En ole koskaan pitänyt zombeja erityisen kiinnostavina hirviöinä, sillä ajatus löntystävistä ihmislihaa himoitsevista raadoista tuntuu ennemmin koomiselta kuin pelottavalta. Siksipä en myöskään ole tutustunut zombielokuvagenreen lukuun ottamatta umpihuonoa ensimmäistä Resident Evil -leffaa, jota sitäkään en jaksanut katsoa loppuun asti. Pelattuani Telltale Gamesin loistavan The Walking Dead -seikkailupelin koin kuitenkin pakolliseksi perehtyä samannimiseen, niin ikään Robert Kirkmanin sarjakuvaan perustuvaan televisiosarjaan. Pelissä nimittäin zombit toimivat vain sytykkeenä ihmisten väliselle murskaavalle selviytymisdraamalle.
Olin kuullut televisiosarjasta etukäteen vain haukkuja, joten se yllätti minut laadukkuudellaan. Odotukseni oli säädetty jotakuinkin Lostin kaltaisen tyhjänpäiväisyyden tasolle, mutta The Walking Dead osoittautuu sitä kertaluokkaa tasokkaammaksi. Hahmorintamalla sekä käsikirjoituksen rohkeudessa ja yllätyksellisyydessä jäädään pelistä selvästi jälkeen, mutta kaikesta huolimatta show'sta muodostuu varsin pätevää postapokalyptista viihdettä.
Kuuden episodin mittaisen ensimmäisen tuotantokauden parhaaksi jaksoksi kohoaa ehdottomasti Frank Darabontin, sarjan alkuperäisen showrunnerin, ohjaama pilotti Days Gone By. Aloituksena se on vähäeleinen ja kiireettömän tunnelmoiva yhden miehen herääminen zombimaailmanloppuun. Koska jakso ohittaa paniikin ja pakokauhun täytteiset epidemian ensiaskeleet, se pääsee miellyttävästi keskittymään toiminnan sijaan hahmojensa ihmiskohtaloihin. Päähenkilö Rickiin luodaan esimerkiksi tarttumapintaa jo jakson ensimetreillä hänen paljastaessaan, etteivät välit hänen vaimoonsa ole olleet viime aikoina parhaat mahdolliset.
The Walking Deadia ei voi myöskään syyttää korkeiden tuotantoarvojen puutteesta. Sarjan lavastus ja erityisesti zombien maskeeraus ovat vakuuttavaa jälkeä. Käytetyt tietokone-efektit myös sulautuvat enimmäkseen huomaamattomasti muun kuvaston joukkoon. Vain kauden viimeisessä jaksossa pari hieman kökön näköistä CGI-räjähdystä pistää silmään.
Pilotin jälkeen show'n sävy ottaa askeleen vähemmän vakavaan suuntaan. Toinen episodi tuo mukanaan jopa brutaalia huumoria, kun sankarit keksivät hämätä zombeja sotkemalla itsensä kylmättyjen kalmojen sisäelimiin. Vaikka pidinkin enemmän aloitusjakson lohduttomasta tunnelmasta, pysyy meno yhä hyväksyttävissä rajoissa, sillä aivan kieli poskessa -linjalle ei heittäydytä. Suolilla itsensä hajustaminen vaikuttaa tosin taktiikalta, jonka hyödyntämisen selviytyjät kätevästi sarjan edetessä unohtavat. Tuntuu myös epätodennäköiseltä, että rankkasade ehtisi huuhtoa suojelevan löyhkän hahmojen yltä heidän lyhyen tallustelunsa aikana.
Vastaavanlaisia pieniä yksityiskohtia, jotka nakertavat tapahtumien uskottavuutta, ei sarja kykenekään täysin välttämään. Kun Rick esimerkiksi kohtaa ensimmäistä kertaa joukon henkiinjääneitä, osa heistä on pukeutunut puremilta suojaaviin urheiluvarusteisiin. Suojukset kuitenkin riisutaan jostain käsittämättömästä syystä päältä heti seuraavassa kohtauksessa, eikä asiasta toistamiseen mainita. Ärsyttävää on sekin, kuinka huolettomasti hahmot hyökkäävät lähitaisteluaseilla zombien kimppuun ilman pelkoa hengenvaarallisista naarmuista tai veriroiskeista.
Kokonaisuuden kannalta nämä seikat eivät nouse kuitenkaan kriittisiksi. Niistä liika niuhottaminen ei olisi muutenkaan mielekästä, sillä zombit edellyttävät jo aiheena silmien ummistamista tietyiltä epäloogisuuksilta.
