkalaisesta unelmasta peilaakin monia nykypäivän ajankohtaisia ilmiöitä. Hänen matkastaan rikkauksiin ja lopulta riippuvuuden pimeälle puolen ei tarvitse hakea vertauskohtia sen kauempaa kuin vuoden 2008 Wall Streetin romahduksesta. Belfort on kaiken kapitalismiin liittyvän epäeettisyyden ja häikäilemättömyyden ruumiillistuma, joka ei itse tuota mitään hyödyllistä mutta rikastuu siitä huolimatta. Elokuva ei varsinaisesti peittelekään sanomaansa, sillä päähenkilö toteaa puheessa firmastaan: "Stratton Oakmont on Amerikka!"
Paheksuttavista tavoistaan huolimatta Jordan on henkeen ja vereen myyntimies. Hän ei taivuttele pikkusormensa ympärille vain asiakkaitaan ja alaisiaan, joista jälkimmäisille hän näyttäytyy kuin karismaattisena uskonnollisena johtajana. Sen lisäksi hän pyrkii myös voittamaan leffan yleisön puolelleen markkinoidessaan elämäntyyliään kameralle.
Kertojana Belfort rikkookin neljättä seinää useaan otteeseen puhutelemalla katsojaa suoraan kesken kohtauksen. Scorsese kerää tarkoituksella sympatiaa hahmoa kohtaan läpi elokuvan. Kun pörssihai kertoo liikuttavan tarinan hädässä auttamastaan naistyöntekijästä, saattaa mieleen hetkellisesti hiipiä ajatus, että tyyppihän on aivan oikealla asialla.
Elokuvan edetessä sysimustalla komedialla kuorrutettu irstailu äityy koukuttavaksi. Belfort kuittaa osakekaupan monimutkaiset yksityiskohdat katsojalle kerta toisensa jälkeen todeten, etteiväthän tällaiset asiat ketään kiinnosta vaan ainoastaan se, että niillä tienattiin rutosti rahaa. Hahmojen väliset huumehöyryiset keskustelut paisuvat suorastaan absurdeiksi.
Muutamat sekoilutuokiot jopa naurattavat ääneen, kuten täysin överiksi sanan jokaisessa merkityksessä vedetty qualuude-kohtaus. Siinä DiCaprio todistaa kykynsä fyysisen komedian saralla. Yhtälailla hauskuuttaa huvijahdin upottaminen leffan loppupuolella.
Ennen pitkää Belfortin addiktiota alkaa ymmärtää jossain määrin. Voisihan moiseen käytökseen kuvitella itsekin lankeavansa, jos kerran jo pelkästään sen seuraaminen onnistuu viihdyttämään. Jokainen elokuvan hahmoista on rikkauksien ja lavean elämän korruptoitavissa. Niiden houkutusta ei voi olla tuntematta edes Jordanin pahin vastustaja, hänen bisneksiään tutkiva, Kyle Chandlerin esittämä FBI-agentti Denham. Scorsese vihjaa, että sopivissa olosuhteissa meistä kaikista saattaisi kuoriutua Belfortin kaltainen hirviö.
Juuri tästä johtuen hienoisen ongelman elokuvassa muodostaa se, ettei DiCaprion hahmon taustoihin erityisemmin paneuduta tarinassa. Leffa ei vastaa kysymykseen, mistä hänen kyltymätön halunsa havitella rikkauksia kumpuaa. Filmin alkumetreillä hänessä on havaittavissa vielä moraalisen ihmisen merkkejä. Yhden Matthew McConaugheyn näyttelemän veteraanimeklarin kanssa käydyn pöytäkeskustelun jälkeen hyvät aikomukset kaikkoavat kuitenkin tuuleen kuin ilmaan viskatut setelit.
Muut elokuvan hahmot ovat vielä Belfortia yksiulotteisempia scorsesemaisia karikatyyrejä. Heidän tehtäväkseen lankeaa lähinnä lauman alfauroksen humoristisina sidekickeinä hääriminen.
