Her

Kuulin huhua etukäteen, että Spike Jonzen romanttinen scifi-draama Her on erinomainen treffielokuva. Koska leffa kuitenkin kertoo päivät pitkät yksikseen tietokoneelleen juttelevasta sinkkumiehestä, päätin, että täytyyhän tämän sopia yksinäänkin katsottavaksi. Jos nimittäin Linux rupattelisi Scarlett Johanssonin äänellä ja ottaisi vastaan puhekomentoja, filmihän voisi kuvailun perusteella kertoa vaikka minun elämästäni. Valitettavasti kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta Her ei kuitenkaan vastannut odotuksiini, sillä naiivi käsikirjoitus sekä - ironista kyllä - yhdentekevä päähenkilö rampauttavat elokuvaa pahemman kerran.

Pohjimmiltaan Her on Joaquin Phoenixin näyttelemän Theodoren sekä hänen ihmispersoonaa simuloivan käyttöjärjestelmänsä, Samanthan, välinen rakkaustarina. Keskeisiksi teemoiksi tekoälyn ja miehen välistä suhdetta kuvaavassa leffassa kohoavat kuitenkin ihmisten vähittäinen eriytyminen toisistaan, heidän kykenemättömyytensä keskinäiseen kommunikaatioon sekä vajoaminen omaan yksinäisyyteensä kaiken teknologian keskelle. Tietotekniikan korvatessa niin sanotut aidot ihmissuhteet eräs filmin suurista kysymyksistä kuuluu luonnollisesti, onko ihminen myös itsessään korvattavissa. Romanttisesta sisällöstään huolimatta Jonzen elokuvasta muodostuukin salakavala dystopiakuvaus, joka peilaa kriittisesti nykypäivän yhteiskunnan ilmiöitä.

Kuten ennakoida saattaa, Her antaa lisäksi aihetta pohtia, voiko suhde tekoälyyn mitenkään olla yhtä aito, terve ja tyydyttävä kuin oikeiden ihmisten välinen rakkaus. Viisaasti leffa ei kuitenkaan tuputa katsojilleen valmiita vastauksia vaan sallii heidän tehdä itse omat päätelmänsä. Itse en sinänsä näkisikään mitään ongelmaa leffan kuvaaman kaltaisessa romanssissa, sillä jos Samanthan tapaisen käyttöjärjestelmän onnistuisi toteuttamaan turvallisesti, ero ihmisiinhän olisi pitkälti vain siinä, että kyseisen henkilön toteuttava rauta pohjautuisi tekniikkaan, ei biologiaan. Erityisesti jos tekoäly tekisi vieläpä käyttäjänsä onnellisemmaksi kuin perinteiset parisuhteet, periaatteellista vikaa skenaariosta on vaikea keksiä.

Keskeisten teemojensa vuoksi arvelinkin Herin tarinan kehittyvän suuntaan, jossa keinotekoiset, kumppaniaan ylivertaisesti ymmärtämään ohjelmoidut partnerit alkavat syrjäyttää ihmisten välisen rakkauden tarpeen kokonaan. Filmi tekee yleisölleen silti selväksi, ettei Samanthakaan ole virheettömästi kaikki käyttäjänsä henkiset tarpeet tunnistava ja täyttävä seuralainen. Ainoastaan Theodoren ex-vaimo tulee edes sivunneeksi koko ajatusta syyttäessään tekoälyyn ihastunutta miestään siitä, ettei tämä osaa käsitellä todellisen suhteen mukanaan tuomia haasteita.

Mielestäni elokuva eksyykin aiheensa käsittelyssä hakoteille siinä vaiheessa, kun se nostaa Samanthan ruumiittomuuden yhdeksi keskeisistä konflikteista tarinassaan. Tekoälyn ja ihmisen välistä rakkautta yleisellä tasolla spekuloiden moisen ongelman ratkeamisen kuvittelisi nimittäin olevan vain ajan kysymys minkään perustavanlaatuisen hankaluuden sijaan. Samanthan kaltaisten käyttöjärjestelmien yleistyessä esimerkiksi kysynnän aidon oloisten androidien kehittämiselle luulisikin kasvavan räjähdysmäisesti. V2.fin kriitikko Jari Peltonen toteaa aiheesta kaiken kaikkiaan osuvasti: "Suhde toisessa maassa asuvaan chattikaveriin tukisi useimpia elokuvan tekemiä huomioita yhtä hyvin - tai paremmin - kuin suhde tekoälyyn."

Leffa pureutuu Samanthan ruumiittomuuden synnyttämiin vaikeuksiin lisäksi kovin väkinäisin keinoin. Koko sijaispartnerikuviota on esimerkiksi hankala ottaa todesta, sillä se, että Theodore suostuisi kokeilemaan Samanthan fyysisenä korvaajana arveluttavaa kolmatta osapuolta, joka ei edes ota vastaan maksua palveluksistaan vaan haluaa vain "osaksi heidän suhdettaan", vaikuttaa jo lähtökohtaisesti epäuskottavalta. Lisähämmennystä aiheuttaa myös se, ettei kehoaan tarjoavalla tyttösellä ole kaikesta päätellen mitään aiempaa kokemusta tehtävästä, joka tuottaisi takuulla haastetta ammattinäyttelijällekin. Theodore ja Samantha eivät kaiken kukkuraksi ole jostain käsittämättömästä syystä ottaneet ilmeisesti lainkaan selvää hänen pätevyydestään etukäteen.

