The Walking Dead - 3. tuotantokausi

Viimeisen idyllisen turvapaikan Rick Grimesille ja hänen selviytyjäseurueelleen tarjonnut Hershelin maatila ei miellyttänyt miljöönä kaikkia The Walking Deadin katsojia. Useat faneista harmittelivat jopa show'n taantuneen toisella tuotantokaudellaan puuduttavaksi saippuaoopperaksi, jossa zombit näyttelevät pelkkää sivuosaa. Minuun toinen kausi upposi likipitäen yhtä vahvasti kuin ensimmäinenkin, mutta farmidraaman vihaajien iloksi käsikirjoittajien oli kuitenkin lopulta siirryttävä tarinassa eteenpäin ja kasvatettava sen konfliktien panoksia.

Pidin kahdella ensimmäisellä kaudella sarjan valitsemaa verkkaisen kehityksen tietä sinänsä hyvin johdonmukaisena. Sankareiden henkiinjäämistaistelun käydessä väistämättä armottomammaksi minua silti huoletti, miten show'n uusi vetäjä, Glen Mazzara, kykenisi lisäämään kerrontaan kierroksia sortumatta ylilyönteihin. Jälkiviisaana voinkin todeta, että Walking Deadin kolmas kausi sisältää kyllä enemmän toimintaa ja julmia ihmiskohtaloita kuin edeltäjänsä, mutta sen hintana iso osa jokapäiväisen selviytymiskamppailun maanläheisyydestä on tipotiessään.

Jos Mazzara ja kumppanit jossain kaikesta huolimatta onnistuvat, niin kausien välillä hahmoissa tapahtuneen muutoksen kuvaamisessa. Ensimmäisen jakson aloittaa esimerkiksi hieno sanaton kohtaus, joka havainnollistaa, kuinka joukkio on kuukausien aikana kartuttanut taitojaan zombien lahtaamisessa sekä maailmanlopun keskellä pärjäämisessä. Erityisesti Rickin kasvua päähenkilönä on jännittävä seurata: edellisten kausien rajattoman sovitteleva ja kiihkoton perheenisä ei enää epäröi päästää tylysti päiviltä ryhmään uhkaavia eläviä eikä liioin painaa kaasua epätoivoisen liftarin anoessa häneltä kyytiä henkensä pitimiksi. Ilman toisen kauden rakentamaa pohjustusta nämä kehitykset hahmoissa eivät tuntuisikaan likimainkaan yhtä merkittäviltä.

Kerrankin televisiosarja ymmärtää myös yllätyksekseni hankkiutua eroon pahimmasta riippakivestään, sillä kausi ei jahkaile turhia Lorin kylmäksi laittamisen kanssa. Jo muutamassa jaksossaan naisen täydellinen kyvyttömyys pitää poikaansa Carlia minuuttiakaan silmällä ehti tosin turhauttaa muutaman epäonnisen aivosoluni hengiltä. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin kaikeksi onneksi tajunneet luoda hienoista sympatiaa hahmoa kohtaan sillä, että hän viimein oivaltaa tunnustaa aiemmat hölmöilynsä ja munauksensa. Carlkaan ei herätä enää samanlaista ärsytystä kuin ennen, sillä hänestä on sentään ajan myötä kasvanut hyödyllinen jäsen ryhmälle, ja erityisesti loppukaudesta hänen synkistyvää kehitystään seuraa jopa varovaisella mielenkiinnolla.

Valitettavasti rasittavien naissivuhenkilöiden määrän täytyy ilmeisesti säilyä Walking Deadissa vakiona, sillä Lorille löytyy korvaaja jo hyvissä ajoin ennen hänen kuolemaansa. Ei, en puhu Andreasta - joka hiukan omituisesti on kohonnut show'n fanikunnan kaiken vihan ja katkeruuden kohteeksi - vaan Michonnesta. Katanaa heiluttava ja kahta hampaatonta zombia ketjuista perässään raahaava naikkonen on nimittäin jo konseptina sen verran ylilyöty, vai pitäisikö sanoa sarjakuvamainen, että häntä on vaikea ottaa tosissaan muuten hyvin vakavasti itseensä suhtautuvassa sarjassa. Hahmo ei lumoa etenkään säkenöivällä persoonallaan, vaan tyytyy sitä vastoin mököttämään taukoamatta kuin pahainen teini-ikäinen. Danai Gurira kuluttaakin kaikki näyttelijänlahjansa yrityksiin vääntää naamalleen dramaattisinta mahdollista mulkoiluilmettä samalla, kun show'n ohjaajat pyrkivät epätoivoisesti vakuuttelemaan, että kyseessä on viileydessään vähintään Kill Billien morsiamen veroinen sankaritar.

