The Walking Dead - 2. tuotantokausi

Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva The Walking Dead -televisiosarja on osoittautunut suorastaan koomisen mittakaavan jättimenestykseksi ohittaen viime aikoina katsojamäärissään jopa Sochin olympialaiset. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt televisioyhtiö AMC:tä antamasta lähtöpasseja jo peräti kahdelle show'n vetäjälle. Sarjan luojan Frank Darabontin potkuja onkin yleisesti uskottu yhdeksi syyksi kovalla kädellä kritisoidun toisen tuotantokauden ongelmiin. Olin kuullut runsaasti etukäteen epämairittelevia kauhutarinoita siitä, miten show'n taso lässähtää totaalisesti kuuden ensimmäisen jaksonsa jälkeen, joten odotukseni olivat asetettu jälleen matalalle. Toistamiseen Rick Grimesin ja kumppaneiden postapokalyptiset seikkailut yllättivät minut kuitenkin positiivisesti.

Toinen kausi kävelevien kuomien seurassa alkaa miellyttävän kaoottisissa merkeissä. Selviytyjäseurueen matka kohti Fort Benningiä keskeytyy näet hylättyjen autojen liikenneruuhkaan, eikä tietysti aikaakaan, kun heidän ympärillään parveilee mätänevää lihaa maskeerausosaston usean illan ylitöiden edestä. Lapsista kehkeytyy zombien kansoittamassa maailmassa taakka, sillä pian yksi onkin jo kateissa ja toisella harhaluoti mahassaan. Jonkun verran aloitusjakson jäljiltä tosin ihmetyttää, eikö hahmokatraalle karkuun hipsimisen autojen lomassa olisi luullut olleen paljon varteenotettavampi vaihtoehto kuin niiden alle riskialttiisti piiloutuminen hajun perusteella saaliinsa tunnistavilta epäkuolleilta.

Siinä missä iso osa katsojista on valittanut toisen kauden alkupuolen jumittamisesta Sofia-tytön etsintöihin, itse sen sijaan pidin siitä, että sarja malttaa antaa painoarvoa tämänkaltaisille suhteellisen arkisille ryhmän vastoinkäymisille. Show'n kuvaamassa maailmassa on nimittäin enemmän kuin uskottavaa, että tavallisille ihmisille, joista ei ole vielä kuoriutunut paatuneita ja kylmäverisiä hengissä sinnittelijöitä, lapsen hukkaan joutuminen muodostaisi merkittävän dilemman. Sofian häviämisen kaltaiset yksinkertaiset konfliktit antavatkin mielestäni aivan yhtä kelvollisen pohjan sarjalle rakentaa selviytymisdraamaansa kuin vaikkapa tuhatpäisen zombilauman hyökkäys.

Hidastempoisuus ja pienimuotoiseen draamaan keskittyminen eivät häirinneetkään minua, sillä teemojensa puolesta sarja jatkaa kiinnostavasti edeltävän kauden finaalin nihilististen kysymysten viitoittamalla polulla. Brennerin esittämät ajatukset itsemurhan kannattavuudesta kaikuvatkin siinä, miten Rick ja Lori joutuvat pohtimaan, olisiko kuolema kenties loppujen lopuksi Carlille zombien kansoittamassa maailmassa paras vaihtoehto. Show suhtautuu lisäksi varsin tylysti hahmojensa pyrkimyksiin etsiä apua uskosta, sillä rukouksiin turvautumisesta ei tunnu seuraavan heille mitään hyvää. Muutamaan otteeseen käsikirjoituksen siloittelematon suorasukaisuus pääseekin yllättämään, kuten Carlin tyrmätessä aikuisten puheet taivaasta idioottimaisina tai umpiuskovaisen maatilanpitäjä Hershelin todetessa järkyttyneenä: "Kristus lupasi ylösnousemuksen. Minä vain luulin, että hänellä oli jotain muuta mielessään." Myös se, että kauden ensimmäisessä jaksossa Rickin odottama merkki Jumalalta kääntyy päälaelleen hänen poikansa haavoittuessa hengenvaarallisesti, on erityisesti jenkkisarjalle harvinaisen rohkea veto.

