House of Cards - 2. tuotantokausi

"Luulitko, että olin unohtanut sinut? Ehkäpä toivoit, että olisin", myhäilee Frank Underwood katsojalle House of Cardsin toisen kauden ensimmäisen jakson päätteeksi. Show'n tunnusomaisten, neljättä seinää rikkovien monologien panttaaminen aloitusepisodin loppuun on jo yksistään tehokeinona ovela, mutta Netflixin alkuperäissarjojen äidillä on tauolta palatessaan totisesti kovat piipussa. Ennen kuin Frank on nimittäin kerennyt kertaakaan rupattelemaan kameralle, on edellisen kauden keskeisimpiin hahmoihin kuulunut nuori reportteri, Zoe Barns, päätynyt hänen rohkaisevan töytäisynsä saattelemana metron liiskaamaksi. Yksi asia on kuitenkin varmaa: yleisönä olemme edelleen juonessa hykerrellen mukana.

Juuri Zoen kuolemaa shokeeraavampaa yllätystä sarjan käsikirjoittajat tuskin olisivatkaan voineet kauden alkuun keksiä. Silti käänne jättää jälkeensä hieman ristiriitaiset tuntemukset. Frankin näkökulmasta keskellä päivää, julkisella paikalla ja vieläpä omin käsin toteutettua journalistineitosen surmaa ei voi näet pitää kuin melkoisena riskivetona, etenkin koska tempauksen onnistuminen kysyy häneltä vieläpä lähes täydellistä ajoitusta. Lisäksi on hiukan hankala uskoa, ettei pukeutumisellaan silkkaa epäilyttävyyttä huokuva hiippari painuisi yhdellekään paikallaolijoista mieleen eikä myöskään tallentuisi samoihin turvakameroihin, joista Zoen kohtaloa myöhemmin tarkastellaan. Tarinan mukaansatempaavuuden kannalta kauden aloitus on napakymppi, mutta silti toivon, että tämä jää sarjassa Frankin viimeiseksi tehtailemaksi täydelliseksi murhaksi.

Siinä missä House of Cardsin ensimmäisellä kaudella tarinan tempo pysyi tiukkana täydet kolmetoista jaksoa, toisella kierroksella tahti kääntyy verkkaisempaan suuntaan. Kauden alussa ja keskivaiheilla on jopa havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka Frankin ja miljonääri-Tuskin vastakkainasettelua viritelläänkin, juonittelu ei tarjoa tarttumapintaa vaan tuntuu mekaaniselta käsikirjoituksen pelinappuloiden paikalleen asettelulta. Tusk ei myöskään yksinään muodosta läheskään tarpeeksi merkityksellisen oloista haastajaa Frankille vetääkseen mielenkiintoa puoleensa. Lisäksi kauden keskeisestä rahanpesukuviosta on kaikessa sen epämääräisyydessä hankala saada otetta, vaikka Yhdysvaltain ja Kiinan suhteiden pöydälle nostaminen tuokin show'n juoneen sinänsä miellyttävää ajankohtaisuutta. Kaiken kaikkiaan kauden ensimmäisen puoliskon hajanaisuudesta kertoo se, että mieleni teki sarjaa katsoessa useaan otteeseen vaihtaa takaisin samaan aikaan seuraamani The Walking Deadin puuduttavaksi haukutun kakkoskauden pariin.

Olenkin televisiokriitikko Alan Sepinwallin kanssa yhtä mieltä siitä, että alkoholisminsa kanssa kamppailevan kongressiedustaja Peter Russon poistuttua hahmokaartista House of Cards kärsii ikävästi inhimillisyyden puutteesta. Päähenkilönä Frank etunenässä etäännyttää katsojaa sarjasta tunnekylmyydellään. Toisin kuin TV-antisankareista esimerkiksi Tony Sopranon tai Walter Whiten kohdalla, hänelle ei olla nimittäin kirjoitettu juuri minkäänlaista tasapainottavaa ja samaistuttavaa humaania puolta. Ensimmäisellä kaudella erääksi parhaimmaksi episodiksi kohosikin kahdeksas jakso, joka antoi kuvan totuttua tunteellisemmasta ja lämminhenkisemmästä Frankista, luoden hänen henkilöönsä kaivattua aitouden tunnetta. Nämä hetket ovat kuitenkin show'n toisella kaudella valitettavan harvassa. Lisäksi Frankin perimmäiset motiivit siihen, miksi hän oikein pohjimmiltaan himoitsee itselleen valtaa ja erityisesti presidentin istuinta, pysyvät yhä visusti hämärän peitossa.

En ole myöskään varma, että neljännen seinän rikkomisten vähentyminen uusissa jaksoissa on sarjalle vain eduksi. Tehokeino tietysti alkaisi ennen pitkää toistaa itseään, mutta Kevin Spaceyn kameramonologien myötä sentään pääsimme katsojina hetkellisesti lähemmäksi Frankin sisäistä maailmaa. Niiden puute tekee hänestä hahmona vain entistä pahvisemman oloisen.

