The Walking Dead – kausi 2

Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva The Walking Dead -televisiosarja on osoittautunut suorastaan koomisen mittakaavan jättimenestykseksi ohittaen viime aikoina katsojamäärissään jopa Sochin olympialaiset. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt televisioyhtiö AMC:tä antamasta lähtöpasseja peräti kahdelle show'n vetäjälle. Sarjan luojan Frank Darabontin potkuja onkin yleisesti uskottu yhdeksi syyksi kovalla kädellä kritisoidun toisen tuotantokauden ongelmiin.

Olin kuullut runsaasti etukäteen epämairittelevia kauhutarinoita siitä, miten The Walking Deadin taso lässähtää totaalisesti kuuden ensimmäisen jaksonsa jälkeen. Odotukseni oli siis asetettu jälleen matalalle. Toistamiseen Rick Grimesin ja kumppaneiden postapokalyptiset seikkailut yllättivät minut kuitenkin positiivisesti.

Toinen kausi kävelevien kuolleiden seurassa alkaa kaoottisissa merkeissä. Selviytyjäseurueen matka kohti Fort Benningiä keskeytyy näet hylättyjen autojen liikenneruuhkaan. Ei tietysti aikaakaan, kun heidän ympärillään parveilee mätänevää lihaa maskeerausosaston ylitöiksi asti.

Lapsista kehkeytyy zombien kansoittamassa maailmassa taakka, sillä pian yksi on jo kateissa ja toisella harhaluoti mahassaan. Aloitusjakson jäljiltä tosin ihmetyttää, eikö hahmokatraalle karkuun hipsiminen olisi ollut paljon varteenotettavampi vaihtoehto kuin riskialtis piiloutuminen autojen alle hajun perusteella saaliinsa tunnistavilta epäkuolleilta.

Siinä missä iso osa katsojista on valittanut kauden alkupuolen jumittavan Sofia-tytön etsinnöissä, minä sen sijaan pidin siitä, että sarja malttaa antaa painoarvoa tämänkaltaiselle ahdingolle. Lapsen katoaminen muodostaa nimittäin paljon kiinnostavamman ja inhimillisemmän pohjan selviytymisdraamalle kuin vaikkapa tuhatpäisen zombilauman hyökkäys.

Hidastempoisuus ja pienimuotoisuus eivät häiritse, sillä sarjan teemat jatkavat kiinnostavasti viime kauden finaalin nihilististen kysymysten viitoittamana. Tohtori Jennerin ajatukset itsemurhan kannattavuudesta kaikuvat siinä, miten Rick ja Lori joutuvat pohtimaan, olisiko kuolema kuitenkin siunaus Carlille zombien kansoittamassa maailmassa.

Show suhtautuu lisäksi varsin tylysti hahmojensa pyrkimyksiin etsiä apua uskosta. Rukouksiin turvautumisesta ei tunnu seuraavan heille mitään hyvää. Välillä käsikirjoituksen suorasukaisuus pääsee jopa yllättämään, kuten Carlin tyrmätessä aikuisten puheet taivaasta idioottimaisina tai umpiuskovaisen maatilanpitäjä Hershelin todetessa järkyttyneenä: "Kristus lupasi ylösnousemuksen. Minä vain luulin, että hänellä oli jotain muuta mielessään." Myös se on erityisesti jenkkisarjalle rohkea veto, että kauden avausjaksossa Rickin odottama merkki Jumalalta kääntyy päälaelleen, kun hänen poikansa haavoittuu vakavasti.

Aivan The Walking Dead -pelin päräyttävyyden tasolle juonenkäänteissä ei silti päästä. Tietyt väistämättömyydet tarinasta voi ennakoida. On esimerkiksi itsestään selvää, ettei Carl kuole metsästäjän luotiin eikä Sofia jää ikuisesti hukkateille. Samoin on hyvin ennustettavaa, että lasta ampunut lihava sivuhenkilömies päätyy kalmojen ruokalistalle. Silti kehuja sarjalle on annettava muun muassa siitä, ettei hahmojen kuolemia toteuteta aina kaikkein kliseisimmällä tavalla.

On kieltämättä totta, että lähestyttäessä kauden keskivaihetta show tarjoilee peräkkäin muutaman runsaasti tyhjäkäyntiä sisältävän jakson. Valitukset tarinan paikoillaan polkemisesta tuntuvat silti ylimitoitetuilta. Kenties viikkotahtiin seuratessa suvantovaiheet ovat aiheuttaneet katsojille suurempaa tuskastumista kuin Netflixistä sarjaa putkeen ahmiessa.