Aivan The Walking Dead -pelin päräyttävyyden tasolle juonenkäänteissä ei silti päästä, ja tietyt väistämättömyydet tarinasta voikin ennakoida. On esimerkiksi itsestään selvää, ettei Carl kuole metsästäjän luotiin eikä Sofia jää ikuisesti hukkateille, kuten on myös hyvin ennustettavaa, että kahden hengen keikalla zombien valtaamaan kouluun lasta ampunut lihava sivuhenkilömies päätyy kalmojen ruokalistalle. Silti kehuja sarjalle on annettava muun muassa siitä, ettei hahmojen kuolemia toteuteta aina kaikkein kliseisimmällä tavalla, eikä Sofiankaan tapauksessa alennuta silittelemään katsojan päätä.

On kieltämättä totta, että lähestyttäessä kauden keskivaihetta show tarjoilee peräkkäin muutaman runsaasti tyhjäkäyntiä sisältävän jakson. Valitukset tarinan paikoillaan polkemisesta tuntuivat kuitenkin mielestäni ylimitoitetuilta, sillä lukematta negatiivisia kommentteja itse olisin tuskin rekisteröinytkään kyseisiä episodeja muuna kuin hyvin monelle televisiodraamalle tavanomaisena, isoja tapahtumia edeltävänä suvantovaiheena. Kenties tähän eroon monien muiden katsomiskokemuksessa omaani nähden vaikutti viikkotahtiin seuraamisen mukanaan tuoma ylimääräinen odottelu, josta sarjaa Netflixistä ahmiessa ei tarvinnut kärsiä.

Kun Sofia viimein kauden puolivälissä löytyy, käänteeseen johtava intensiivinen yhteenotto ja itse tytön julma kohtalo antavat kuitenkin odottelulle vastinetta. Shanen ja Rickin välinen riita Hershelin ladossa säilyttämistä zombeista, joiden farmari itse uskoo olevan vain sairaita ihmisiä, onkin rakennettu erinomaisesti. Shane on nimittäin kiistatta oikeassa siinä, mitä elävien kuolleiden suhteen pitäisi tehdä, mutta hänen ei haluaisi olevan ottaen huomioon hänen häikäilemättömän käytöksensä Rickin solidaarisuuteen verrattuna. Ryhmän järkytyksen hetki Sofian kävellessä raatona ulos ladosta osoittautuu puolestaan mainion masentavaksi kauden ensimmäisen puoliskon päätökseksi, jota ei varjosta edes se, että tytön piilo on suhteellisen helposti etukäteen arvattavissa.

Kaiken kaikkiaan Shanesta ollaan onnistuttu muodostamaan kaudelle pelottavan inhimillinen pahishahmo. Hän edustaa tosielämästä tuttua ihmistyyppiä, joka kykenee noudattamaan arjessa riittävän sosiaalisen painostuksen alla moraalisia normeja mutta joka tilaisuuden tarttuessa ei epäröi edistää omaa asemaansa muiden ihmisten kustannuksella. Jeffrey DeMunnin näyttelemä porukan vanhin, Dale, toteaakin hänelle osuvasti: "Sinä kuulut tähän maailmaan." Shane ei latistu tarinassa kuitenkaan täysin yksiulotteiseksi ilkimykseksi, vaan hänen motiivinsa ryöstää Rickin rooli rakastamansa naisen ja pojan perheenisänä on pitkälti ymmärrettävissä. Joe Bernthal naulitsee lisäksi esiintymisellään hahmon röyhkeän, hieman junttimaisen olemuksen täydellisesti.

