The Walking Dead – kausi 3

Viimeisen idyllisen turvapaikan Rick Grimesin selviytyjäseurueelle tarjonnut Hershelin maatila ei miellyttänyt miljöönä kaikkia The Walking Deadin katsojia. Useat faneista harmittelivat show'n taantuneen toisella tuotantokaudellaan puuduttavaksi saippuaoopperaksi, jossa zombit näyttelevät pelkkää sivuosaa. Minuun toinen kausi upposi likipitäen yhtä vahvasti kuin ensimmäinenkin, mutta farmidraaman vihaajien iloksi käsikirjoittajien on lopulta siirryttävä tarinassa eteenpäin ja kasvatettava panoksia.

Pidin kahdella ensimmäisellä kaudella sarjan verkkaista kehitystä luontevana. Sankareiden henkiinjäämistaistelun käydessä väistämättä armottomammaksi minua huolettikin, miten show'n uusi vetäjä, Glen Mazzara, kykenisi lisäämään kerrontaan kierroksia sortumatta ylilyönteihin. The Walking Deadin kolmas kausi sisältää kyllä enemmän toimintaa ja julmia ihmiskohtaloita kuin edeltäjänsä. Jälkiviisaana voin silti todeta, että sen hintana menetetään iso osa selviytymiskamppailun maanläheisyyttä.

Jos Mazzara ja kumppanit jossain onnistuvat, niin kausien välillä hahmoissa tapahtuneen muutoksen kuvaamisessa. Ensimmäisen jakson aloittaa esimerkiksi hieno sanaton kohtaus, joka havainnollistaa, kuinka joukkio on kuukausien aikana kartuttanut taitojaan zombien lahtaamisessa sekä maailmanlopun keskellä pärjäämisessä.

Erityisesti Rickin kasvua päähenkilönä on jännittävä seurata. Edellisten kausien rajattoman sovitteleva ja kiihkoton perheenisä ei enää epäröi päästää tylysti päiviltä ryhmää uhkaavia eläviä eikä liioin painaa kaasua epätoivoisen liftarin anoessa häneltä kyytiä henkensä pitimiksi. Ilman toisen kauden rakentamaa pohjustusta tämä kehitys hahmossa ei tuntuisikaan yhtä merkittävältä.

Kerrankin televisiosarja ymmärtää myös hankkiutua eroon pahimmasta riippakivestään, sillä kausi ei vatvo turhia Lorin kylmäksi laittamisen kanssa. Jo muutamassa jaksossaan naisen kyvyttömyys pitää poikaansa Carlia minuuttiakaan silmällä ehtii tosin turhauttaa rajattomasti. Käsikirjoittajat ovat sentään tajunneet luoda hienoista sympatiaa hahmoa kohtaan sillä, että hän viimein tunnustaa aiemmat munauksensa.

Carlkaan ei herätä enää samanlaista ärsytystä kuin ennen, sillä hänestä on sentään ajan myötä kasvanut hyödyllinen ryhmän jäsen. Erityisesti loppukaudesta hänen synkistyvää kehitystään seuraa jopa varovaisella mielenkiinnolla.

Valitettavasti rasittavien naissivuhenkilöiden määrän täytyy ilmeisesti säilyä Walking Deadissa vakiona, sillä Lorille löytyy korvaaja jo hyvissä ajoin ennen hänen kuolemaansa. Ei, en puhu Andreasta – joka hiukan omituisesti on kohonnut show'n fanikunnan kaiken vihan ja katkeruuden kohteeksi – vaan Michonnesta. Katanaa heiluttava ja kahta zombia ketjuista perässään raahaava kovismimmi on nimittäin jo konseptina sen verran ylilyöty (vai pitäisikö sanoa sarjakuvamainen?), että häntä on vaikea ottaa tosissaan. Hahmo ei lumoa säkenöivällä persoonallaan vaan tyytyy mököttämään taukoamatta kuin pahainen teini-ikäinen. Danai Gurira käyttää kaikki näyttelijänlahjansa dramaattiseen mulkoiluun, kun sarja yrittää epätoivoisesti vakuuttaa hänen olevan vähintään Kill Billin morsiamen veroinen viileä sankaritar.

