Urhea

Siinä missä 2013 parhaan animaation Oscarin itselleen kahminut Frozen luottaa vankasti musiikkinumeroidensa voimaan, vuotta vanhempi akatemiapystin voittaja, Pixarin Urhea, edustaa sen sijaan riisutumpaa tarinankerrontaa. Molempia elokuvia yhdistää tuotantoyhtiö Disneyn lisäksi se, että ne ovat lämminhenkisiä ja huumoripitoisia prinsessasatuja. Molemmille on myös yhteistä leffan latistuminen kolmannessa näytöksessään, kun puoleensavetävän alun jälkeen kertomuksen komedia-ainekset väistyvät ja tarina pitäisi viedä dramaattisesti tyydyttävään päätökseen.

Frozenin musikaalikohtauksien viehättävyyttä vähättelemättä Annan ja Elsan seikkailu käynnistyi laulupainotteisuudessaan kiireisen oloisesti. Urhean skotit eivät sitä vastoin veisaamisesta perusta. Sen ansiosta elokuva uhraa enemmän aikaa ja huolellisuutta keskeisten hahmojensa pohjustamiseen, kun tapahtumia ei edistetä rallattelun voimin pikatahtia.

Konflikti, jonka varassa Urhea lepää, on yksinkertaisuudestaan huolimatta sen suurin vahvuus. Vanhemman pyrkimykset pakottaa lapsensa tiettyyn muottiin ja kysymys naisen oikeudesta valita itse puolisonsa eivät aiheina lukeudu kaikkein omaperäisimpiin etenkään prinsessa-animaatioiden joukossa. Filmi käsittelee silti itsepäisen ja temperamenttisen Merida-tytön tulehtunutta suhdetta äitiinsä yllättävän tarkkanäköisesti.

Leffan sisältämä opetus on itse asiassa suunnattu jopa ennemmin vanhemmille kuin lapsille. Meridan äiti tarkoittaa tyttärensä parasta valmistaessaan tätä pakkonaimakauppoihin. Hän ei kuitenkaan ymmärrä, että ympäröivä kulttuuri on painostanut alun perin myös hänet tavan noudattamiseen.

Hienoimmaksi elokuvan yksittäiseksi hetkeksi kohoaakin kohtaus, jossa Merida sovittaa ensimmäistä kertaa korsettia päälleen. Häviävän hetken kuningattaren kasvoilla käväisee ilme, joka kertoo hänen näkevän tyttärensä paikalla menneisyyden minänsä menettämässä vapautensa. Meridan isä sen sijaan ei osallistu lainkaan vaimonsa yrityksiin paimentaa tytärtään, sillä hänelle rajojen asettaminen ei ole tärkeää: eihän hänellä miehenä koskaan moisia ole ollutkaan.

Urhea ei jää jälkeen Frozenille huumorinsa vauhdikkuudessa ja valloittavuudessa. Erityisen hersyväksi naurujen nostattajaksi leffassa osoittautuu lumouksen seurauksena karhuksi muuttuva kuningatar. Otsorouvan animointi on sen verran ilmeikästä, että hänen vaikeuksilleen sopeutua epätavanomaiseen tilanteeseensa hekottelee väkisinkin.

Heikointa osastoa komediasta edustavat puolestaan muutamat kuluneimmat skottivitsit sekä ajoittain liian suuren roolin ryöstävä slapstick-kohellus. Macintoshin, McGuffinin ja Dingwallin klaanikolmikko on lisäksi aikuisille suunnattuna viittauksena tarpeettoman silmiinpistävä ja tarinan immersiota rikkova.

Toisin kuin leffan aloituskohtauksesta voisi ennakoida, elokuvan pahiksen paikan täyttävä, hirviömäinen Mor'du-karhu saa tyytyä tarinassa lopulta yllättävän pieneen rooliin. Sen sijaan äidin ja tyttären eripura nostetaan ansaitusti filmin pääosaan. Lopputaistelun mustanpuhuvaa mesikämmentä vastaan olisi jopa voinut hyvin unohtaa. Kontion tarkoitus filmissä on nimittäin kuvastaa ennen kaikkea Meridan mielihalujen kääntöpuolta – sitä mihin vastuuntunnottomuus ja perheelle selkänsä kääntäminen voi äärimmillään johtaa. Tämän pointin perille viemisessä elokuvan huipentava kamppailu on yksinkertaisesti tarpeeton.

Vakuuttavan alkupuolen jälkeen aidan matalimmasta kohdasta kömpivä päätös kampittaakin Urheaa kuin polveen ammuttu nuoli. Kaavamaisen kliimaksin lisäksi hahmojen väliset ongelmat ja erimielisyydet ratkotaan täysin puolihuolimattomasti, aivan kuin elokuva yhtäkkiä huomaisi, että sillä tulee kiire saada onnellinen loppu kasaan 90 minuutin sisällä. Myös kuningatar tuntuu kääntävän kelkkansa naimakauppojen osalta aivan liian nopeasti.

Kaiken kaikkiaan Urhea olisi ansainnut vähemmän laiskasti toteutetun loppurypistyksen, kuin mihin on tyytyminen. Viimeisen parinkymmenen minuutin sisällä latteudet seuraavat nimittäin toinen toisiaan. Erityisesti tunteita halvasti lypsävän valekuolinkohtauksen jälleen toistuessa ei voi kuin ihmetellä, mikä on tämä kunnianhimottomuus, joka länsimaisten animaatioiden tarinankerrontaa vaivaa. Ennen lopputekstejään leffa myös päättää vielä kertaalleen aliarvioida katsojaansa ja tavuttaa otsikkonsa merkityksen auki suorin sanoin.

Urhea ei edusta lasten- tai edes Pixar-leffana kaikkein heikoimpia, mutta samaistuttavan ja hetkittäin jopa älykkään tarinan vajotessa loppumetreillään kuluneen keskinkertaisuuden tasolle, pettymystä ei voi välttää. Elokuvan erheeksi muodostuu sama kuin Frozeninkin, sillä leffan näytöksistä kaksi on mietitty tarkkaan mutta inspiraatio ja ideat tyrehtyvät kolmannen kohdalla. Siihen pulmaan eivät positiivisetkaan pinnalliset seikat, kuten komeasti animoitu kuvasto tai autenttisen rempseät skottiaksentit, kummoista loitsua tarjoa.