Show'n sivuhahmot eivät nekään erityisemmin paikkaa päähenkilön yksiulotteisuutta. Niin Doug, Rachel, Remy kuin Lucaskin sulavat näet osaksi yhtä harmaata massaa, johon katsojalle ei muodostu minkäänlaista tunnesidettä. Jopa uudet tuttavuudet, kuten uusi edustajainhuoneen piiskuri, Jackie Sharp, sekä hakkeriaktivisti, Gavin Orsay, painuvat lähinnä mieleen juonen edistämisen välikappaleina. Gavinin myötä sarja tosin pääsee pureutumaan NSA-kohun jäljiltä ajankohtaisesti Deep Webin ja Tor-verkoston kaltaisiin aiheisiin, vaikka välillä sarjan tietotekniikan dramatisointi herättääkin huvitusta, kuten superhakkerin ottaessa yhteyttä Lucasiin tarpeettoman prameilun kera.

Kiinnostavimmaksi sivuhenkilöksi kaudella kohoaa hieman yllättäen Frankin vaimo, Claire, jonka menneisyyden raiskauskuvion setviminen syventää hahmoa kiitettävästi. Hänen murtumisensa kaikkien valheidensa ja tekemiensä uhrauksien vuoksi viimeisessä jaksossa nousee jopa erääksi uusien episodien kohokohdista.

Vallan eteen kärsittävistä uhrauksista muodostuukin kauden eräs pääteemoista. Esimerkiksi sisällissotatematiikkaa käytetään musiikissa kuultavia torvisoittoja myöten vertauskuvana Frankin tunteellisesta suhtautumisesta pyrkimyksiinsä repiä valtionsa hallinto palasiksi, mikä edellyttää häneltä samalla kaiken empatian, ystävyyssuhteiden ja ihmisyyden hylkäämistä. Jodie Fosterin ohjaama mainio kauden yhdeksäs episodi keskittyy erityisesti näihin Underwoodien vaikeisiin valintoihin molempien joutuessa kääntämään selkänsä heille läheiselle ihmiselle: Frankin lempiravintolansa omistajalle, Freddylle, kun taas Clairen entiselle rakastajalleen, Adamille. Tervetulleesti jakso myös vilauttaa vaihtelun vuoksi Frankin sentimentaalista puolta hänen tunnustaessaan tekopyhyytensä suhtautumisessaan läheisimpiin ihmisiinsä.

Viimeistään siinä vaiheessa kausi saa piiskattua itsensä ojennukseen, kun Frank ja Claire alkavat tosissaan kietoa presidenttiparia pikkusormiensa ympärille. Manipulointi tuo nimittäin kerrontaan vihdoin kadoksissa ollutta fokusta. Kun Frank kirjoittaakin viimeisessä jaksossa presidentille tunteellisen vetoomuksen kirjeen muodossa, kotisohvalla miltei toivoo, että hän tarkoittaisi jokaista kieron valheellista sanaansa. Keinon tepsiessä tosin pistää hieman ihmetyttämään, kuinka sinisilmäinen tollukka maan johtomieheksi onkaan voinut tulla valituksi, että hän vielä kaiken jälkeen erehtyy luottamaan Frankin maanitteluihin.

Visuaalisen ilmeensä ja äänimaailmansa puolesta House of Cards on vakuuttanut ensimmäisestä kaudestaan lähtien ja vakuuttaa edelleen. Kliiniset värit, tyylikkään luonnollinen mutta samalla dramaattinen valaistus sekä Jeff Bealin painostava ambienssimusiikki luovatkin yhdessä verrattoman tunnelmallisen kokonaisuuden. Pienenä ärsyttävyytenä tosin ensimmäiseltä kaudelta kuvalliseen antiin on myös takertunut mukaan jäädäkseen piilomainonta, eikä muun muassa Applen tuotesijoittelua voikaan olla panematta merkille. Eräs kohtaus on jopa härskisti omistettu yksistään sille, kun kaksi hahmoa juovat keskenään Stella Artois -olutta.

Hienoisena pettymyksenä House of Cardsin toinen kausi ei kokonaisuutena yllä show'n erinomaisen debyytin tasolle. Silti vaikka sarjan ei onnistukaan tempaisemaan mukaansa entisen lailla, on sitä edelleen ilo seurata jo niinkin yksinkertaisesta syystä, ettei se pidä katsojaansa tyhmänä. Hahmojen välisten juonitteluiden yksityiskohtia ei nimittäin ryhdytä taivuttamaan ratakiskosta, ja ajoittain yleisön oletetaan kykenevän myös tulkitsemaan heidän hienovaraisia ilmeitä ja eleitään. Kauden lopussa Frankin presidentiksi kohoaminen tuntuu tosin hieman liian helposti ansaitulta, sillä hänen ei ole tarvinnut raivata tieltään käytännössä yhtään itsensä veroista vastustajaa tai ylitsepääsemättömän oloista estettä havittelemansa tavoitteen saavuttamiseksi. Toisaalta on silti hyvä, ettei show jää loputtomiin jumittamaan päähenkilönsä pyrkimyksiin kivuta vallan askelia, vaan rohkenee uudistaa perusasetelmiaan. Mielenkiinnolla odotankin, miten sarja jatkaa tästä kolmannella kaudellaan.