Ei ole myöskään ihme, että Mazzarra on tunnustautunut Lostin suureksi faniksi. Sen perinteitä jatkaen Michonne nimittäin pihtaa tuppisuisesti oleellista informaatiota muilta ryhmän jäseniltä. Tämä tympii erityisesti, koska hahmo onnistuu välittömästi selvittämään kaikki Kuvernööri-kelmin hallitseman kukoistavan kyläyhteisön synkät salaisuudet. Surkuhupaisasti ainoa henkilö, jolle hän päättää kuitenkin epäsuorasti paljastaa uumoilunsa, on Kuvernööri itse.

Michonnen ohella Kuvernööri on toinen hahmo, josta muodostuu kaudelle ikävä rasite. Hänestä kehitellään show'lle sen oma mustavalkoinen superpahis, jonka katalaa luonnetta alleviivataan hyvin paksulla tussilla. Ei näet riitä, että hän järjestää Woodbury-kylän asukkaiden viihdykkeeksi gladiaattoritaisteluita muistuttavia areenamittelöitä. Sen lisäksi hän pitää kuollutta zombitytärtään ketjuun vangittuna ja ruokittavanaan sekä omistaa maailman vaikuttavimman elävien irtopäiden kokoelman.

Tällainenkaan liioiteltu konna ei välttämättä olisi sarjalle ongelma, jos hänen roolistaan vastaisi karismaattinen näyttelijä. David Morrisseyn rahkeet eivät kuitenkaan riitä mihinkään elämää suurempaan.

Show tekee silti viisaan valinnan siinä, ettei sen Woodbury-juonikaari äidy sarjakuvan tavoin sadismilla mehusteleviksi kidutusorgioiksi. Toisin kuin Kirkmanin teoksessa, televisiosarjassa Kuvernöörin traagisia taustoja pysähdytään sentään pohjustamaan, vaikkei hahmon yksiulotteisuudesta päästäkään eroon. Toisaalta joidenkin lähdemateriaalin elementtien siirtäminen televisioruudulle tapahtuu väkinäisesti: esimerkiksi Michonnen palava viha Kuvernööriä kohtaan tuntuu AMC:n versiossa huomattavasti alkuperäisteosta hatarammin perustellulta.

Woodburyn asukkaiden ja hylätyssä vankilassa majailevan Rickin ryhmän vastakkainasettelusta kehkeytyy kauden keskeisin konflikti. Vakiohahmoista Woodburyyn tarjoaa näkökulman Andrea, jonka väitetty sinisilmäisyys ja aikaansaamattomuus ovat saaneet useat katsojista raivon partaalle. Mielestäni kuitenkin parjauksesta suurin osa on ylimitoitettua. Koska sarja suo yleisölleen enemmän tietoa Kuvernöörin toimista kuin Andrealle, naisen hyväuskoisuus vaikuttaa korostuvan fanien silmissä suhteettomasti.

En voi tosin kiistää, etteikö hahmo tekisi kaudella epärationaalisiakin päätöksiä ja etteikö hän kuuluisi hahmona show'n epäsamaistuttavimpiin. Sitä edesauttavat Laurie Holdenin maneereja tihkuva näyttely sekä hahmolle kirjoitettu, latteuksiin lankeava dialogi.

Toisena tuttuna hahmona woodburylaisten joukosta löytää itsensä natsipunaniska, Merle, joka viimein tekee paluun sarjaan. Alkukaudesta hän tosin toimittaa vielä kärjistetymmän ilkimyksen virkaa kuin itse Kuvernööri. Muutamat humoristiset hetket yhdistettynä Michael Rookerin mainioon roolisuoritukseen saavat kuitenkin toivomaan, että pahisten näyttelijät vaihtaisivat osia keskenään. Kun Merle esimerkiksi puolustelee tekojaan Rickin ryhmälle sillä verukkeella, että hän seurasi vain käskyjä, Maggie tiedustelee häneltä: "Kuten Gestapo?". Mies vastaa hilpeän huolettomasti: "Juuri niin!"