Shanen ohella sivuhenkilöistä lisäsyvyyttä luodaan erityisesti jo ensimmäisellä kaudella lupaavalta vaikuttaneelle Darylille. Shanen tavoin ristiriitaisena persoonana hänestä kehkeytyykin yksi sarjan kiinnostavimpia tapauksia. Hahmon kovaa ulkokuorta pehmitetään hänen esittämillä välittävillä eleillä Sofian äitiä, Carolia, kohtaan, ja syitä hänen hankalaan luonteenlaatuunsa valoitetaan puolestaan avaamalla hänen vaikeaa suhdettaan veljeensä, Merleen.

Myös muutkin show'n hahmot olisivat voineet hyötyä samanveroisesta taustoituksesta, sillä suurin osa heistä jää käsikirjoittajien yrityksistä huolimatta edelleen valitettavan pintapuolisiksi. Kauden ensimmäiseen jaksoon on esimerkiksi sisällytetty hyvä konflikti, jossa Andrea syyttää - sinänsä aiheesta - Dalea toisten elämää ja kuolemaa koskevien päätöksien tekemisestä, mutta loppukaudella naiselle ei sitä vastoin keksitä mitään mainitsemisen arvoista tekemistä. Glennin ihastuminen Maggieen sekä sen mukanaan tuomat vihjeet siitä, että nörtähtävästä pitsalähetistä voisikin kehittyä todellinen johtajatyyppi, nostattavat niin ikään mielenkiintoa, mutta valitettavasti parin suhde taantuu nopeasti yhdentekevän kinastelun ja mökötyksen tasolle. Carolista ja T-Dogista ei puolestaan kehtaisi edes varsinaisina hahmoina puhua, sillä niin vähän sarja viitsii heihin panostaa. Jäyhä farmari-Hershel on sentään sivuhenkilönä miellyttävä uusi tuttavuus, eikä hänestä voi olla pitämättä jo hänen karismaattisen näyttelijänsä, Scott Wilsonin, vuoksi.

Hahmokaartin heikoimmat leikit löytyvät silti harmi kyllä Grimesin perheestä. Pidettävien lapsihahmojen kynäilemisessä sarjan kirjoittajien olisikin kannattanut kääntyä Walking Dead -pelin puoleen, sillä ainoat tunteet, joita Carl Darwin-palkinnon arvoisella käytöksellään herättää, ovat epäusko ja ärtymys. Jopa Carlia pahempi on kuitenkin hänen äitinsä, Lori, joka voittaa maailman huonoimman vanhemman palkinnon jo siitä hyvästä, ettei hän keskellä zombiapokalypsiakaan ymmärrä hetken vertaa katsoa poikansa perään. Lisäksi Sarah Wayne Callisin yksi-ilmeinen tulkinta lämmittää varsin tehokkaasti sapen kiehumispisteeseensä, etenkin koska tuo ainoa ilme saa hänet vieläpä vaikuttamaan siltä, kuin hän haluaisi jatkuvasti komentaa jotakuta lopettaa pelaamisen, siivoamaan huoneen ja viemään roskat ulos.

Itse asiassa pelkkä Lorin zombinmurkinaksi päätyminen korjaisi aimo osan kauden ongelmista. Hänen raskausdraamansa esimerkiksi voittaa tuskin puolelleen edes raskaana olevia naiskatsojia, ja sen tapauksessa suurin onni onkin, ettei kyseisen salaisuuden kanssa erehdytä vatvomaan loputtomiin. Hahmon tekopyhyys ja itsekkyys aiheuttavat kotisohvalla myös jatkuvasti kuuluvaa hampaiden kiristelyä. Riemu repeääkin sitä vastoin niinä aivan liian harvoina hetkinä, joina sarja tavastaan poiketen tiedostaa naikkosen rasittavuuden ja antaa toisten sivuhenkilöiden, kuten Darylin tai Andrean, sanoa hänelle suorat sanat.