Wolf of Wall Streetin räväkän liioitellun tyylin tunnistaa tutuksi epäilemättä kuka tahansa Scorsesen elokuvia ennen katsonut. Hidastuksia, pysäytettyjä otoksia, kamera-ajoja, hyppyleikkauksia sekä populaarimusiikkia hyödynnetään sellaisella taidolla, kuin vain yli 70-vuotiaalta ohjaajaveteraanilta sopii odottaa.
Kertojaääntä sorrutaan tosin paikoitellen ylikäyttämään. Esimerkiksi kohtaus, jossa Belfort yrittää hurmata vaimonsa tätiä, ei menettäisi mitään hauskuudessaan, vaikka ylimääräisen selostuksen poistaisi.
Monet tyylilliset yhtymäkohdat Scorsesen aiempiin teoksiin saavat filmin välillä tuntumaan vanhan kertaukselta. Herran rikoselokuville tavanomainen nousu ja tuho -tarinankaari ei ainakaan hälvennä déjà-vu-vaikutelmaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Belfortin imperiumi alkaa romahtaa hänen ympärillään lain kouran puristuksessa, Mafiaveljet ja Casino puskevat väkisinkin mieleen. Toisaalta tämä leffojen välinen yhteneväisyys lienee ohjaajalta myös täysin tietoinen ja harkittu ratkaisu.
Myöhemmissä filmeissään DiCapriosta on muodostunut Scorsesen luottopääosanäyttelijä, ja Wolf of Wall Street näyttää jälleen miksi. Belfortin roolissa mies pääsee revittelemään oikein kunnolla, mutta säilyttää silti hahmonsa uskottavuuden. DiCaprion rinnalla edukseen erottuu Jonah Hill räävittömän Donnien osassa.
Wolf of Wall Streetin kolmetuntinen pituus jakaa paljon mielipiteitä. Useat kohtaukset leffan aikana venyvät kieltämättä pidemmiksi kuin tarpeellista, eikä läheskään kaikki hahmojen sikailu vaikuta tarinan kannalta järin oleelliselta. Toisaalta vasta-argumentti tälle kuuluu, että koska filmissä on kyse riippuvuudesta ja kaikkien kohtuuden rajojen ylittämisestä, ampuu myös itse elokuva monin paikoin tarkoituksellisesti yli. Joka tapauksessa leffan meno pysyy koko ajan sen verran hypnoottisena, ettei kyllästyminen yllätä pitkästä kestosta huolimatta.
Elokuvansa päätöksen kanssa Scorsese kuitenkin hieman haparoi. Potentiaalisia viimeisiä kohtauksia satelee loppuminuuteilla aivan kuin ohjaajamaestro ei olisi osannut päättää, milloin kaikki tarpeellinen on vihdoin sanottu. Tehokkainta olisi ollut antaa lopputekstien vieriä ruutuun agentti Denhamin metrossa muihin matkustajiin luomien mietteliäiden katseiden jälkeen. Kyseinen hetki tiivistää nimittäin parhaiten leffan koko ydinteeman: Belfortin edustama paheellisuus on kaikkea muuta kuin päihitetty
Pohjimmiltaan Wolf of Wall Street onkin älykkäämpi elokuva kuin sen pelkkä ulkokuori antaa ymmärtää. Ruokottomien rivouksien taukoamattomassa tykityksessä tarkoituksena ei ole pelkästään itsestäänselvä moraalisaarna vaan yhteiskunnan rahaan ja vaurauteen kohdistamien ristiriitaisisten arvojen tarkastelu. Häikäilemättömyydellä hankittua rikkautta on helppo halveksia, mutta jos rikkaan osa on parempi kuin köyhän, kuka rahan viettelystä tohtii ryhtyä vastustamaankaan?
Kommentit
Lähetä kommentti