Kauden loppupään jaksoissa hahmoa rohjetaan onneksi kehittää uuteen suuntaan. Hyvän puolelle kääntymyksen palkkana on tosin ennalta arvattavasti uhrautuva kuolema Darth Vaderin tyyliin. Samankaltaisen kohtalon kokee myös Kuvernöörin pohjimmiltaan hyväsydäminen lääkärikätyri, Milton, joka vähitellen uskaltaa kääntyä johtajaansa vastaan. Näin The Walking Dead jatkaakin pahaa tapaansa listiä sivuhenkilönsä juuri silloin, kun he ovat vähällä muuttua oikeasti kiinnostaviksi.

Merlen paluu tarinaan antaa kaikesta huolimatta sarjalle tilaisuuden käsitellä hahmona syvemmin hänen veljeään, Darylia. Show perustelee myös viimein, miksi Daryl ja Carol tuntevat henkilöinä läheisyyttä toisiinsa. He ovat nimittäin molemmat läheistensä hyväksikäyttämiä ihmisiä. Darylin reaktio yhtä aikaa rakastamansa ja vihaamansa Merlen kuolemaan nouseekin yhdeksi kauden säväyttävimmistä hetkistä.

Muista sivuhenkilöistä puolestaan Glenn kasvaa ennakoidusti aiempaa itsevarmempaan ja määrätietoisempaan suuntaan, kun hän ja Maggie joutuvat Merlen kaappaamiksi. Tämä potentiaalisesti kiinnostava kehitys ei kuitenkaan johda mihinkään, sillä huomion ryöstää Maggien mykkäkoulukiukuttelu. Sen aika on luonnollisesti juuri silloin, kun Kuvernööri kolkuttelee pahimmoilleen vankilan porteilla. Tyhjänpäiväisen draaman ohella parille ei keksitä kauden keskivaiheen jälkeen mitään tekemistä. Sarjalla on vaikeuksia peittää sitä, että kaksikko on pohjimmiltaan vain kemiaton ja tylsä.

Ex-maatilanomistaja Hershel toisaalta kuuluu edelleen hahmona show'n sympaattisimpiin. Vaikka hänelle tarjoutuukin harmillisen harvoja tilaisuuksia loistaa, hänen avautumisensa Rickille tämän vastuuttomista johtamistavoista lukeutuu kauden vahvoihin kohtauksiin. Hänen nuoremmasta tyttärestään Bethistä ei sitä vastoin saa henkilönä vieläkään minkäänlaista kuvaa. T-Dogin suhteen käsikirjoittajat puolestaan jo luovuttavat, sillä hänestä tehdään zombinmurkinaa ennen kuin hahmolle on ehtinyt kehittyä koko sarjan aikana minkäänlaista persoonaa.

Rickin itsensä kehityskaari kulkee sen sijaan Lorin kuoleman jälkeen synkkiä polkuja. Hallusinaatioiden kanssa sekoilu tuntuu tosin ensin kliseiseltä sankarin tragedian dramatisoinnilta. Lopulta seurasin silti mielenkiinnolla, kuinka pitkälle päähenkilö oikein hulluudessaan vajoaa. Erityisesti siinä vaiheessa, kun sarja alkaa vetää ovelia rinnastuksia Rickin ja Kuvernöörin välille, tarinan teemat muuttuvat aidosti kutkuttaviksi.

Kauden ehdottomaksi kohokohdaksi osoittautuu sen kahdestoista episodi, Clear. Siinä Rick törmää uudelleen vanhaan tuttuunsa, Lennie Jamesin erinomaisesti tulkitsemaan Morganiin, joka niin ikään on kokenut kovia ja menettänyt paljon sitten sarjan pilottijakson. Rickiä hahmona peilaavan, järkensä rajamailla tasapainoilevan Morganin menneisyyden kertaus on kylmäävyydessään muistutus siitä, mihin show kykenee, kun se viitsii tosissaan yrittää.

Yksittäisestä loistoepisodista huolimatta The Walking Deadin kolmas kausi taantuu vahvan, tasapainoisen alkupuoliskonsa jälkeen. Puolivälin jälkeen kerronnan tempo hidastuu ja ilmassa on ikävää venyttämisen makua.

