The Walking Dead - 1. tuotantokausi

En ole koskaan pitänyt zombeja erityisen kiinnostavina hirviöinä, sillä ajatus löntystävistä ihmislihaa himoitsevista raadoista tuntuu ennemmin koomiselta kuin pelottavalta. Siksipä en myöskään ole tutustunut zombielokuvagenreen umpihuonoa ensimmäistä Resident Evil -leffaa lukuunottamatta, jota sitäkään en kestänyt katsoa loppuun asti. Pelattuani Telltale Gamesin loistavan The Walking Dead -seikkailupelin koin kuitenkin pakottavaksi tarpeekseni perehtyä samannimiseen, niin ikään Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuvaan televisiosarjaan. Pelissä nimittäin zombit toimivat pääosan sijaan vain sytykkeenä ihmisten väliselle murskaavalle selviytymisdraamalle.

Olin kuullut televisiosarjasta etukäteen lähinnä vain haukkuja, joten se yllätti minut laadukkuudellaan. Odotukseni olivat säädetty jotakuinkin Lostin kaltaisen tyhjänpäiväisyyden tasolle, mutta Walking Dead osoittautuukin sitä kertaluokkaa tyylitajuisemmaksi ja vähemmän teennäiseksi tapaukseksi. Hahmorintamalla sekä käsikirjoituksen rohkeudessa ja yllätyksellisyydessä jäädään pelistä selvästi jälkeen, mutta kaikesta huolimatta show'sta muodostuu varsin pätevää postapokalyptista viihdettä.

Parhaimmaksi jaksoksi lyhyellä kuuden episodin ensimmäisellä tuotantokaudella kohoaa ehdottomasti Frank Darabontin, sarjan alkuperäisen showrunnerin, ohjaama pilotti, Days Gone By. Aloituksena se on vähäeleinen ja kiireettömän tunnelmoiva yhden miehen herääminen zombimaailmanloppuun. Ohittaessaan paniikin ja pakokauhun täytteiset epidemian ensiaskeleet jakso pääseekin miellyttävästi keskittymään toiminnan sijaan harvojen hahmojensa ihmiskohtaloihin. Päähenkilö Rickiin luodaan esimerkiksi näppärästi tarttumapintaa jo jakson ensimetreillä hänen paljastaessaan, etteivät hänen välit vaimoonsa ole olleet viime aikoina parhaat mahdolliset.

Walking Deadia ei voi myöskään syyttää korkeiden tuotantoarvojen puutteesta. Sarjan lavastus ja erityisesti zombien maskeeraus ovat vakuuttavaa jälkeä, minkä lisäksi käytetyt tietokone-efektit sulautuvat suurimmaksi osaksi huomaamattomasti muun kuvaston joukkoon. Vain kauden viimeisessä jaksossa pari hieman kökön näköistä CGI-räjähdystä pistävät silmään.

Pilotin jälkeen show ottaa sävyltään askeleen vähemmän vakavaan suuntaan. Toinen episodi tuo mukanaan jopa brutaalia huumoria, kun sankarit keksivät hämätä zombeja sotkemalla itsensä kylmättyjen kalmojen sisäelimiin. Vaikka pidinkin enemmän aloitusjakson lohduttomasta tunnelmasta, pysyy meno silti yhä hyväksyttävissä rajoissa, sillä aivan kieli poskessa -linjalle ei kuitenkaan heittäydytä. Suolilla itsensä hajustaminen vaikuttaa tosin taktiikalta, jonka hyödyntämisen selviytyjät kätevästi sarjan edetessä unohtavat. Koin lisäksi hieman epätodennäköisenä, että rankkasade olisi tosiaan ehtinyt huuhtoa suojelevan löyhkän hahmojen yltä heidän lyhyen kadulla tallustelunsa aikana.

Vastaavanlaisia pieniä yksityiskohtia, jotka nakertavat tapahtumien uskottavuutta, ei sarja kykenekään täysin välttämään. Rickin esimerkiksi kohdatessa ensimmäistä kertaa joukon henkiinjääneitä osa heistä on pukeutunut puremilta suojaaviin urheiluvarusteisiin, jotka he kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä riisuvat päältään heti seuraavassa kohtauksessa, eikä asiasta toistamiseen mainita. Hiukan häiritsevää on myös se, kuinka huolettomasti hahmot hyökkäävät lähitaisteluaseilla zombien kimppuun ilman pelkoa hengenvaarallisista naarmuista tai veriroiskeista. Kokonaisuuden kannalta nämä seikat eivät nouse kuitenkaan kriittisiksi, eikä niistä liika niuhottaminen tunnu muutenkaan mielekkäältä, sillä zombit aiheena edellyttää jo lähtökohtaisesti silmien ummistamista tietyiltä epäloogisuuksilta.

Ensimmäisen kauden aikana Walking Deadin hahmojen joukosta ei ennätä vielä erottautua järin mielenkiintoisia yksilöitä. En sinänsä vihannut Rickin, hänen vaimonsa Lorin ja hänen parhaimman ystävänsä Shanen välistä hieman saippuasarjamaista kolmiodraamaa, mutta kolmikosta etenkin Rick ja Lori jäävät lopulta todella mitäänsanomattomiksi. Molempien hahmojen näyttelijät ovat myös tylsän puunaamaisia, eikä heidän välillään aisti oikein minkäänlaista kemiaa.