Kun Sofia viimein kauden puolivälissä löytyy, sitä edeltävä intensiivinen yhteenotto ja tytön julma kohtalo antavat kuitenkin odottelulle vastinetta. Shanen ja Rickin välinen riita Hershelin ladossa säilyttämistä zombeista, joiden farmari itse uskoo olevan vain sairaita ihmisiä, on rakennettu erinomaisesti. Shane on kiistatta oikeassa siinä, mitä elävien kuolleiden suhteen pitäisi tehdä. Hänen ei vain toivoisi olevan ottaen huomioon hänen häikäilemättömän käytöksensä Rickin solidaarisuuteen verrattuna.

Ryhmän järkytyksen hetki Sofian kävellessä raatona ulos ladosta on puolestaan sopivan masentava päätös kauden ensimmäiselle puoliskolle. Huipennusta ei varjosta edes se, että tytön piilo on suhteellisen helposti etukäteen arvattavissa.

Kaiken kaikkiaan Shanesta on onnistuttu muodostamaan kaudelle pelottavan inhimillinen pahishahmo. Hän edustaa ihmistyyppiä, joka arjessa käyttäytyy sivistyneesti yhteiskunnan paineen alla mutta paineen kadotessa hylkää kaikki moraaliset normit. Jeffrey DeMunnin näyttelemä porukan vanhin, Dale, toteaa hänelle osuvasti: "Sinä kuulut tähän maailmaan."

Shane ei latistu tarinassa kuitenkaan täysin yksiulotteiseksi ilkimykseksi. Hänen motiivinsa ryöstää Rickin rooli rakastamansa naisen ja pojan perheenisänä on periaatetasolla ymmärrettävä myrkyllisen maskuliinisuuden ilmentymä. Jon Bernthal naulitsee lisäksi esiintymisellään hahmon röyhkeän, hieman junttimaisen olemuksen täydellisesti.

Shanen ohella sivuhenkilöistä lisäsyvyyttä luodaan erityisesti jo ensimmäisellä kaudella lupaavalta vaikuttaneeseen Daryliin. Shanen tavoin ristiriitaisena persoonana hänestä kehkeytyykin yksi sarjan kiinnostavimpia tapauksia. Hahmon kovaa ulkokuorta pehmitetään hänen välittävillä eleillään Sofian äitiä, Carolia, kohtaan. Syitä hänen hankalaan luonteenlaatuunsa valotetaan puolestaan avaamalla hänen vaikeaa suhdettaan veljeensä, Merleen.

Myös muut show'n hahmot hyötyisivät samanveroisesta taustoituksesta. Suurin osa heistä jää nimittäin edelleen valitettavan pintapuolisiksi. Kauden ensimmäiseen jaksoon on esimerkiksi sisällytetty kiinnostava konflikti, jossa Andrea syyttää – sinänsä aiheesta – Dalea toisten elämää ja kuolemaa koskevien päätöksien tekemisestä. Loppukaudella naiselle ei kuitenkaan keksitä mitään mainitsemisen arvoista tekemistä.

Glennin ihastuminen Maggieen sekä vihjeet siitä, että nörtähtävästä pitsalähetistä voisi kehittyä todellinen johtajatyyppi, nostattavat niin ikään ensin mielenkiintoa. Valitettavasti parin suhde taantuu nopeasti yhdentekevän kinastelun ja mökötyksen tasolle.

Carolista ja T-Dogista ei puolestaan juuri voi puhua varsinaisina hahmoina, sillä niin vähän sarja viitsii heihin panostaa. Jäyhä farmari-Hershel on sitä vastoin sivuhenkilönä miellyttävä uusi tuttavuus, eikä hänestä voi olla pitämättä jo hänen karismaattisen näyttelijänsä, Scott Wilsonin, vuoksi.

Hahmokaartin heikoimmat leikit löytyvät silti harmi kyllä Grimesin perheestä. Pidettävien lapsihahmojen kynäilemisessä käsikirjoittajien olisi etenkin kannattanut kääntyä The Walking Dead -pelin puoleen. Carl herättää nimittäin Darwin-palkinnon arvoisella käytöksellään vain epäuskoa ja ärtymystä.