Kauden loppupuolella Lorin älyvapaa ja epäonnisesti päättyvä kaahaus kauan poissa farmilta viipyneen Rickin perään tuntuu lisäksi ensimmäiseltä todella häiritsevältä kerralta, kun sarja käyttää sankareidensa typeriä aivopieruja juonen edistämisen välineenä. Hahmojen puuhat eivät kieltämättä aina ole tarinassa vakuuttaneet viisaudellaan, kuten heidän päätön yrityksensä evakuoida kaivoon harhautunut zombi Cherokee Rose -jaksossa muistuttaa. Kaivo-operaationkin tapauksessa show silti vaikuttaa olevan jollain tasolla perillä ryhmän touhujen hölmöläismäisyydestä, koska välikohtauksessa on sentään mukana ripaus huumoria - samaan tapaan kuin Rickin ja Glennin suolestushämäyksen tapauksessa ensimmäisen kauden Guts-episodissa.

Rick itse sentään kehittyy hahmona kaikesta huolimatta miellyttävästi kauden aikana, vaikkei sen alussa hänen moraalisesti tahraton kirkasotsaisuutensa vielä annakaan odottaa paljoa. Hänen särmättömyytensä paljastuu kuitenkin harkituksi ratkaisuksi, sillä loppujen lopuksi hänen tarinastaan muodostuu hyvän miehen synkkä matka ideaalinsa ja ihanteensa olosuhteiden pakosta hylkääväksi, anteeksipyytelemättömäksi selviytyjäksi. Andrew Lincoln ei tosin lukuisine maneereineen edelleenkään ihastuta minua näyttelijänä, vaikkei häntä varsinaisesti huonoksikaan roolissa voi soimata.

Kauden puolivälin jälkeen lisäkierroksia juoneen tuo vuorostaan ulkoinen uhka toisen ryhmän muodossa. Nebraska-jakson tarantinomaisen tiheätunnelmainen baarivälikohtaus ja sitä seuraava Triggerfinger-episodin aseellinen selkkaus pitävätkin tiukasti otteeseen ja todistavat, että sarja osaa halutessaan myös rakentaa mallikasta jännitystä.

Todella kutkuttavien teemojen äärelle show sen sijaan pääsee, kun farmin asukkaat joutuvat tekemään yhdessä päätöksen yhteenoton jälkimainingeissa vangiksi jääneen nuoren miehen kohtalosta. Kohtaus, jossa luonteeltaan humaani Dale yrittää epätoivoisesti vakuuttaa pelokkaita, tunnekylmästi asiaan suhtautuvia tovereitaan säilyttämään muukalaisen hengen, nousee jopa erääksi kauden kohokohdista, eikä vähiten DeMunnin vaikuttavan näyttelijäntyön ansiosta.

Itse samaistuinkin täysin Dalen pyrkimyksiin saada muiden hahmojen päät kääntymään, sillä en edes zombiemaailmanlopun keskellä haluaisi kuin ehdottoman pakon edessä edistää vastenmielistä, irrationaalista me-te-heimolaisajattelua, jossa pelkkää väärään porukkaan kuulumista pidetään kuolemantuomion arvoisena. Lisäksi voisi kuvitella, että nuorukaisen elossa pitämisestä olisi saattanut olla seurueelle jopa hyötyä henkivakuutuksena, jos vihamielinen toinen ryhmä olisi sattunut löytämään tien maatilalle omin neuvoin. Dale itse kommentoi tilannetta kaiken kaikkiaan kuvaavasti: "Tapammeko hänet tosiaan vain, koska emme keksi muutakaan?"

Hienoisen pettymyksen show tuottaakin siinä, ettei Rick kuitenkaan lopulta kehtaa viedä loppuun vaikeaa päätöstä riistää vangilta henki. Carlin juuri sopivaan aikaan paikalle ilmestyminen hänet pälkähästä päästämään on nimittäin tarinankerronnallisesti laiska käänne.