Ensimmäisen kauden aikana The Walking Deadin hahmojen joukosta ei ennätä vielä erottautua järin mielenkiintoisia yksilöitä. En varsinaisesti vihannut Rickin, hänen vaimonsa Lorin sekä hänen parhaimman ystävänsä Shanen välistä, saippuasarjamaista kolmiodraamaa, mutta kolmikosta etenkin Rick ja Lori jäävät todella mitäänsanomattomiksi. Molempien hahmojen näyttelijät ovat myös tylsän puunaamaisia, eikä heidän välillään aisti minkäänlaista kemiaa.
Muista selviytyjistä mieleen jäävät lähinnä punaniskaveljekset Merle ja Daryl. Umpirasistisesta Merlestä sarja muovaa arkkityyppisen mustavalkoisen pahishahmon luomaan jännitettä ryhmään. Miehen rooli jää kuitenkin vielä tässä vaiheessa tarinaa yllättävän pieneksi hänen kadotessa maisemista puolivälissä kautta. Todennäköisesti häneen palataan vielä myöhemmin sarjassa.
Darylin puolestaan nostaisin kuuden ensimmäisen jakson jäljiltä show'n lupaavimmaksi henkilöksi. Pragmaattisesti asioihin suhtautuvassa kuumakallessa on persoonana potentiaalia.
Selviytymiskauhugenren perusärsyttävyyksiin kuuluu se, että ajoittain hahmot kirjoitetaan käyttäytymään rasittavan typerästi ja itsetuhoisesti. Myös The Walking Deadin televisiosovituksessa Rickin ja kumppaneiden ratkaisut ansaitsevat välillä osakseen kulmien kohottelua. Heidän leirinsä vartiointi vaikuttaa esimerkiksi olemattomalta, vanhemmat eivät vaivaannu katsomaan lastensa perään hetkeäkään, eikä äänenkäytön suhteen noudateta minkäänlaista huolellisuutta. Hälytys päällä ujeltavalla urheiluautolla muun muassa ajetaan huoletta suoraan leiriin kuin epäkuolleiden pillipiiparia leikkien, ja turvapaikan ovella huudetaan apua kauhuissaan, vaikka ilman mölyämistä zombeista tuskin ehtisi koitua mitään hätää.
Typeryys tuottaa välillä tahatonta komiikkaa. On esimerkiksi poskettoman pöhköä, että vangiksi jäänyt Merle päättää sahata mieluummin oman kätensä kuin käsiraudat tai niiden toisessa päässä lepäävän putken.
Kaikeksi onneksi sarja ei silti turvaudu hahmojen pöljäilyyn yleisenä juonen edistämisen tai draaman rakentamisen keinona. Tätä ehdin jo pelätä, kun siskonsa menettänyt Andrea valmistautuu jättämään itsesuojeluvaistottomat jäähyväiset zombiksi muuttuvalle rakkaalleen. Hänkin päätyy silti lopulta hallitsemaan tilanteen sen sijaan, että syöttäisi naamansa epäkuolleelle perheenjäsenelleen.
Loppupuoli The Walking Deadin ensimmäistä kautta ei yllä aivan yhtä vahvaan suoritukseen kuin sen alku. Rickin joukkion yhteenotto latinojengin kanssa leikittelee sentään vielä ovelasti katsojan ennakkoluuloilla, vaikka se onkin jälleen hetkellinen poikkeama humoristisempaan suuntaan show'n yleisvireessä. Kauden finaalissa sen sijaan tuodaan mukaan jo turhia scifi-elementtejä muun muassa supertekoälyn muodossa. Jännitystä luodaan myös aikapommilta karkuun juoksemisen kaltaisilla ummehtuneilla kliseillä. Nämä ovat selkeitä tyylirikkoja sarjan muuten maanläheisessä tunnelmassa.
Päätösjakso tuo tosin mukanaan tarinaan mielenkiintoisia käänteitä hahmojen saadessa tietää lisää zombiepidemian epätoivoisesta kokonaistilanteesta. Finaalissa pyöritellään myös sarjan maailmaan sopivia, eutanasia-teeman ympärille kietoutuvia moraalisia dilemmoja, joihin ei viisaasti sorruta tarjoamaan valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Erityisen kiehtova näistä on kauden lopussa esiteltävän tutkijahahmon kohtaama kysymys siitä, onko parempi tapattaa armollisesti joukko ihmisiä kuin antaa heidän itse päättää elämistään, vaikka seurauksena he kokisivat todennäköisesti paljon ikävämmän kohtalon.
Vaikkei The Walking Deadin ensimmäinen kausi juhlikaan omaperäisyydellä eikä sen hahmoista vielä ponnista esiin mieleenpainuvia yksilöitä, osoittautuu se kaikesta huolimatta lupaavaksi aloitukseksi sarjalle. Ensimmäiset kuusi jaksoa pitävät nimittäin otteessaan. Vaikka kyseessä on vielä suhteellisen kevyttä viihdettä verrattuna esimerkiksi Telltalen mestariteokseen, show'sta paistaa silti potentiaali syvempien teemojen käsittelyyn.
Kommentit
Lähetä kommentti