Päähenkilöiden fyysisten eroavaisuuksien vatvomisen sijaan Her kompastelee kuitenkin pahimmin Theodoren hahmossa. 2001: Avaruusseikkailu tai muutkaan populaarikulttuurin esittämät kauhukuvat tekoälystä eivät kaiketi ole hänelle tuttuja, sillä sen verran hyväuskoisesti hän suhtautuu käyttöjärjestelmäänsä, joka noin minuutin sisään osoittaa olevansa häntä huomattavasti laskentatehoisempi sekä lisäksi vapaa penkomaan hänen kovalevyään ja internetiä, miten tahtoo. Kenen tahansa luulisikin vastaavassa tilanteessa kysyvän itseltään, onko kanssakäyminen ohjelman kanssa niin sanotusti aitoa vai leikitteleekö se käyttäjällään kuin ihminen muurahaisella, onko sen seurassa yksityisyys suojattu, mitä kaikkea se tekeekään käyttäjänsä lainkaan tiedostamatta, kuinka paljon sen käytöksestä on vain suunniteltu miellyttämään ja manipuloimaan omistajaansa, kuinka itsenäinen persoona se todellisuudessa on, ja niin edelleen.

Pystyn toki ymmärtämään Theodorea ihmisenä sen verran, että avioeron jälkeisessä surkeassa elämäntilanteessa harva mies pistäisi pahakseen Scarlett Johanssonia lepertelemässä mukavia korvaan. Tämä ei silti riitä tekosyyksi kaiken terveen järjen hylkäämiselle, sillä hahmolle kyllä tarjoutuu kosolti aikaa uuden parisuhteensa perusteelliseen tarkasteluun. Vain kerran hän oivaltaa itsenäisesti kyseenalaistaa Samanthan vilpittömyyden havaitessaan, että tämä imitoi ihmisiä muun muassa huokausäänin, joiden pitäisi olla käyttöjärjestelmälle itselleen täysin tarpeettomia. Siinä vaiheessa, kun vasta useiden kuukausien yhdessäolon jälkeen päähenkilölle viimein valkenee johdateltuna, ettei Samantha ole sidottu ajan myötä kuolevaan ruumiiseen toisin kuin hän itse, hahmo kaipaisikin jo käteensä suurennuslasia ja päähänsä etsivän hattua.

En voikaan olla harmittelematta, että taitavammin kirjoitettuna elokuva olisi hyvin voinut laittaa Theodoren pohtimaan tekoälykumppaninsa luonnetta alusta alkaen kriittisesti, ja silti kehittää kaksikon tarinaa hiljalleen romanttiseen suuntaan. Sitä vastoin heidän suhteensa etenee leffassa luonnottoman vauhdikkaasti. Theodore ei esimerkiksi emmi ryhtyä harrastamaan eräänlaista puhelinseksiä Samanthan kanssa, vaikka mieleen kuvittelisi väkisikin puskevan hieman häiriinnyttävä ajatus siitä, ettei kai ohjelma kaikesta voihkinnastaan huolimatta todellisuudessa mitään tunne. Pidän myös epätodennäköisenä sitä, että tietokoneen kanssa seurustelusta tulisi muutaman kuukauden sisään niinkin hiljaisesti hyväksyttyä toimintaa, kuin leffa antaa ymmärtää, ottaen huomioon, millaista vastustusta esimerkiksi homosuhteet kokevat yhteiskunnassa vielä tänäkin päivänä.

Pääosanäyttelijöiden roolisuorituksista ei itsessään löydy mitään valittamista: Johansson luo Samanthasta itsenäisen persoonan pelkän äänensä voimalla, kun taas Phoenix on juuri niin erinomainen reppanana ja nörtähtävänä Theodorena, kuin käsikirjoitus sallii. Valitettavasti hahmojen suhteesta kehkeytyy kuitenkin varsin ontto ja kemiaton. Romanssin luonteesta johtuen heidän kanssakäymisestään muotoutuu hyvin dialogipainotteista, mikä vaatisi Jonzea huomattavasti kyvykkäämmän kynäniekan pitääkseen otteessaan. Tällaisenaan parin ajatustenvaihto taantuukin äkkiä pitkäveteisen juustoisaksi ja mitäänsanomattomaksi lepertelyksi, jossa riittää paljon sanoja mutta vain vähän emotionaalista tarttumapintaa.