Samoin lattealta ratkaisulta tuntuu Dalen tapattaminen tyhjänpäiväisimmällä mahdollisella tavalla välittömästi sen jälkeen, kun hahmosta on onnistuttu muovaamaan keskimääräistä mielenkiintoisempi. Koko hänen kuolinkohtauksensa onkin toteutettu melkoisen kömpelösti. Jos nimittäin keskellä peltoaukeaa selän takaa kimppuun hiippailevan zombin voi selittää vielä pimeysolosuhteista vääränlaisen kuvan antavalla yövalaistuksella, ihmisen mahan pelkillä sormilla auki repiminen pistää sen sijaan silmään varsin valikoidusti ilmenevänä epäkuolleiden supervoimana.

Sivuhenkilöiden poistuessa yksitellen show'n muonavahvuudesta ongelmana jatkon kannalta ei voikaan olla näkemättä sitä, että hahmot, jotka kaudella päätyvät vaihtamaan hiippakuntaa, ovat myös eräitä tähän asti tarinassa eniten kehitetyimpiä. Shanen kuolema, toisin kuin Dalen, on sentään sinällään draamallisesti looginen ja tyydyttävä ratkaisu kauden päätteeksi, mutta hänen jälkeensä sarjaan ei jää jäljelle montaa välittämisen arvoista henkilöä.

Kauden finaalijakso ei kuitenkaan keskity hahmoihin vaan pitää sisällään vaihtelun vuoksi puhtaan rempseää zombitoimintaa, jonka suhteen show on kieltämättä pysytellyt varsin kitsaana. Kalmojen lahtaus onkin tervetullutta menoa kaiken hidastempoisen draaman keskelle, eivätkä komeasti kuvatun harvennusoperaation keskellä sellaiset pikkumokat kuin sankareiden loppumattomat panokset tai liikkuvista autoista tauotta ampumat pääosumat paljoa paina. Siitä kirjoittajat sitä vastoin sietävätkin saada satikutia, miten kerrassaan tarinallisen kliimaksin kannalta sopivasti epäkuolleiden lauma päättää osua farmin kohdalle juuri, kun kauden päätös alkaa kolkutella ovelle. Huvitusta herättää myös se, miten jakson sekasorron ja kaaoksen perimmäisenä päämääränä tuntuu olevan kaikkein turhimpien sivuhenkilöiden pelistä pois yksitellen tiputtaminen.

Jos jostain uskottavuusongelmista haluan kauden toiminnallisissa osuuksissa voivotella, niin siitä, miten ärsyttävän estoitta ja ilman huolen häivää hahmot edelleen hankkiutuvat lähitaisteluun zombien kanssa. Erityisesti elävien kuolleiden päähän puukottaminen olisi takuulla todellisuudessa hankalampaa ja riskialttiimpaa kuin sarja antaa ymmärtää. Veriroiskeet eivät ilmeisesti myöskään ole show'n maailmassa minkäänlainen vaara, sillä niiden limakalvoille päätymisen seurauksena ei kukaan hahmoista ole vielä alkanut osoittaa mätänemisen merkkejä, vaikkeivät he mitään varotoimenpiteitä asian suhteen noudata.

Kaiken kaikkiaan Walking Deadin toisen kauden keskeisimmiksi kehityskaariksi kohovat selviytyjien viimeisenkin turvapaikan menetys sekä heidän toivonsa sammuminen sen suhteen, että asiat voisivat koskaan palata parhain päin. Pelot kuoleman vääjäämättömydestä ja elämän päämäärättömyydestä - sekä show'n armottomaan todellisuuteen liittyvinä että yleismaailmallisina teemoina - ovatkin läsnä joka käänteessä. Koko sarjan kerronnan kannalta kauden selkeä tarkoitus vaikuttaisi puolestaan olevan luoda kuva ajasta, jolloin hahmoille heidän tilanteensa kurjuus ei maatilan idyllin keskellä ole vielä kokonaisuudessaan avautunut eivätkä he ole täysin ihmisinä sopeutuneet uuden maailmanjärjestyksen aiheuttamiin muutoksiin. Edes ilman seuraavia kausia näkemättä ei olisikaan vaikea ennustaa, että myöhemmin tarinassa lähdetään hakemaan tähän asetelmaan kontrastia.

