"Luulitko, että olin unohtanut sinut? Ehkäpä toivoit, että olisin", myhäilee Frank Underwood katsojalle House of Cardsin toisen kauden aloitusjakson päätteeksi. Show'n tunnusomaisten, neljättä seinää rikkovien monologien panttaus aloitusepisodin loppuun on jo yksinään tehokeinona ovela, mutta Netflixin alkuperäissarjojen äidillä on tauolta palatessaan totisesti kovat piipussa. Ennen kuin Frank on nimittäin kerennyt kertaakaan rupatella kameralle, on edellisen kauden keskeisimpiin hahmoihin kuulunut reportteri, Zoe Barns, töytäisty metron alle. Yksi asia on kuitenkin varmaa: yleisönä olemme edelleen juonessa hykerrellen mukana.
Juuri Zoen kuolemaa shokeeraavampaa yllätystä sarjan käsikirjoittajat tuskin olisivat voineet kauden alkuun keksiä. Silti käänne jättää jälkeensä ristiriitaiset tuntemukset. Frankin osalta keskellä päivää, julkisella paikalla, omin käsin toteutettua journalistin surmaa, joka vaatii vieläpä täydellisen ajoituksen, ei voi pitää kuin melkoisena riskivetona. On lisäksi hankala uskoa, ettei epäilyttävästi pukeutunut hiippari painuisi yhdellekään paikallaolijan mieleen eikä myöskään tallentuisi samoihin turvakameroihin, joista Zoen kohtaloa myöhemmin tarkastellaan. Tarinan mukaansatempaavuuden kannalta kauden aloitus on napakymppi, mutta silti toivon, että tämä jää sarjassa Frankin viimeiseksi täydelliseksi murhaksi.
Siinä missä House of Cardsin ensimmäisellä kaudella tarinan tempo pysyi tiukkana täydet kolmetoista jaksoa, toisella kierroksella tahti kääntyy verkkaisemmaksi. Kauden alussa ja keskivaiheilla on jopa havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka Frankin ja miljonääri-Tuskin välille viritellään vastakkainasettelua, juonittelu ei tarjoa tarttumapintaa vaan tuntuu mekaaniselta pelinappuloiden asettelulta. Tusk ei myöskään yksinään muodosta tarpeeksi merkityksellisen oloista haastajaa Frankille herättääkseen mielenkiintoa. Lisäksi kauden keskeisestä rahanpesukuviosta on kaikessa sen epämääräisyydessä hankala saada otetta, vaikka Yhdysvaltain ja Kiinan suhteiden pöydälle nostaminen tuokin show'n juoneen miellyttävää ajankohtaisuutta.
Alkoholisminsa kanssa kamppailevan kongressiedustaja Peter Russon poistuttua hahmokaartista House of Cards kärsii ikävästi inhimillisyyden puutteesta. Päähenkilönä Frank etunenässä etäännyttää katsojaa sarjasta tunnekylmyydellään. Toisin kuin TV-antisankareista esimerkiksi Tony Sopranon tai Walter Whiten kohdalla, hänelle ei olla kirjoitettu minkäänlaista tasapainottavaa ja samaistuttavaa humaania puolta.
Ensimmäisellä kaudella erääksi parhaimmaksi episodiksi kohosikin kahdeksas jakso, jossa nähtiin totuttua tunteellisempi ja lämminhenkisempi Frank. Tämä paljasti hänen persoonastaan kokonaan uuden puolen. Vastaavat hetket ovat sen sijaan show'n toisella kaudella valitettavan harvassa. Lisäksi Frankin perimmäiset motiivit vallan – ja erityisesti presidenttiyden – himoitsemiseen pysyvät yhä visusti hämärän peitossa.
En ole myöskään varma, että neljännen seinän rikkomisten vähentyminen uusissa jaksoissa on sarjalle vain eduksi. Tehokeino tietysti toistaisi ennen pitkää itseään, mutta Kevin Spaceyn kameramonologien myötä katsoja sentään pääsi hetkellisesti lähemmäksi Frankin sisäistä maailmaa. Niiden puute tekee hänestä päähenkilönä vain entistä pahvisemman.