En myöskään ihmettele, että Mazzarra on tunnustautunut Lostin suureksi faniksi, sillä sen perinteitä jatkaen Michonne pihtaa hartaan tuppisuisesti oleellista informaatiota muilta ihmisiltä lähin ystävänsä, Andrea, mukaan lukien. Tämä käy erityisesti tympimään, koska hahmon kuudes aisti sattuu kertomaan hänelle kaiken Kuvernööri-kelmin hallitseman kukoistavan kyläyhteisön synkistä salaisuuksista, joita katananainen genretietoisena keksii välittömästi epäillä. Surkuhupaisasti ainoa henkilö, jolle hän uumoilunsa päättää kuitenkin epäsuorasti paljastaa, on Kuvernööri itse.

Michonnen ohella Kuvernööri on puolestaan toinen hahmo, josta muodostuu kaudelle ikävä rasite. Hänestä kehitellään nimittäin show'lle sen oma mustavalkoinen superpahis, jonka katalaa luonnetta alleviivataan hyvin paksulla tussilla. Ei näet riitä, että hän järjestää Woodbury-kylän asukkaiden viihdykkeeksi gladiaattoritaisteluita muistuttavia areenamittelöitä, vaan lisäksi hän pitää myös kuollutta zombitytärtään ketjuun vangittuna ja ruokittavanaan sekä omistaa maailman vaikuttavimman elävien irtopäiden kokoelman. Tällainenkaan liioiteltu konna ei välttämättä olisi sarjalle ongelma, jos hänen roolistaan vastaisi vain riittävän karismaattinen näyttelijä, mutta David Morriseyn rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään elämää suurempaan.

Show tekee kuitenkin viisaan valinnan alkuperäistarinaa sovittaessaan siinä, ettei sen Woodbury-juonikaari eksy sarjakuvan tavoin sadismilla häpeilemättömästi mehustelevien kidutusorgioiden viitoittamalle reitille. Toisin kuin Kirkmanin teoksissa, televisiosarjassa Kuvernöörin traagisia taustoja pysähdytään myös pohjustamaan, vaikkei hahmoa vaivaavasta yksiulotteisuudesta täysin eroon päästäkään. Toisaalta tietyiltä osin sarjakuvan tapahtumien siirtäminen televisioruudulle käy turhankin pakotetusti: esimerkiksi Michonnen palava viha Kuvernööriä kohtaan tuntuu AMC:n versiossa huomattavasti lähdemateriaaliaan hatarammin perustellulta.

Woodburyn asukkaiden ja hylätyssä vankilassa majailevan Rickin ryhmän vastakkainasettelusta kehkeytyy kaiken kaikkiaan kauden keskeisin konflikti. Woodburyyn näkökulman vakiohahmoista tarjoaa Andrea, jonka väitetty sinisilmäisyys ja aikaansaamattomuus ovat saaneet useat katsojista raivon partaalle. Mielestäni kuitenkin parjauksesta suurin osa on ollut ylimitoitettua. Koska sarja suo yleisölleen enemmän tietoa Kuvernöörin toimista kuin Andrealle, naisen hyväuskoisuus on vaikuttanut korostuvan fanien silmissä suhteettomasti. En voi tosin kiistää, etteikö hän tekisi kaudella epärationaalisiakin päätöksiä ja etteikö hän kuuluisi hahmona show'n epäsamaistuttavimpiin, mitä tosin edesauttavat Laurie Holdenin maneereja tihkuva näyttely sekä hahmolle kirjoitettu, latteuksiin lankeava dialogi. Syyllistyisin silti tekopyhyyteen, jos uskottelisin itselleni, etten sortuisi pitkälti samoihin epäonnisiin ratkaisuihin, jos vastaavasti hehkeä kuvernööritär lumoaisi minut ja esittelisi minulle yhteisön, joka näennäisesti on kyennyt palauttamaan sivistyksen zombimaailmanlopun keskelle.