Muista selviytyjistä mieleen painuvat lähinnä punaniskaveljekset Merle ja Daryl. Umpirasistisesta Merlestä sarja saakin arkkityyppisen mustavalkoisen pahishahmon luomaan ylimääräistä jännitettä ryhmään. Miehen rooli jää kuitenkin vielä tässä vaiheessa tarinaa yllättävän pieneksi hänen kadotessa maisemista puolivälissä kautta, mutta todennäköisesti häneen palataan vielä myöhemmin sarjassa. Darylin puolestaan nostaisin kuuden ensimmäisen jakson jäljiltä show'n lupaavimmaksi henkilöksi, sillä pragmaattisesti asioihin suhtautuvassa kuumakallessa on persoonana potentiaalia.

Selviytymiskauhugenren perusärsyttävyyksiin kuuluu se, että ajoittain hahmot kirjoitetaan käyttäytymään rasittavan typerästi ja itsetuhoisesti. Myös Walking Deadin televisiosovituksessa Rickin ja kumppaneiden ratkaisut ansaitsevat välillä osakseen kulmien kohottelua. Heidän leirinsä vartiointi vaikuttaa esimerkiksi aivan olemattomalta, ryhmän vanhemmat eivät vaivaannu katsomaan lapsiensa perään hetkenkään vertaa, ja ääntä käytetään välillä täysin harkitsemattomasti, vaikka se nimenomaan vetää zombeja puoleensa. Hälytys päällä ujeltavalla urheiluautolla muun muassa ajetaan huoletta suoraan leiriin kuin epäkuolleiden pillipiiparia leikkien, ja turvapaikan ovella huudetaan apua kauhuissaan, vaikka ilman mölyämistä zombeista tuskin ehtisi koitua mitään hätää. On myös vaikea ymmärtää, miten Merle saa päähänsä, että vangiksi jäätyään hänen oman kätensä irti sahaaminen hoituu edes tylsällä sahalla helpommin kuin häntä pitelevien käsirautojen tai niiden toisessa päässä lepäävän putken poikki leikkaaminen.

Kaikeksi onneksi sarja ei kuitenkaan turvaudu hahmojen pöljäilyyn yleisenä juonen edistämisen tai draaman rakentamisen keinona. Tällaiseen laiskaan käsikirjoittamiseen likipitäen taannutaan, kun siskonsa menettänyt Andrea valmistautuu jättämään vaarallisen läheiset ja itsesuojeluvaistottomat jäähyväiset zombiksi muuttuvalle rakkaalleen. Hänkin päätyy silti lopulta hallitsemaan tilanteen sen sijaan, että syöttäisi naamansa epäkuolleelle perheenjäsenelleen, kuten etukäteen pelkäsin.

Loppupuoli Walking Deadin ensimmäistä kautta ei yllä aivan yhtä vahvaan suoritukseen kuin sen alku. Rickin joukkion yhteenotto latinojengin kanssa leikittelee sentään vielä ovelasti katsojan ennakkoluuloilla, vaikka se onkin jälleen hetkellinen poikkeama humoristisempan suuntaan show'n yleisvireessä. Kauden finaalissa kuitenkin tuodaan mukaan jo turhia scifi-elementtejä muun muassa supertekoälyn muodossa, ja jännitystä luodaan aikapommilta karkuun juoksemisen kaltaisilla ummehtuneilla kliseillä. Nämä ovat selkeitä tyylirikkoja sarjan muuten maanläheisessä tunnelmassa.

Päätösjaksossa tuo tosin mukanaan tarinaan mielenkiintoisia käänteitä hahmojen saadessa tietää lisää zombiepidemian epätoivoisesta kokonaistilanteesta. Finaalissa pyöritellään myös sarjan maailmaan sopivia, eutanasia-teeman ympärille kietoutuiva moraalisia dilemmoja, joihin ei viisaasti sorruta tarjoamaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Erityisen kiehtova näistä on kauden lopussa esiteltävän tutkijahahmon eteen asettuva kysymys siitä, onko parempi tapattaa armollisesti joukko ihmisiä kuin antaa heidän itse päättää elämistään, vaikka seurauksena he kokisivatkin todennäköisesti paljon ikävämmän kohtalon.

Vaikkei Walking Deadin ensimmäinen kausi erityisesti juhlikaan omaperäisyydellä, eikä sen hahmoista vielä ennätä ponnistaa esiin järin muistettavia yksilöitä, osoittautuu se kaikesta huolimatta lupaavaksi aloitukseksi sarjalle. Ensimmäiset kuusi jaksoa pitävät otteessaan, ja vaikka kyseessä on vielä tähän mennessä suhteellisen kevyttä viihdettä verrattuna esimerkiksi Telltalen mestariteokseen, paistaa show'sta potentiaali myös syvempien teemojen käsittelyyn. Tätä kirjoittaessa olenkin jo katsonut kokonaisuudessaan paljon parjausta osakseen saaneen toisen kauden sekä aloittanut kolmatta, eikä show'n taso ole mielestäni sen osakseen saamasta kritiikistä huolimatta mainittavasti laskenut.