Jopa Carlia pahempi on silti hänen äitinsä, Lori. Hän voittaa maailman huonoimman vanhemman palkinnon jo siitä hyvästä, ettei hän keskellä zombiapokalypsiakaan ymmärrä katsoa hetken vertaa poikansa perään. Lisäksi Sarah Wayne Callisin yksi-ilmeinen tulkinta tympäisee. Nainen vaikuttaa siltä kuin hän haluaisi jatkuvasti komentaa jotakuta lopettamaan pelaamisen, siivoamaan huoneen ja viemään roskat ulos.

Lorin zombinmurkinaksi päätyminen korjaisi itse asiassa aimo osan kauden ongelmista. Hahmon tekopyhyys ja itsekkyys aiheuttavat kotisohvalla jatkuvaa hampaiden kiristelyä. En usko myöskään, että hänen raskautensa ympärille rakentuva draama voittaa puolelleen edes raskaana olevia naiskatsojia. Sentään kyseisen salaisuuden kanssa ei vatvota loputtomiin.

Kauden loppupuolella Lorin älyvapaa ja epäonnisesti päättyvä kaahaus farmilta poistuneen Rickin perään tuntuu lisäksi ensimmäiseltä häiritsevältä kerralta, kun sarja käyttää sankarien typeriä aivopieruja juonen edistämiseen. Hahmojen puuhat eivät kieltämättä aina ole tarinassa vakuuttaneet viisaudellaan, kuten heidän päätön yrityksensä evakuoida kaivoon harhautunut zombi Cherokee Rose -jaksossa. Kaivo-operaationkin tapauksessa show silti on perillä ryhmän touhujen hölmöydestä, koska välikohtauksessa on mukana itsetietoista huumoria.

Rick itse kehittyy hahmona kaikesta huolimatta kauden aikana miellyttävästi, vaikkei sen alussa hänen moraalisesti tahraton kirkasotsaisuutensa vielä annakaan odottaa paljoa. Hänen särmättömyytensä paljastuu kuitenkin harkituksi ratkaisuksi. Lopulta hänen tarinastaan muodostuu synkkä hyvän miehen matka ihanteensa hylkääväksi, anteeksipyytelemättömäksi selviytyjäksi. Andrew Lincoln ei tosin lukuisine maneereineen edelleenkään ihastuta pääroolissa.

Kauden puolivälin jälkeen juoneen tuo puolestaan lisäkierroksia ulkoinen uhka toisen ryhmän muodossa. Nebraska-jakson tarantinomaisen tiheätunnelmainen baarivälikohtaus ja sitä seuraava Triggerfinger-episodin aseellinen selkkaus pitävät tiukasti otteeseen. Ne todistavat, että sarja osaa halutessaan myös rakentaa mallikasta jännitystä.

Todella kutkuttavien teemojen äärelle show sen sijaan pääsee, kun farmin asukkaat joutuvat tekemään päätöksen yhteenoton jälkimainingeissa vangiksi jääneen nuoren miehen kohtalosta. Vastakkain ovat ryhmän turvallisuus sekä jonkinlaisten sivistyksen rippeiden säilyttäminen. Kohtaus, jossa humaani Dale yrittää epätoivoisesti vakuuttaa pelokkaita, tunnekylmiä tovereitaan säilyttämään muukalaisen hengen, nousee erääksi kauden kohokohdista. Paljon tästä on DeMunnin vaikuttavan näyttelijäntyön ansiota.

Hienoisen pettymyksen show tuottaa tosin siinä, että Rick päästetään päähahmona lopulta liian helposti pälkähästä. Hän ei ennätä viedä loppuun vaikeaa päätöstä riistää vangilta henki, sillä Carl ilmaantuu juuri sopivaan keskeyttämään hänet. Tämä on tarinankerronnallisesti laiska käänne.

Samoin lattealta ratkaisulta tuntuu Dalen tapattaminen tyhjänpäiväisimmällä mahdollisella tavalla välittömästi sen jälkeen, kun hahmosta on onnistuttu muovaamaan keskimääräistä mielenkiintoisempi. Hänen kuolinkohtauksensa on toteutettu erikoisen kömpelösti. Jos keskellä peltoaukeaa selän takaa kimppuun hiippailevan zombin voikin vielä sulattaa öisen ajankohdan vuoksi, niin ihmisen mahan repiminen auki pelkillä  sormilla vaikuttaa jo varsin valikoidusti ilmenevältä epäkuolleiden supervoimalta.