Toisena ennestään tuttuna hahmona woodburylaisten joukosta itsensä löytää vanha kunnon natsipunaniska, Merle, joka viimein suorittaa kauan odotetun paluunsa sarjaan. Alkukaudesta hän tosin toimittaa vielä kärjistetymmän ja yhdentekevämmän ilkimyksen virkaa kuin itse Kuvernööri, joskin muutamat humoristiset hetket yhdistettynä Michael Rookerin mainioon roolisuoritukseen saavat toivomaan, että pahisten näyttelijät vaihtaisivat osia keskenään. Merlen esimerkiksi puolustelessa tekojaan Rickin ryhmälle sillä verukkeella, että hän seurasi vain käskyjä, Maggie tiedustelee häneltä: "Kuten Gestapo?" mihin mies vastaa hilpeän huolettomasti: "Juuri niin!"

Kauden loppupään jaksoissa hahmoa rohjetaan onneksi kehittää uuteen suuntaan, vaikka hyvän puolelle kääntymyksen palkkana onkin tuhannen ennalta arvattavasti kuolemantuomio epäitsekkään uhrautumisen seurauksena. Samankaltaisen kohtalon kokee myös Kuvernöörin pohjimmiltaan hyväsydäminen lääkärikätyri, Milton, joka vähitellen uskaltautuu kääntymään johtajaansa vastaan. Näin show jatkaakin yhä pahaa tapaansa listiä sivuhenkilönsä juuri, kun he ovat vähällä muuttua oikeasti kiinnostaviksi. Tämä synnyttää vaikutelman, kuin käsikirjoittajat haluaisivat perääntyä haasteesta kirjoittaa sankareiden joukkoon hankalasti yhteensopivia persoonia ja ihmissuhteita, joiden kanssa ryhmän on vain tultava toimeen, vaan päättävät ratkaista sen sijaan kaikki pulmalliset ristiriidat toisen osapuolen kuolemalla.

Merlen tuominen tarinaan takaisin antaa kaikesta huolimatta sarjalle tilaisuuden käsitellä hahmona syvemmin hänen veljeään, Darylia. Hienona yksityiskohtana show perustelee viimein myös, miksi Daryl ja Carol tuntevat henkilöinä läheisyyttä toisiinsa: he ovat molemmat läheistensä hyväksikäyttämiä ihmisiä. Tästä johtuen Darylin reaktio yhtä aikaa rakastamansa ja vihaamansa Merlen kuolemaan nousee yhdeksi kauden säväyttävimmistä hetkistä.

Muista sivuhenkilöistä puolestaan Glenn kasvaa ennakoidusti aiempaa itsevarmempaan ja voimakastahtoisempaan suuntaan hänen ja Maggien joutuessa Merlen kaappaamiksi. Tämä potentiaalisesti kiinnostava kehitys ei kuitenkaan ennätä johtaa mihinkään show'n huomion keskittyessä ennemmin Maggien tyhjänpäiväisiin mykkäkoulurutiineihin - joiden aika on vieläpä luonnollisesti juuri silloin, kun Kuvernööri kolkuttelee pahimmoilleen vankilan porteilla. Koko parista ja heidän välisestä draamastaan ei loppujen lopuksi ollakaan saatu sarjassa sen enempää irti kuin alkuperäismateriaalissa, eikä heille tunnuta keksivän kauden keskivaiheen jälkeen mitään järkevää tekemistä. Imelä kosintatuokio tai pitkitetty seksikohtaus eivät nimittäin korjaa sitä, että kaksikko on pohjimmiltaan yksinkertaisesti vain kemiaton ja tylsä.

Hershel toisaalta kuuluu edelleen hahmona show'n sympaattisimpiin, ja vaikka hänelle tarjoutuukin harmillisen harvoja tilaisuuksia loistaa, hänen avautumisensa Rickille tämän vastuuttomista johtamistavoista lukeutuu kauden vahvoihin kohtauksiin. Hänen nuoremmasta tyttärestään Bethistä ei sitä vastoin saa henkilönä vieläkään juuri minkäänlaista kuvaa. T-Dogin suhteen käsikirjoittajat päättivät puolestaan selkeästi luovuttaa, sillä hänestä tehdään zombinmurkinaa jo varsin varhaisessa vaiheessa kautta, ennen kuin hahmolle on ehtinyt koko sarjan aikana kehkeytyä oikeastaan minkäänlaista persoonaa.

