Frozen

Disneyn uusin prinsessa-animaatio Frozen on sulattanut elokuvakatsojien sydämet tehokkaammin kuin liekinheitin pohjoisnavalla. Maailman tuottoisimpien filmien listalla viidenneksi kohonneen koko perheen musikaalisadun myötä nihilistisimmät kyynikotkin ovat viime marraskuusta asti hoilanneet salaa suihkussa: "Let it goooo!" – siis en minä vaan naapuri. Syitä tähän ei tarvitse hämmästellä, sillä Frozen on fiksu, sympaattinen, nokkelasti kirjoitettu ja jäätävän hauska leffa. Sitten koittaa kolmas näytös.

Noin ensimmäisen puoli tuntiaan Frozen etenee lähes yhtäjaksoisena montaasien ja musikaalinumeroiden myllerryksenä. Kerronnassa on pikakelaamisen makua, mutta hahmojen luikauttaessa huuliltaan toinen toistaan valloittavampia kappaleita se ei erityisemmin haittaa. Muun muassa For the First Time in Foreverin ja Love is an Open Doorin ympärille rakennetut kohtaukset hurmaavat täydellisesti ajoitetulla huumorillaan. Elokuvan päähenkilö, Anna, on kirjoitettu hahmona epätavanomaisen samaistuttavaksi Disney-prinsessaksi kaikessa sosiaalisessa vaivaantuneisuudessaan ja huolettomassa kömpelyydessään.

Annan siskon, Elsan, tarinasta muodostuu puolestaan Frozenin dramaattinen ydin. Hänen hahmoaan määrittää teema jäätyneestä sydämestä. Se tarkoittaa muun muassa erilaisuuden pelkoa, uskaltamattomuutta olla oma itsensä, kuten myös kiltti tyttö -syndroomaa, eli jotakuinkin yleisimpiä ongelmia, joita kasvavien nuorten naisten elämään voikaan sisältyä.

Aikuiset katsojat myös takuulla havaitsevat tavassa, jolla leffa käsittelee Elsan taikavoimista juontuvia vaikeuksia, vertauskuvallisuutta muun muassa homoseksuaalisuuteen sekä kaapista tulemiseen. Vuorosanoissa ja lyriikoissa toistuvat esimerkiksi jatkuvasti sisimmän kätkemisen ja salailusta luopumisen motiivit. Lisäksi keskeistä osaa juonessa näyttelevät erityispiirteitä hyväksymättömät vanhemmat, niitä kauhisteleva yhteiskunta sekä niistä kumpuava henkilökohtainen häpeä.

Loputtomiin hehkutettu Let it go -musiikkinumero, jossa Elsa yltyy julistamaan itsenäisyyttään muista ihmisistä karattuaan omista kruunajaisistaan, lunastaa lupaukset elokuvan huippuhetkenä. Kappale on itsessään erinomaisen tarttuva ja tunteikas. Leffan voimakkaimman kohtauksen sijoittaminen sen alkupuolelle yllättää myös viekkaasti kuin kevätjää uhkarohkean pilkkijän.

Mainioiden laulujaksojen rinnalla Frozenin toimintaosuudet tuntuvat sen sijaan hieman päälleliimatuilta. Esimerkiksi Elsan piiloteltujen taikavoimien paljastuminen eskaloituu kohtauksena keinotekoisesti, jotta elokuva saisi lopetettua ensimmäisen näytöksensä hurjaan takaa-ajoon. Samoin susien hyökkäystä Annan ja jääkauppias Kristoffin reen kimppuun käytetään vain läpinäkyvänä tekosyynä parivaljakon suhteen lähentämiseen. Sankarien pakomatka Elsan henkiin herättämän lumihirviön kourista on myös kohtauksena kuin luotu varmistelemaan, ettei pilttien huomio pääse herpaantumaan elokuvan parissa.

Merkityksettömyydestä elokuvassa voi syyttää myös Olaf-lumiukkoa sivuhenkilönä, sillä hänen ainoa roolinsa filmissä on toimittaa koomisen kevennyshahmon virkaa. Toisin kuin lastenleffojen hassunhauskat sidekickit yleensä, Olaf osoittautuu kuitenkin aidosti repäiseväksi tapaukseksi. Surkuhupaisa In summer -kappale, jossa hahmo laulaa kesäsuunnitelmistaan, lukeutuu koko filmin hulvattomimpiin hetkiin.

Frozenin tunnistaa moderniksi Disney-elokuvaksi siitä, että se rohkenee tehdä jopa pilaa studion perinteisten prinsessatarinoiden lemmen leiskunnasta. Rakkautta ensisilmäyksellä -klisee käännetään ovelasti ympäri, kun Annan yrittää kihlautua vasta tapaamansa prinssin kanssa ja hänen siskonsa torjuu toiveet välittömästi. Kristoffkaan ei säästele häntä naljailulta asian tiimoilta.