Suurin syy jännitteen kaikkoamiseen piilee siinä, ettei Rickin ryhmän ja Kuvernöörin jengin välisestä eripurasta synny likimainkaan tarpeeksi kiinnostavaa asetelmaa kantaakseen kokonaiset 16 jaksoa. Toista kautta värittänyt ristiriita Rickin ja Shanen välillä oli huomattavasti kiehtovampi, inhimillisempi ja moniulotteisempi konflikti kuin suoraviivainen hyvikset vastaan pahikset -kärhämä vankilan ja Woodburyn kesken. Erityisesti Kuvernööriin itseensä katsoja ennättää tympääntyä jo kauan ennen kauden loppuhuipennusta.

Pari episodia ennen finaalikoitosta saavutetaan sarjan pohjanoteeraus jaksossa nimeltä Prey, jossa Andrea viimein pakenee Woodburyn yksinvaltiaan helmoista. Pitkälliseksi kissa ja hiiri -leikiksi paisuva ajojahti pilataan ankeilla Hollywood-leffojen kauhukliseillä sekä kokonaisvaltaisella jännityksen puutteella. Varastorakennukselle sijoittuva kuurupiilo on kuin kuluneimmasta slasher-rainasta repäisty. Erehtymättömillä jäljitystaidoilla varustettu Kuvernööri puolestaan kaihtaa kuolemaa kuin Michael Myersin postapokalyptinen pikkuserkku. Jakso turvautuu myös kiusallisen useaan otteeseen kuvan ulkopuolelta paikalle teleporttaaviin zombeihin, jotka hahmojen olisi todellisuudessa pitänyt joko nähdä tai kuulla jo kaukaa.

Kauden loppupään välienselvittelyssä The Walking Dead sentään ruotii kiinnostavasti johtajan rooliin ja johtajuuden hintaan liittyviä teemoja. Kun Rick ja Kuvernööri, kaksi vain marginaalisesti eritasoista sekopäätä, istuvat neuvottelupöytään ratkaisemaan elämän ja kuoleman kysymyksiä, komentajiaan vähemmän hullut alaiset muodostavat inhimillisiä siteitä toisiinsa. Ihmiskunta on kautta aikojen ylentänyt valtaan toinen toistaan pahempia, alamaisensa tuhoon tuomitsevia psykopaatteja. Rick ei eroakaan heistä kuin siinä, että hän ymmärtää lopulta laittaa päätöksen diktaattorin uralleen.

Tie finaaliin on silti kuoppainen. Ensinnäkään ei vaikuta uskottavalta, että Kuvernööri luottaisi vankilapoppoon tarttuvan vahvasti ansalta haiskahtavaan sovinnontarjoukseensa. Omituisesti Rickin pää kääntyy silti palopuheiden jälkeenkin jossain jaksojen välillä. Näin Arrow on the Doorpost -episodin huipentava päätös lähteä sotaan jää dramaattisesti täysin tyhjäksi.

Koska kolmannella kaudella The Walking Deadin hahmoille suurimman vaaran muodostavat yhteenotot toisen ihmisryhmän kanssa, toimintakohtausten määrää on nostettu aiempaan nähden. Niiden taso kuitenkin vaihtelee laidasta laitaan. Rickin porukan ensimmäinen hyökkäys Woodburyyn on esimerkiksi melkoisen epävakuuttavaa sähellystä, jossa kukaan ei osu tulituksessa toisiinsa kymmenienkään metrien etäisyydeltä. Michonnen kaksinkamppailu Kuvernöörin kanssa sitä vastoin tarjoaa hyvällä tapaa ruman fyysistä mäiskettä, josta monet oikeat toimintaelokuvat voisivat ottaa mallia.

Kymmenennen episodin, Homen, aseellista yhteenottoa on niin ikään soimattu hahmojen epäuskottavan surkeasta osumatarkkuudesta. Kyseisen tulitaistelun kohdalla osapuolten välimatkat ovat kuitenkin Woodbury-kahakkaa pitempiä eivätkä kaikki hahmot palloile keskellä katua maalitauluina. Lisäksi kohtaus on yleisesti ottaen ohjattu huomattavasti sitä edeltävää ammuskelua intensiivisemmin ja kekseliäämpiä kamerakulmavalintoja hyödyntäen.

Myös finaalijakson nolosti päättyvä woodburylaisten rynnäkkö vankilaan on herättänyt närää fanien keskuudessa. Henkilökohtaisesti en silti pitänyt epärealistisena, että kouluttamaton hyökkääjäjoukko ajettaisiin helposti pakosalle nimenomaan paniikkia lietsomalla.