Rickin itsensä kehityskaari kulkee sen sijaan Lorin kuoleman jälkeen luonnollisesti synkkiä polkuja. Hallusinaatioiden kanssa sekoilu tuntuu tosin aluksi hieman turhalta ja kliseiseltäkin sankarin tragedian dramatisoinnilta, mutta lopulta seurasin mielenkiinnolla, kuinka pitkälle päähenkilö oikein hulluudessaan vajoaa. Erityisesti siinä vaiheessa, kun sarja alkaa vetää ovelia rinnastuksia Rickin ja Kuvernöörin välille johtajina, päästään käsiksi todella kutkuttaviin teemoihin.

Kauden ehdottomaksi kohokohdaksi puolestaan osoittautuu sen kahdestoista episodi, Clear, jossa Rick törmää uudelleen vanhaan tuttuunsa, Lennie Jamesin erinomaisesti tulkitsemaan Morganiin, joka niin ikään on kokenut kovia ja menettänyt paljon sitten sarjan pilottijakson. Rickiä hahmona peilaavan, järkensä rajamailla tasapainoilevan Morganin menneisyyden kertaus onkin kylmäävyydessään muistutus siitä, mihin show silloin tällöin kykenee, kun se viitsii tosissaan yrittää.

Rickin osalta ainoan harmituksen aiheeni muodostavatkin Andrew Lincolnin jo rasittavaksi äityvät maneerit. Viimeistään tällä kaudella näyttelijän jatkuvat eteenpäin nojautumiset sekä dramaattiset kuiskaukset vuorosanoja lausuessa alkavat nimittäin pistää varsin häiritsevästi silmään.

Walking Deadin kolmannen kauden alkupuolisko etenee miellyttävän tasapainosesti sisältäen sopivassa suhteessa sekä draamaa että toimintaa ilman ylimääräistä vitkastelua. Puolivälin jälkeen kerronnan tempo kuitenkin laantuu, ja viimeiset kahdeksan jaksoa jäävät laadussaan selvästi edeltäjiensä jälkeen lukuun ottamatta erinomaista Clear-episodia. Tässä vaiheessa tarinaa hidassoutuisuus ei olekaan enää samalla tavalla perusteltua kuin esimerkiksi show'n toisella tuotantokaudella, vaan se tuntuu siltä kuin käsikirjoittajille olisi siunaantunut enemmän jaksoja käytettäväkseen, kuin mihin he olivat varautuneet tarinansa kliimakseja suunnitellessaan. Pahaa venyttämisen ja viivyttelyn makua on siis ilmassa.

Suurin syy jännitteen vähittäiseen kaikkoamiseen piilee siinä, ettei Rickin ryhmän ja Kuvernöörin jengin välisestä eripurasta synny likimainkaan tarpeeksi kiinnostava asetelma kantaakseen kokonaiset 16 jaksoa. Väitänkin, että toista kautta värittänyt ristiriita Rickin ja Shanen välillä oli huomattavasti kiehtovampi, inhimillisempi ja moniulotteisempi konflikti kuin suoraviivaisehko hyvikset vastaan pahikset -kärhämä vankilan ja Woodburyn kesken. Erityisesti Kuvernöörin olisi pitänyt joko saada tarinan myötä hahmona lisää ulottuvuuksia tai kuolla pois aikaisemmin, sillä tällaisenaan häneen tympääntyy jo kauan ennen kauden loppuhuipennusta.

Pari episodia ennen finaalikoitosta saavutetaankin kenties koko sarjan pohjanoteeraus jaksossa nimeltä Prey, jossa Andrea päättää viimein paeta Woodburyn yksinvaltiaan helmoista. Pitkälliseksi kissa ja hiiri -leikiksi paisuva ajojahti pilataan näet ankeilla Hollywood-leffojen kauhukliseillä ja kokonaisvaltaisella jännityksen puutteella. Varastorakennukselle sijoittuva kuurupiilo onkin kuin kuluneimmasta slasher-rainasta repäisty, ja erehtymättömillä jäljitystaidoilla varustettu Kuvernööri itse puolestaan kaihtaa kuolemaa kuin Michael Myersin postapokalyptinen pikkuserkku vain teleportatakseen myöhemmin paikalle pilaamaan karkurinsa suunnitelmat. Jakso turvautuu myös kiusallisen useaan otteeseen tyhjästä paikalle ilmaantuviin zombeihin, jotka hahmojen olisi todellisuudessa pitänyt joko nähdä tai kuulla jo kaukaa. Käsikirjoittajilla olisi ollut kaikesta huolimatta tilaisuus pelastaa episodi, jos he olisivat vain sallineet Kuvernöörin pamauttaa kylmästi luodin Andrean päähän tämän ajautuessa umpikujaan, mutta mitään näin rohkeaa vetoa on sarjalta turha toivoa.