Show'n sivuhahmot eivät nekään paikkaa protagonistin yksiulotteisuutta. Niin Doug, Rachel, Remy kuin Lucaskin sulavat osaksi yhtä harmaata massaa, johon katsojalle ei muodostu minkäänlaista tunnesidettä. Jopa uudet tuttavuudet, kuten uusi edustajainhuoneen piiskuri, Jackie Sharp, sekä hakkeriaktivisti, Gavin Orsay, tuntuvat pelkiltä juonen edistämisen välikappaleilta. Gavinin myötä sarja tosin pääsee pureutumaan NSA-kohun jälkimainingeissa ajankohtaisesti Deep Webin ja Tor-verkoston kaltaisiin aiheisiin, vaikka välillä sarjan tietotekniikan dramatisointi herättääkin huvitusta.
Kiinnostavimmaksi sivuhenkilöksi kaudella kohoaa hieman yllättäen Frankin vaimo, Claire, jonka menneisyyden raiskauskuvion setviminen syventää hahmoa kiitettävästi. Hänen murtumisensa kaikkien valheidensa ja tekemiensä uhrauksien vuoksi viimeisessä jaksossa nousee jopa erääksi uusien episodien kohokohdista.
Vallan eteen kärsittävistä uhrauksista muodostuukin kauden eräs pääteemoista. Esimerkiksi sisällissotatematiikkaa käytetään musiikissa vertauskuvana Frankin tunteelliselle suhtautumiselle pyrkimyksiinsä repiä valtionsa hallinto palasiksi. Se edellyttää häneltä samalla kaiken empatian, ystävyyssuhteiden sekä ihmisyyden hylkäämistä.
Jodie Fosterin ohjaama mainio kauden yhdeksäs episodi keskittyy erityisesti näihin Underwoodien vaikeisiin valintoihin. Molemmat heistä joutuvat kääntämään selkänsä heille läheiselle ihmiselle: Frank lempiravintolansa omistajalle, Freddylle, kun taas Claire entiselle rakastajalleen, Adamille. Tervetulleesti jakso myös vilauttaa Frankin sentimentaalista puolta hänen tunnustaessaan tekopyhyytensä suhtautumisessaan läheisimpiin ihmisiinsä.
Kausi piiskaa viimein itsensä ojennukseen, kun Frank ja Claire alkavat tosissaan kietoa presidenttiparia pikkusormiensa ympärille. Manipulointi tuo nimittäin kerrontaan vihdoin kadoksissa ollutta fokusta. Kun Frank kirjoittaa viimeisessä jaksossa presidentille tunteellisen vetoomuksen, kotisohvalla miltei toivoo, että hän tarkoittaisi jokaista kieron valheellista sanaansa. Keinon tepsiessä tosin ihmetyttää, kuinka sinisilmäinen tollukka maan johtomieheksi onkaan valittu.
Visuaalisen ilmeensä ja äänimaailmansa puolesta House of Cards on vakuuttanut ensimmäisestä kaudestaan lähtien ja vakuuttaa edelleen. Kliiniset värit, tyylikkään luonnollinen mutta samalla dramaattinen valaistus sekä Jeff Bealin painostava ambienssimusiikki luovat yhdessä verrattoman tunnelmallisen kokonaisuuden.
Pienenä ärsytyksenä sarjaa kiusaa tosin edelleen piilomainonta. Esimerkiksi Applen tuotesijoittelua ei voi olla panematta merkille. Eräs kohtaus on jopa härskisti omistettu yksistään sille, kun kaksi hahmoa juovat keskenään Stella Artois -olutta.
Hienoisena pettymyksenä House of Cardsin toinen kausi ei yllä show'n erinomaisen debyytin tasolle. Vaikka sarja ei tempaisekaan mukaansa entisen lailla, sitä on silti yhä ilo seurata jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se pidä katsojaansa tyhmänä. Hahmojen välisten juonitteluiden yksityiskohtia ei nimittäin taivuteta ratakiskosta, ja ajoittain yleisön oletetaan kykenevän myös tulkitsemaan heidän hienovaraisia ilmeitä ja eleitään.
Kauden lopussa Frankin presidentiksi kohoaminen tuntuu tosin hieman liian helposti ansaitulta. Hänen ei ole tarvinnut raivata tieltään käytännössä yhtään itsensä veroista vastustajaa tai ylitsepääsemätöntä estettä tavoitteensa saavuttamiseksi. Toisaalta on silti hyvä, ettei show jää loputtomiin jumittamaan päähenkilönsä pyrkimyksiin kivuta vallan askelia, vaan rohkenee uudistaa perusasetelmiaan. Mielenkiinnolla odotankin, miten sarja jatkaa tästä kolmannella kaudellaan.
Kommentit
Lähetä kommentti