Urhea

Siinä missä 2013 parhaan animaation Oscarin itselleen kahminut Frozen luottaa vankasti musiikkinumeroidensa voimaan, vuotta vanhempi akatemiapystin voittaja, Pixarin Urhea, edustaa sen sijaan riisutumpaa tarinankerrontaa. Molempia elokuvia yhdistää tuotantoyhtiö Disneyn lisäksi se, että ne ovat lämminhenkisiä ja huumoripitoisia prinsessasatuja. Molemmille on myös yhteistä tarinan lopussa odottava lässähdys, kun puoleensavetävän alun jälkeen kertomuksen komedia-ainekset väistyvät, ja leffa pitäisi viedä dramaattisesti tyydyttävään päätökseensä.

Yhtään vähättelemättä Frozenin musikaalikohtauksien viehättävyyttä Annan ja Elsan seikkailu käynnistyi laulupainotteisuudessaan hieman kiireisen oloisesti. Urhean skotit eivät sitä vastoin veisaamisesta perusta, minkä ansiosta elokuva tuntuukin uhraavan enemmän aikaa ja huolellisuutta keskeisten hahmojensa konfliktien rakentelemiseen, kun tapahtumia ei edistetäkään rallattelun voimin pikatahtia. Ristiriita, jonka varassa Urhea lepää, on yksinkertaisuudestaan huolimatta sen suurin vahvuus. Vanhemman pyrkimykset pakottaa lapsensa tiettyyn muottiin ja kysymys naisen oikeudesta valita itse puolisonsa eivät aiheina lukeudu kaikkein omaperäisimpiin etenkään prinsessa-animaatioiden joukossa, mutta leffa käsittelee itsepäisen ja temperamenttisen Merida-tytön tulehtunutta suhdetta äitiinsä yllättävän tarkkanäköisesti.

Filmin sisältämä opetus on itse asiassa suunnattu katsojista jopa ennemmin vanhemmille kuin lapsille. Meridan äiti tarkoittaa nimittäin tyttärensä parasta valmistaessaan tätä pakkonaimakauppoihin, muttei ymmärrä, että ympyröivä kulttuuri on aivopessyt alun perin myös hänet itsensä koko tavan noudattamiseen. Hienoimmaksi leffan yksittäiseksi hetkeksi ponnistaakin kohtaus, jossa Merida sovittaa vanhempansa määräyksestä ensimmäistä kertaa korsettia päälleen, ja muutaman häviävän sekunnin ajan kuningattaren kasvoilla käväisee ilme, joka kertoo hänen näkevän tyttärensä paikalla menneisyyden minänsä menettämässä vapautensa. Meridan isä sen sijaan ei osallistu lainkaan vaimonsa yrityksiin paimentaa tytärtään, sillä hänelle rajojen asettaminen ei ole tärkeätä: eihän hänellä miehenä koskaan moisia ole ollutkaan.

Urhea ei jää jälkeen Frozenille huumorinsa vauhdikkuudessa ja valloittavuudessa. Erityisen hersyväksi naurujen nostattajaksi leffassa osoittautuu lumouksen seurauksena karhuksi muuttuva kuningatar, sillä otsorouvan animointi on sen verran ilmeikästä, että hänen vaikeuksilleen sopeutua epätavanomaiseen tilanteeseensa hekottelee väkisinkin. Heikointa osastoa komediasta edustavat puolestaan muutamat kuluneimmat skottivitsit sekä ajoittain liian suuren roolin ryöstävä slapstick-kohellus. Macintoshin, McGuffinin ja Dingwallin klaanikolmikko on lisäksi aikuisille suunnattuna viittauksena turhankin silmiinpistävä ja tarinan immersiota rikkova.

Toisin kuin leffan aloituskohtauksesta voisi ennakoida, elokuvan pahiksen paikan täyttävä, hirviömäinen Mor'du-karhu saa puolestaan tyytyä tarinassa lopulta yllättävänkin pieneen rooliin, sillä äidin ja tyttären eripura nostetaan ansaitusti filmin pääosaan. Lopputaistelun mustanpuhuvaa mesikämmentä vastaan olisi jopa voinut hyvin unohtaa, sillä kontion varsinainen tarkoitus filmissä on kuvastaa ennen kaikkea Meridan mielihalujen kääntöpuolta - eli sitä, mihin vastuuntunnottomuus ja perheelle selkänsä kääntäminen pystyy äärimmillään johtamaan. Tämän esille tuomisessa elokuvan huipentava kamppailu on yksinkertaisesti sangen tarpeeton.

Vakuuttavan alkupuolen jälkeen aidan matalimmasta kohdasta yli kömpivä päätös kampittaakin Urhean kuin polveen ammuttu nuoli. Kaavamaisen kliimaksin lisäksi hahmojen väliset ongelmat ja erimielisyydet ratkotaan täysin puolihuolimattomasti, aivan kuin elokuva yhtäkkiä huomaisi, että sillä tulee kiire saada onnellinen loppu kasaan 90 minuutin sisällä. Jos nimittäin ihmisten mielipiteiden käännyttäminen kehnojen perinteiden suhteen hoituisi järkipuheella yhtä hedelmällisesti kuin elokuvassa, tuskin pakkoruotsista luopumisen tai homoavioliittojen sallimisen puolestakaan tarvisi kenenkään taistella. Myös kuningatar tuntuu kääntävän kelkkansa naimakauppojen osalta aivan liian nopeasti siitäkin huolimatta, että karhun nahoissa hän on joutunut viimein oikeasti kommunikoimaan tyttärensä kanssa ja näkemään maailman tämän silmin.

Kaiken kaikkiaan Urhea olisikin ansainnut vähemmän laiskasti toteutetun loppurypistyksen, kuin mihin on tyytyminen. Viimeisen parinkymmenen minuutin sisällä latteudet seuraavat nimittäin toinen toisiaan, eikä etenkään tunteita halvasti lypsävän valekuolinkohtauksen jälleen toistuessa voi kuin ihmetellä, mikä on tämä kunnianhimottomuus, joka länsimaisia animaatioita vaikuttaa tarinankerrontansa kanssa vaivaavan. Ennen lopputekstejään leffa päättää vielä kertaalleen aliarvioida katsojaansa ja tavuttaa otsikkonsa merkityksen auki suorin sanoin, sillä eihän se toki itse kertomuksesta olisi yksinään käynyt ilmi.

Urhea ei edusta lasten- tai edes Pixar-leffana kaikkein heikoimpia, mutta samaistuttavan ja hetkittäin jopa älykkään hienovaraisen tarinan vajotessa loppumetreillään kuluneen keskinkertaisuuden tasolle, pettymystä ei voi välttää. Elokuvan pahimmaksi erheeksi muodostuu sama kuin Frozeninkin, sillä leffan näytöksistä kaksi on mietitty tarkkaan mutta inspiraatio ja ideat tyrehtyvät kolmannen kohdalla. Siihen pulmaan eivät positiivisetkaan pinnalliset seikat, kuten komeasti animoitu kuvasto tai autenttisen rempseät skottiaksentit, kummoista loitsua tarjoa.