Pidin kuitenkin kauden loppupään välienselvittelyissä siitä, miten show ruotii tarinassaan oleelliseksi muodostuneita johtajan rooliin ja johtajuuden hintaan liittyviä teemoja. Rickin ja Kuvernöörin, kahden vain marginaalisesti eritasoisen sekopään, istuessa kaksistaan neuvottelupöydän ääreen ratkaisemaan elämän ja kuoleman kysymyksiä, komentajiaan vähemmän hullut alaiset ennättävät nimittäin luomaan keskenään jopa inhimillisiä siteitä toisiinsa. Ihmiskunta on kautta aikojen ylentänyt valtaan toinen toistaan pahempia, alamaisensa tuhoon tuomitsevia psykopaatteja, eikä Rick eroakaan heistä merkittävästi kuin siinä, että hän ymmärtää lopulta laittaa päätöksen diktaattorin uralleen.

Vaikka show pääseekin kauden viimeisissä jaksoissa käsiksi jälleen mehukkaisiin teemoihin, juonellisesti tie finaaliin on kuoppaisempi. Ensinnäkään ei vaikuta kovin uskottavalta, että Kuvernööri oikeasti luottaisi vankilapoppoon menevän lankaan peninkulman päähän ansalta tuoksahtavaan sovinnontarjoukseensa. Jostain tuntemattomasta syystä Rickin pää silti kääntyy kauniiden palopuheiden jälkeenkin jossain jaksojen välillä, mikä tekee koko neuvotteluepisodin huipentavasta sotaan lähtemisen päätöksestä draamallisesti täysin turhan.

Koska kolmannella kaudella Walking Deadissa hahmoille suurimman vaaran muodostavat yhteenotot toisen ihmisryhmän kanssa, toimintakohtausten määrää on nostettu aiempaan nähden. Niiden taso kuitenkin vaihtelee laidasta laitaan. Rickin porukan ensimmäinen hyökkäys Woodburyyn on esimerkiksi melkoisen epävakuuttavaa sähellystä, jossa kukaan ei osu tulituksessa toisiinsa kymmenienkään metrien päästä, vaikka kaikki juoksentelevat huolettomasti pää pystyssä keskellä katua. Michonnen kaksinkamppailu Kuvernöörin kanssa sitä vastoin tarjoaa hyvällä tapaa ruman fyysistä mäiskettä, josta monet oikeat toimintaelokuvat voisivat ottaa mallia.

Home-episodin aseellista yhteenottoa on niin ikään soimattu hahmojen epäuskottavan surkeasta osumatarkkuudesta, mutta kyseisen tulitaistelun kohdalla osapuolten välimatkat ovat sentään Woodbury-kahakkaa pitempiä eivätkä kaikki hahmot palloile keskellä avointa maalitauluina. Lisäksi kohtaus on yleisesti ottaen ohjattu huomattavasti sitä aiempaa räiskyttelyä intensiivisemmin ja tyylikkäämpiä kamerakulmavalintoja käyttäen. Monia katsojia tuntuu jaksossa häirinneen se, miten hahmot paukuttelevat käsiaseilla joka kerta zombeja päähän, mutta ihmisiin ei osuta kiikarikivääreilläkään. Tässä tosin täytyy ottaa huomioon se tähtäystä hankaloittava seikka, että toisin kuin kuolleet, elävät myös ampuvat takaisin.

Myös finaalijakson nolosti päättyvä woodburylaisten rynnäkkö vankilaan on herättänyt närää fanien keskuudessa, vaikkei mielestäni ole itse asiassa mitenkään kaukaa haettua, että kouluttamaton hyökkääjäjoukko ajettaisiin helposti pakosalle nimenomaan paniikkia lietsomalla. Kauden päätöksen ongelmat juontuvatkin aivan muista syistä, sillä käsikirjoittajat ajavat itsensä nurkkaan loppuhuipennuksen suhteen: joko Kuvernöörin on kuoltava viimeisessä episodissa, mikä olisi kaavamaista ja ennalta arvattavaa, tai selvittävä hengissä, mikä puolestaan olisi yllättävää mutta myös täydellinen antikliimaksi. Sarja päätyy jälkimmäiseen ratkaisuun venyttäen jo sellaisenaankin turhan pitkään jatkuneen vastakkainasettelun vielä neljännen kauden puolelle. Sinänsä Kuvernöörin lopullinen pimahtaminen ja woodburylaisten massamurhaaminen hätkähdyttää kyllä odottamattomuudessaan tehokkaasti, muttei pysty korjaamaan sitä epätyydytyksen tunnetta, joka juonilakojen levälleen jättämisestä seuraa.

