
Noin ensimmäisen puoli tuntiaan Frozen etenee lähes yhtäjaksoisena montaasien ja musikaalinumeroiden myllerryksenä. Kerronnassa on pikakelaamisen makua, mutta hahmojen luikauttaessa huuliltaan toinen toistaan valloittavampia kappaleita se ei erityisemmin haittaa. Muun muassa For the First Time in Foreverin ja Love is an Open Doorin ympärille rakennetut kohtaukset hurmaavat täydellisesti ajoitetulla huumorillaan. Elokuvan mukaansatempaavuutta edesauttaa myös, että sen päähenkilö, Anna, on kirjoitettu hahmona epätavanomaisen samaistuttavaksi Disney-prinsessaksi kaikessa sosiaalisessa vaivaantuneisuudessaan ja huolettomassa kömpelyydessään.
Annan siskon, Elsan, tarinasta muodostuu puolestaan Frozenin draamallinen ydin. Hänen hahmoonsa liitetään elokuvassa olennaisesti teema jäätyneestä sydämestä, millä kommentoidaan muun muassa erilaisuuden pelkoa, uskaltamattomuutta olla oma itsensä, kuten myös kiltti tyttö -syndroomaa, eli jotakuinkin yleisimpiä ongelmia, mitä kasvavien nuorten naisten elämään voikaan sisältyä. Aikuiset katsojat kenties myös havaitsevat tavassa, jolla leffa käsittelee Elsan taikavoimista juontuvia vaikeuksia, vertauskuvallisuutta muun muassa homoseksuaalisuuteen sekä kaapista tulemiseen: sen lisäksi, että vuorosanoissa ja lyriikoissa toistuvat jatkuvasti sisimmän kätkemisen ja salailusta luopumisen motiivit, keskeistä osaa juonessa näyttelevät niin tytön erityispiirteitä hyväksymättömät vanhemmat, niitä kauhisteleva yhteiskunta kuin niistä kumpuava henkilökohtainen häpeäkin.

Mainioiden laulujaksojen rinnalla Frozenin toimintaosuudet tuntuvatkin sitä vastoin hieman päälleliimatuilta. Elsan piiloteltujen maagisten kykyjen paljastuminen on esimerkiksi kohtauksena turhan keinotekoisesti eskaloituva, jotta elokuva saisi lopetettua ensimmäisen näytöksensä hurjaan takaa-ajoon. Samoin susien hyökkäystä Annan ja jääkauppias Kristoffin reen kimppuun käytetään vain läpinäkyvänä tekosyynä parivaljakon suhteen lähentämiseen, eikä se palvele leffassa mitään muuta tarkoitusta, ellei kaksikon kulkuneuvon hilpeää rotkoon räjähtämistä lasketa. Yhdentekevän vaiheen tarinan kannalta muodostaa niin ikään sankareiden pakomatka Elsan henkiin herättämän lumihirviön kourista, mikä kohtauksena on kuin luotu varmistelemaan, ettei pilttien huomio suin pääse herpaantumaan elokuvan parissa.
Merkityksettömyydestä elokuvassa voisi syyttää myös Olaf-lumiukkoa sivuhenkilönä, sillä hänen ainoa roolinsa filmissä on toimittaa koomisen kevennyshahmon virkaa, eikä hän vaikuta käytännössä mitenkään juonen kulkuun. Toisin kuin hassunhauskat sidekickit yleensä lastenleffoissa Olaf osoittautuu kuitenkin aidosti repäiseväksi tapaukseksi, minkä ansiosta hänen tarpeettomuutensa tarinassa katsoo miltei läpi sormien. Surkuhupaisa In summer -kappale, jossa hahmo laulaa kesäsuunnitelmistaan, lukeutuukin koko filmin hulvattomimpiin hetkiin.

Elokuvana Frozen tuntuu hyvin kahtiajakautuneelta, sillä vangitsevan ja valloittavan alkupuolensa jälkeen se kompuroi tarinansa kunnialla päättämisessä. Leffan alamäki alkaa sen heikoimmasta laulunumerosta kivirölliyhdyskunnan pyrkiessä naittamaan Annaa ja Kristoffia yhteen ylipitkällä lemmenlurituksella. Siinä vaiheessa puolestaan, kun Annan yhden illan ihastus, prinssi Hans, paljastuukin kertomuksen pahikseksi, filmin tietää vajoneen takaisin tavanomaisten lastenanimaatioiden tasolle. Jostain syystä Disney-sadusta ei nimittäin vieläkään malteta pudottaa pois tylsänpullean mustavalkoista antagonistia, vaikka tarina ei sellaista missään nimessä kaipaisi. Käänne on samalla myös käsikirjoittajan laiska keino ratkaista päähenkilön kahden partneriehdokkaan dilemma sillä, että toinen miehistä ei ole päähenkilölle pelkästään epäsopivampi kumppani vaan suorastaan pahantahtoinen. Pienenä lohtuna Hansilta löytyy sentään häijyilyynsä jokseenkin ymmärrettävät motiivit.
Viimeiset 20 minuuttia elokuvasta jättävät varsin leväperäisen vaikutelman. Hansin suunitelma vallan kaappaamiseksi on ensinnäkin toteutukseltaan typerä, sillä se pohjaa täysin siihen oletukseen, ettei kukaan välittömästi halua nähdä hänen kuolleeksi väittämänsä Annan ruumista. Kristoffin ratsastus murtuvalla jäällä puolestaan pitäisi ilmeisesti olla leffan toiminnallinen kliimaksi, mutta se osoittautuu vain itsetarkoitukselliseksi 3D-efekteillä kikkailuksi ilman minkäänlaista intensiteettiä.

Lopetuksellaan leffa vesittääkin suurimman osan siitä innostuksesta, minkä se on siihen mennessä onnistunut nostattamaan. Asiaa ei auta myöskään venytetty sentimentaalinen epilogi, jossa onnellisuus tulvii yli äyräyiden, ja pahikset saavat palkkansa näpäytyksenä nenälleen tai kirjaimellisesti turpiinsa. Sisukkaiden naisten harjoittama väkivalta ilkeitä miehiä kohtaan on näet lastenelokuvissa luonnollisesti hyväksyttävää ellei jopa aplodien arvoista. Vähemmälläkin katsojan mielistelyllä olisi selvitty.
Vaikka Frozenin huumori ja musiikkinumerot hurmaavat vastustamattomasti, draama ei edelleenkään ole ison budjetin länsimaisten animaatioiden vahvuuksia. Elokuvan monia positiivisia puolia ei silti voi jättää huomiotta, sillä kerrankin pääosaan kohoavat vahvat, samaistuttavat naishahmot miesten tyytyessä pelkkään sivurooliin, minkä lisäksi myös Disney rohkeaa viimein tuuletella ummehtuneita näkemyksiään rakkaudesta ja rakastumisesta. Kaiken kaikkiaan leffa nostaa pöydälle eittämättä tärkeitä kohderyhmäänsä koskettavia teemoja, mutta harmillisesti niiden käsittelyssä erehdytään kuitenkin loppumetreillä hätiköimään. Seurauksena Frozen kyllä kohotti Celsius-lukemia sydämessäni, mutta sulamispiste jäi saavuttamatta.
Kommentit
Lähetä kommentti