Elokuva tosin ampuu itseään jalkaan siinä, että naureskeltuaan ensin tosirakkaudelle se kiirehtii tekopyhästi rakentamaan romanssia Annan ja Kristoffin välille, jotka eivät ole tunteneet toisiaan sen kauempaa kuin prinsessa edellistä sulhokandidaattiaan. Uskaliaampaa filmiltä olisikin ollut jättää päähenkilönsä kokonaan vaille pakkoparitusta.

Elokuvana Frozen tuntuu hyvin kahtiajakautuneelta, sillä vangitsevan ja valloittavan alkupuolensa jälkeen se kompuroi tarinansa kunnialla päättämisessä. Leffan alamäki alkaa sen heikoimmasta laulunumerosta, jossa kivipeikkoyhdyskunta pyrkii naittamaan Annaa ja Kristoffia yhteen ylipitkällä lemmenlurituksella. Siinä vaiheessa puolestaan, kun Annan yhden illan ihastus, prinssi Hans, paljastuukin kertomuksen pahikseksi, filmi vajoaa takaisin tavanomaisten lastenanimaatioiden tasolle. Jostain syystä Disney-sadusta ei nimittäin vieläkään malteta pudottaa pois tylsänpullean mustavalkoista antagonistia, vaikka tarina ei sellaista missään nimessä kaipaisi.

Hans-käänne on samalla myös käsikirjoituksen laiska keino ratkaista päähenkilön kahden partneriehdokkaan dilemma sillä, ettei toinen miehistä ole päähenkilölle pelkästään epäsopivampi kumppani vaan suorastaan pahantahtoinen. Pienenä lohtuna Hansilta löytyy sentään häijyilyynsä jokseenkin ymmärrettävät motiivit.

Viimeiset 20 minuuttia elokuvasta jättävät varsin leväperäisen vaikutelman. Hansin suunnitelma vallan kaappaamiseksi on ensinnäkin typerä, sillä se perustuu täysin oletukseen, ettei kukaan välittömästi halua nähdä hänen kuolleeksi väittämänsä Annan ruumista. Kristoffin ratsastuksen murtuvalla jäällä puolestaan pitäisi ilmeisesti olla leffan toiminnallinen kliimaksi, mutta se osoittautuu vain itsetarkoitukselliseksi 3D-efekteillä kikkailuksi ilman minkäänlaista intensiteettiä.

Todellisiin latteuksiin sorrutaan kuitenkin siinä, miten kaikki hahmojen ongelmat lopulta selviävät. Annan jäätymisestä puristetaan draamaa jälleen yhden kliseisen Wall-E-tyylisen hämäyskuoleman muodossa, sillä on aivan itsestäänselvyys, ettei leffa pääty päähenkilön pakasteeksi muuttumiseen. Sinänsä on tosin hauskaa ja elokuvan teemoihin sopivaa, ettei kirouksen murtamiseen johtava rakkaudenosoitus olekaan pusuhetki komistuksen kanssa vaan sankarittaren epäitsekäs uhrautuminen siskonsa puolesta.

Täysin metsään filmi laskettelee viimeistään Elsan tarinankaarta loppuun saattaessaan. Hahmoa määrittänyt pelko vaille hyväksyntää jäämisestä pyyhitään nimittäin pois niin puolihuolimattoman banaalilla "rakkaus ratkaisee" -lööperillä, että siitä jää väkisinkin huono maku suuhun. Ymmärrän toki, että elokuva yrittää sitoa tosirakkauden sisäistämisen keskeiseksi teemaksi molempien tyttöjen kasvukertomusta, mutta valitettavasti toteutustapa on kovin väkinäinen.

Lopetuksellaan leffa vesittää valtaosan siitä innostuksesta, minkä se on siihen mennessä onnistunut nostattamaan. Asiaa ei auta myöskään venytetty sentimentaalinen epilogi, jossa onnellisuus tulvii yli äyräyiden ja pahikset saavat näpäytyksen nenälleen – tai kirjaimellisesti turpiinsa. Sisukkaiden naisten harjoittama väkivalta ilkeitä miehiä kohtaan on näet lastenelokuvissa luonnollisesti hyväksyttävää ellei jopa aplodien arvoista. Vähemmälläkin katsojan mielistelyllä olisi pärjännyt.

Vaikka Frozenin huumori ja musiikkinumerot hurmaavat vastustamattomasti, draaman kaari ei edelleenkään ole ison budjetin länsimaisten animaatioiden vahvuuksia. Elokuvan positiivisia puolia ei silti voi jättää huomiotta, sillä kerrankin pääosaan kohoavat vahvat, samaistuttavat naishahmot miesten tyytyessä pelkkään sivurooliin. Lisäksi Disney rohkenee viimein tuuletella ummehtuneita näkemyksiään rakkaudesta ja rakastumisesta. Kaiken kaikkiaan Frozen kyllä kohotti Celsius-lukemia sydämessäni, mutta sulamispiste jäi saavuttamatta.