Kauden päätöksen ongelmat juontuvatkin aivan muista syistä. Käsikirjoittajat ajavat itsensä nurkkaan loppuhuipennuksen suhteen: joko Kuvernöörin on kuoltava viimeisessä episodissa, mikä olisi kaavamaista ja arvattavaa, tai selvittävä hengissä, mikä taas olisi yllättävää mutta myös täydellinen antikliimaksi. Sarja päätyy jälkimmäiseen ratkaisuun ja venyttää jo valmiiksi ylipitkän vastakkainasettelun vielä neljännen kauden puolelle. Kuvernöörin lopullinen pimahtaminen ja woodburylaisten massamurhaaminen hätkähdyttää kyllä odottamattomuudessaan, muttei pysty korjaamaan sitä epätyydytyksen tunnetta, joka juonilankojen levälleen jättämisestä seuraa.

Andrean kuolema on lisäksi päätösepisodissa toteutettu äärimmäisen ärsyttävästi. Naisella olisi nimittäin kosolti aikaa taistella itsensä vapaaksi kahleistaan ennen kuolevan Miltonin muuttumista zombiksi. Täydellistä itsesuojeluvaiston puutetta demonstroiden hän pysähtyy kuitenkin vähän väliä juttelemaan kumppanilleen aikansa kuluksi. Näin show onnistuu ampumaan alas sen vähäisenkin sympatian, jota jo valmiiksi vihattua hahmoa kohtaan on saattanut kokea.

Kolmannella kaudella tunteiden lypsäminen erityisesti musiikin keinoin tuntuu myös huomattavasti läpinäkyvämmältä kuin aiemmin sarjassa. Kuolinkohtauksien tai ihmepelastumisten yhteydessä sentimentaaliset viulut vinkuvat välittömästi hahmojen tuhertaessa kyyneliä. Tämä tuo jälleen mieleen Lostin, mutta valitettavasti hyvin epäimartelevassa mielessä.

Säveltäjä Bear McCrearyn musiikit olivat eeppisine säkkipilleineen eräs Battlestar Galactica -scifi-sarjan kantavia voimia, joten on sääli, että hän tukeutuu The Walking Deadin kohdalla näin paljon geneerisempään materiaaliin. Sarja kaipaisikin häneltä enemmän tunnelmallisia tuotoksia, kuten muun muassa When the Dead Come Knocking- ja Home-jaksoissa kuultava Kuvernöörin sykkivä jännitysteemakappale.

Show'ta vaivaa totuttuun tapaan myös joukko aina yhtä kaihertavia typeryyksiä. Silmiinpistävää on esimerkiksi, etteivät hahmot keskity vain houkuttelemaan zombeja vankilan aidoille tappaakseen niitä turvallisesti, vaan ehdoin tahdoin saattavat itsensä hengenvaaraan änkeämällä niiden keskelle. Vankilan käytävillä laahustavat raadot puolestaan ilmaantuvat paikalle ja katoavat draaman vaatimuksia noudattaen. Muutamat Hollywood-tyyppiset peruskliseet kuten kriittisellä hetkellä tapahtuva synnytys sekä tekohengityksellä kuoleman kielistä selviäminen aiheuttavat myös syviä huokauksia.

Todennäköisesti The Walking Deadin kolmas tuotantokausi toimisi kokonaisuutena paremmin, jos sen jaksomäärä typistettäisiin edeltäjänsä tavoin kolmeentoista episodiin. Vaikka kauden ensimmäinen puolisko tempaisee mukaansa, viimeiset kahdeksan jaksoa sisältävät aivan liikaa tyhjäkäyntiä, johon sarjalla ei enää ole varaa. Kuvernöörin ja Michonnen kaltaisten hahmojen myötä show'n yleissävy on myös matkalla – alkuperäismateriaalin huomioon ottaen ironisesti – sarjakuvamaisempaan, hoopompaan suuntaan. Epätasaisen kyydin päätteeksi leväperäinen lopetus takaa sen, että kolmas kausi osoittautuu The Walking Deadin tähän mennessä heikoimmaksi esitykseksi.