Vaikka etelän kauniita maisemia kelpaakin ihastella, alkaa loppukaudesta farmilla viipyminen silti maistua jo turhan pitkitetyltä ja ennemmin budjetin kuin kerronnan sanelemalta tarpeelta. Lisäksi seuruetta uhkaavan vihamielisen ryhmän haaskaaminen juonikuviona on ärsyttävää potentiaalin hukkausta, sillä heistä sarja olisi saanut paljon luontevamman syyn pakottaa hahmonsa liikkeelle kuin satunnaisesti paikalle löntystelevästä zombilaumasta.

Pidin kuitenkin toisella tuotantokaudella erityisesti siitä, miten maanläheisenä sarja malttaa pysytellä, sillä edellisen kauden finaalin scifi-tutkimuskeskuksien tai aikapommiräjähdysten kaltaisiin hullutuksiin ei enää haksahdeta. Zombiviihteessä olisi vieläpä kovin helppo lähteä hakemaan draamaa naurettavuuksiin asti paisutelluista äärimmäisyyksistä, mutta tähän ei kuitenkaan tarinassa sorruta. Nyt jopa noiden äärimmäisyyksienkin on mahdollista tuntua myöhemmin joltain, kun sarja on ensin luonut niille jonkinlaista vertailupohjaa pienimuotoisemmilla tapahtumilla. Oikeassa elämässä sitä paitsi suurin osa ihmisistä tuskin muuttuisikaan edes epäkuolleiden ahdistamana silmänräpäyksessä kylmäverisiin ratkaisuihin kykeneviksi omatunnottomiksi ramboiksi, jollaiseksi jokainen nörtti itsensä zombiepidemian keskellä fantasioi.

Tasaisuudesta Walking Deadin toista kautta ei voi tosin onnitella. Jäätävän hyvistä kohtauksista, kuten Sophian löytymisestä taikka baarissa tapahtuvasta yhteenotosta, loikitaan näet heti seuraavalla hetkellä Lorin ja Carlin toheloinnin kaltaiseen täytteeseen. Hahmot eivät lisäksi ole edelleenkään sarjan vahvoin lenkki, sillä niin moni heistä jää yhä tarinassa vaille erityistä persoonallisuutta. Silti omissa kirjoissani nämä heikkoudet eivät nousseet kokonaisuuden kannalta kriittisiksi, vaan pääosin kykenin nauttimaan kauden sisällöstä turhaantumatta. Pahimmat särötkin korjaantuisivat kenties jatkossa sillä, jos show oppisi tapattamaan oikeat henkilöt kaikkein kiinnostavimpiensa sijaan.

Televisiosarjan innostamana päädyin ostamaan myös ensimmäisen kokoelmapainoksen paljon hehkutettua Walking Dead -sarjakuvaa. Tähän mennessä itse lähdemateriaali ei ole kuitenkaan noussut kehujensa tasolle. Sen kuvaama zombimaailmanloppu on nimittäin koostunut lähinnä pahvisten hahmojen jatkuvasta ympäriinsä paneskelusta, jonka lomassa Kirkman päättää aina tasaisin väliajoin luoda draamaa päästämällä päiviltä jonkun turhanaikaisen sivuhahmon toinen toistaan typerämmillä tavoilla. Lieneekin onni, että itse tv-sarja on loppujen lopuksi vain hyvin löyhästi uskollinen alkuperäisteokselleen.