Andrean kuolema on lisäksi päätösepisodissa toteutettu äärimmäisen ärsyttävästi. Naikkosella olisi kosolti aikaa taistella itsensä vapaaksi kahleistaan ennen kuolevan Miltonin muuttumista zombiksi, mutta täydellisessä itsesuojeluvaiston puutteessa hän pysähtyy vähän väliä juttelemaan tälle aikansa kuluksi. Toisaalta hänen tapattamisensa on kieltämättä kohtalaisen yllättävä veto siinä suhteessa, että vastaavanlaiset tilanteet päätyvät lähestulkoon aina sankarin nipin napin selviämiseen. Tästä huolimatta show onnistuu ampumaan alas sen vähäisenkin sympatian, jota jo valmiiksi vihattua hahmoa kohtaan on saattanut kokea. Hänen viimeiset hetkensä yltyvät tunteilussaan vieläpä ylenpalttisen melodramaattisiksi viittauksineen varmistimen käyttöön, jotka palauttelevat mieleen hänen ensikohtaamisensa Rickin kanssa.

Kolmannella kaudella tunteiden lypsäminen erityisesti musiikin keinoin tuntuu myös huomattavasti läpinäkyvämmältä kuin aiemmin sarjassa. Kuolinkohtauksien tai ihmepelastumisten yhteydessä sentimentaaliset viulut vinkuvat välittömästi hahmojen tuhertaessa kyyneliä, mikä tuo jälleen mieleen Lostin, mutta valitettavasti hyvin epäimartelevassa mielessä. Säveltäjä Bear McCrearyn musiikit olivat eeppisine säkkipilleineen eräs Battlestar Galactican kantavia voimia, joten on sääli, että hän tukeutuu Walking Deadinkohdalla näin paljon geneerisempään materiaaliin. Sarja kaipaisikin häneltä enemmän mieleenpainuvia ja tunnelmallisia tuotoksia, kuten muun muassa When the Dead Come Knocking- ja Home-jaksoissa kuultava Kuvernöörin sykkivä jännitysteemakappale.

Show'ta vaivaa totuttuun tapaan myös yksityiskohtien tasolla joukko mitättömiä mutta silti aina yhtä kaihertavia typeryyksiä. Silmiinpistävää on esimerkiksi, etteivät hahmot pysähdy houkuttelemaan enemmänkin zombeja vankilan aidoille tappaakseen niitä turvallisesti, vaan ehdoin tahdoin saattavat itsensä hengenvaaraan änkeämällä niiden keskelle. Vankilan käytävillä laahustavat raadot lisäksi ilmaantuvat paikalle ja katoavat lähinnä draaman vaatimuksia noudattaen. Muutamat Hollywood-tyyppiset peruskliseet kuten kriittisen paikan synnytys ja tekohengityksellä kuoleman kielistä selviäminen luovat myös muuten pätevään alkukauteen tarpeettomia säröjä.

Mitä luultavimmin Walking Deadin kolmas tuotantokausi olisi toiminut kokonaisuutena paremmin, jos sen jaksomäärä olisi säilynyt edeltäjänsä tavoin kolmentoista episodin mittaisena. Vaikka ensimmäinen puolisko kautta herättääkin positiivista hyminää, viimeiset kahdeksan jaksoa sisältävät sen sijaan aivan liikaa ajan peluulta tuoksahtavaa tyhjäkäyntiä, johon sarjalla ei enää ole varaa. En myöskään erityisesti lämmennyt Kuvernöörin ja Michonnen kaltaisten hahmojen mukanaan tuomille muutoksille show'n yleissävyyn, joka on huolestuttavasti, joskin alkuperäismateriaalin huomioon ottaen ironisesti, matkalla sarjakuvamaisempaan suuntaan. Epätasaisen kyydin päätteeksi leväperäinen lopetus takaakin sen, että kolmas kausi putoaa minun arvojärjestyksessäni Walking Deadin tähän mennessä heikoimmaksi esitykseksi.