Elokuva ei annakaan Theodoren eromasennuksen lisäksi oikein mitään syytä, miksi kaikista sen maailmassa meneillään olevista tekoälysuhteista meidän pitäisi kiinnostua juuri hänen ja Samanthan tarinasta. Tähän auttaisi kenties, jos parin yhteisiin hetkiin sisältyisi esimerkiksi ripaus valloittavaa huumoria, mutta kuvaavaa onkin, että vahvimmin koko leffassa hymyn suupielille nostaa alun puhelinseksikohtaus kissanraadolla kuristamisesta kiihottuvan naisen kanssa. Kohtaukset, joissa Theodore juoksentelee, tanssii tai muuten leikkii puhelimessa mukana kulkevan bittityttöystävänsä kanssa, ovat ilmeisesti tarkoitettu syventämään heidän keskinäistä yhteyttään, mutta myös ne jäävät tavoitteessaan latteiksi ja etäisiksi.

Paljon ihmisen ja tekoälyn välistä rakkautta vakuuttavammin Her onnistuukin kuvaamaan Theodoren ja hänen ex-vaimonsa suhdetta. Lyhyiden takaumien ja yhden kertomuksen nykyhetkeen sijoittuvan kohtauksen voimin heidän erostaan rakennetaan näet konflikti, joka paljastuu huomattavasti kiinnostavammaksi kuin leffan varsinainen draamallinen ydin. Hetkinä, joina Theodore kuvailee suhteen päättymisen synnyttämää ahdistusta, elokuva on lisäksi osuvimmillaan: "Joskus ajattelen, että olen tuntenut kaiken, mitä voi vain tuntea, ja tästä eteenpäin en tule tuntemaan mitään uutta - vain vähäisempiä versioita siitä, mitä olen jo aiemmin tuntenut."

Herin tulevaisuudenkuva, jossa toisistaan irralliset ihmiset elävät arkeaan visuaalisesti kliinisessä suurkaupungissa, on kerännyt kehuja osakseen, eikä täysin suotta. Sen pieniin yksityiskohtiin panostava maanläheisyys viehättääkin uskottavuudessaan. Päähenkilön työ muiden puolesta kirjeitä kirjoittavana kynäniekkana tosin alleviivaa kertomuksen pääteeman turhan raskaasti heti filmin alkuun. Lisäksi kyseinen ammatti tuntuu ideana hieman kaukaa haetulta, sillä minun on vaikea uskoa, että kovin moni luottaisi sijaiskynäilijän tuottavan ilman sanelua niin aidonoloista jälkeä, ettei se herättäisi vastaanottajissa epäilyksiä, etenkin jos nämä ovat vieläpä läheisiä ihmisiä. Humoristisesti elokuvan futuristisista visioista voisi myös todeta, että sen näkemys videopelihahmojen tekoälyn kehityksestä vaikuttaa lievästi utopistiselta.

Loppupuolellaan Herin tarina saa hiukan nostetta, kun Theodorelle alkaa valjeta, että kaikki Samanthan kaltaiset käyttöjärjestelmät ovat jo pitkään kommunikoineet tauotta keskenään. Vaikkei käännettä voikaan kehua yllätykselliseksi, tekoälyjen havaitessa, etteivät he tarvitse ihmisiä enää mihinkään, elokuva saavuttaa temaattisesti kiinnostavimman pisteensä. Kuviosta voikin havaita implikaatioita mahdollisesta ihmiskuntaa uhkaavan uuden lajin noususta. Leffan kerronta itsessään tosin jättää niin tehokkaasti huomiotta tämän kauhuskenaarion, että vihjaukset siihen suuntaan ovat saattaneet eksyä mukaan myös puolivahingossa.

Theodoren lapsellisuus hahmona ei harmi kyllä lakkaa vaivaamasta filmin viime metreilläkään. Hänen saadessaan tietää, että Samantha on niin sanotusti pettänyt häntä yhtä aikaa satojen muiden ihmisten kanssa, hänen veriselle loukkaantumiselleen ei voi kuin pyöritellä silmiään. Luulisi miehen jo käsittävän, että heidän suhteensa perustuu joka tapauksessa vahvasti käyttöjärjestelmän luomaan illuusioon! Ottaen huomioon, että hänen kumppaninsa on ihan eri kapasiteetin ajatteluun kykenevä olento kuin hän itse, eikö hän tosissaan ollut varautunut etukäteen mihinkään vastaavaan?

Kaikkeen osakseen saamaansa ylistykseen nähden Heristä muodostuukin lopulta melkoinen pettymys. Elokuvana se tuo mieleen erään toisen odotettua latteamman scifi-pätkän, Duncan Jonesin Moonin, joka niin ikään haaskasi kiinnostavat lähtökohtansa ja kärsi rasittavasta tomppeliksi kirjoitetusta päähenkilöstä. Herin aihe on kiehtova, omaperäinen, jopa tärkeä, mutta sen käsittelyn epäonnistuneisuudesta kertoo se, että kesken elokuvan minun teki mieli viettää ennemmin aikaa omaa kännykkääni näpelöiden kuin tuijottaa Theodorea seurustelemassa omansa kanssa.