Kun sivuhenkilöitä poistuu yksitellen show'n muonavahvuudesta, ongelmallisesti mukana ovat myös koko sarjan kehitetyimmät hahmot. Shanen kuolema, toisin kuin Dalen, on sentään draamallisesti looginen ja tyydyttävä ratkaisu kauden päätteeksi. Hänen jälkeensä sarjaan ei jää kuitenkaan jäljelle montaa välittämisen arvoista yksilöä.

Vaihtelun vuoksi kauden finaalijakso keskittyy hahmojen sijaan rehellisen rempseään zombitoimintaan. Sen suhteen show on kieltämättä pysytellyt varsin kitsaana. Kalmojen lahtaus onkin tervetullutta menoa kaiken hidastempoisen draaman keskelle. Komeasti kuvatun harvennusoperaation keskellä sellaiset pikkujutut kuin sankareiden loppumattomat panokset tai liikkuvista autoista tauotta ampumat pääosumat eivät paina paljoa. Huvitusta herättää tosin se, miten jakson sekasorron ja kaaoksen päämääränä tuntuu olevan kaikkein turhimpien sivuhenkilöiden tiputtaminen pelistä pois.

Toimintakohtauksissa suurimman ärsyttävyyden muodostaa silti yhä se, miten estoitta ja vailla huolen häivää hahmot edelleen hankkiutuvat lähitaisteluun laahustajien kanssa. Erityisesti elävien kuolleiden päähän puukottaminen olisi takuulla todellisuudessa hankalampaa ja riskialttiimpaa kuin sarja antaa ymmärtää. Veriroiskeet eivät ilmeisesti myöskään ole show'n maailmassa minkäänlainen vaara, sillä niiden limakalvoille päätymisen seurauksena kukaan hahmoista ei ole vielä alkanut osoittaa mätänemisen merkkejä.

Farmin hylkäämisen myötä The Walking Deadin toisen kauden keskeiseksi teemaksi nousee viimeisen turvapaikan menetys. Pelot kuoleman vääjäämättömydestä ja elämän päämäärättömyydestä ovat tarinassa läsnä joka käänteessä. Maatilan idyllin keskellä hahmoille ei ole kuitenkaan vielä avautunut heidän tilanteensa kurjuus kokonaisuudessaan eivätkä he ole kunnolla sopeutuneet uuteen maailmanjärjestykseen. Tätä korostaa se, miten niinkin yksinkertainen fakta kuin zombitartunnan parantumattomuus, aiheuttaa kaudella suuren konfliktin.

Vaikka eteläisen USA:n kauniita maisemia kelpaa ihastella, alkaa loppukaudesta farmilla viipyminen maistua silti ennemmin budjetin kuin kerronnan sanelemalta tarpeelta. Lisäksi seuruetta uhkaavan vihamielisen ryhmän haaskaaminen juonikuviona ärsyttää, sillä heistä sarja olisi saanut paljon luontevamman syyn pakottaa hahmonsa liikkeelle kuin satunnaisesti paikalle löntystelevästä zombilaumasta.

Pidin kuitenkin toisella tuotantokaudella erityisesti siitä, miten maanläheisenä sarja malttaa pysytellä. Edellisen kauden finaalin scifi-tutkimuskeskuksien tai aikapommiräjähdysten kaltaisiin pöhlöyksiin ei enää haksahdeta. Sen sijaan tilaa annetaan ihmisten väliselle kanssakäymiselle.

Tasaisuudesta The Walking Deadin toista kautta ei voi tosin kehua. Erinomaisista kohtauksista, kuten Sophian löytymisestä taikka baarissa tapahtuvasta yhteenotosta, loikitaan näet heti seuraavalla hetkellä Lorin ja Carlin toheloinnin kaltaiseen täytteeseen. Sarjassa on paljon mistä pitää, mutta se koettelee usein katsojan suopeutta.

Televisiosarjan innostamana päädyin ostamaan myös ensimmäisen kokoelmapainoksen paljon hehkutettua The Walking Dead -sarjakuvaa. Tähän mennessä itse lähdemateriaali ei ole kuitenkaan noussut ylistyksensä tasolle, vaan on tuntunut päämäärättömältä ja hajanaiselta. Lieneekin onni, että itse tv-sarja on loppujen lopuksi vain hyvin löyhästi uskollinen alkuperäisteokselleen.