Noah

Ukko Nooa, Ukko Nooa oli harras mies,
kun hän arkkiaan kasasi,
kivihirviöt apuaan tarjosi,
Ukko Nooa, Ukko Nooa oli harras mies.

Siinä missä itse tyydyn pelkkään lastenlaulujen raiskaamiseen, ateistiohjaaja Darren Aronofsky ei puolestaan epäröi muokata Raamatun sanaa uuteen uskoon pitkään kaavailemassaan elokuvasovituksessaan Vanhan testamentin eräästä tunnetuimmasta tarinasta. Vedenpaisumuksen eeppiseksi efektitykitykseksi paisutteleva Noah tekee nimittäin jo hyvin varhaisessa vaiheessa pesäeron Genesiksen katkelmiin. Kirjaimellisen tulkinnan sijaan se lähteekin työstämään aiheesta ihan omaa fantasianäkemystään.

Aronofskyn selkeänä tavoitteena yliluonnollisen apokalypsin uudelleenversioinnissa on käsitellä kertomusta myytin tasolla irti sen tiukan uskonnollisesta kontekstista. Kohua herättäneiden kahdeksankätisten laavaenkelien lisäksi leffan ihmishahmot, Nooa mukaan lukien, muun muassa kykenevätkin erilaisiin taikakonsteihin: Nooan isoisä, Anthony Hopkinsin näyttelemä Metuselah, heiluttaa esimerkiksi maagista tulimiekkaa ja parantaa lisääntymiskykynsä menettäneen naisen. Jumalaan ei myöskään viitata koko filmin aikana Jumalana vaan Luojana, eikä herra iso herra itse puhua pukahda saatika sitten näyttäydy missään vaiheessa.

Noahin tunnistaa Aronofskyn tekeleeksi erinäisistä kuvallisista kikkailuista, kuten komeista intervallikuvausta imitoivista, tietokoneanimaation avustuksella toteutetuista kamera-ajoista sekä etenkin jo Unelmien sielunmessusta tuttujen hip-hop-montaasien ja toistuvien kuvien käytöstä. Erityisesti syntiinlankeemusta ja veljesmurhaa korostetaan elokuvassa tällaisin vahvoin visuaalisin motiivein.

Leffan musiikkipuoli on niin ikään sitä, mitä Aronofskyn teoksilta on totuttu odottamaan, sillä siitä vastaa jälleen kerran ohjaajan hovisäveltäjä Clint Mansell. Ääniraidan tummanpuhuvat teemat nostavatkin filmin tunnelman yhdetekevien tehostespektaakkeleiden yläpuolelle. Varjopuolena niitä tosin sorrutaan ylikäyttämään niin ahkerasti, että se on ajoittain kääntyä leffaa itseään vastaan.

Hieman hämmentävästi Noahiin on eksynyt muutamia puolihuolimattomasti toteutettuja yksityiskohtia, joita voisi odottaa tavanomaisilta kassakoneen kilinä mielessä kyhätyiltä toimintatöräyksiltä muttei pikkutarkan ohjaaja-auteurin työltä. Nooan esimerkiksi kolauttaessa päänsä kiveen niin voimakkaasti, että häneltä lähtee taju, ei miehelle jää herättyään päähän pienintäkään haavaa tai kuhmua, aivan kuin leffan maskeerausosasto olisi unohtanut herätä aamulla töihin. Aina hahmot eivät myöskään näe asioita, jotka ovat kuvan ulkopuolella, vaikka heidän kaiken järjen mukaan pitäisi, kuten Haamin joutuessa metsässä muukalaisten yllättämäksi. Lisäksi toimintakohtauksissa huudot kantautuvat ihmismassojen ylitse rankkasateen keskelläkin. Nämä seikat ovat luonnollisesti sinällään hyvin merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta onnistuvat yhdessä rikkomaan tarinan illusiota ja muistuttamaan, että kyseessä on vain elokuva.

Filmin tietokoneanimaatio on puolestaan tasoltaan vaihtelevaa. Esimerkiksi arkkia ympäröivän metsän synty ja takaumana esitetty luomiskertomus ovat suorastaan hätkähdyttävän komeaa seurattavaa, mutta erityisesti suurien eläinmassojen kohdalla CGI:n muovisuus pistää paikoin ikävästikin silmään. Kuvan kolmiulotteisuus ei sen sijaan ryöstänyt huomiotani niin hyvässä kuin pahassakaan, ja rehellisesti sanottuna leffan loppua kohden ehdin jo unohtaa, että katson ylipäänsä 3D-elokuvaa.

Toimintakohtausten osalta Noah taantuu muutamaan otteeseen turhankin unettavaksi Hollywood-turpaanvedoksi, jossa tarinan kannalta merkityksetön mäiske saa tarpeettoman suuren roolin. Esimerkiksi laavaenkelien funktio elokuvassa on lähinnä vain tarjota näyttävää mutta merkityksetöntä rymistelyä heidän paiskoessaan arkin kimppuun hyökkääviä ihmisiä ympäriinsä. Kutsukaa minua fundamentalistiksi, mutten myöskään ymmärtänyt, mitä saavutettiin kohtauksella, jossa Nooa roikkuu henkihieverissä tulvan armoille joutuneen arkin ulkopuolella.

Elokuvan päähenkilönä Nooa on kuitenkin roolitettu erinomaisesti, sillä Russell Crowe tulkitsee antaumuksella traagisen rähjääntynyttä, jopa psykopaattista partasuuta, joka joutuu tekemään vanhatestamentillisen julmia päätöksiä Jumalansa ajamana. Hopkins on puolestaan elokuvan piristävin tapaus viisaana Metuselahina, joka tuo mukanaan hieman kevyttä huumoriakin muuten hyvin vakavahenkiseen elokuvaan. Emma Watsonin suorituksesta Nooan adoptiotyttärenä, Ilana, paistaa sitä vastoin tietynlainen teatterimaisuus, tosin osasyynä tähän vaikutelmaani voi olla koko hahmon raskaaksitulemiseen keskittyvän sivujuonen yleinen melodramaattisuus.

Vaikka Nooan uskomuksesta, että Jumala on määrännyt hänet surmaamaan Ilan lapsen, saadaankin aikaiseksi hetkittäin ihan mukaansatempaavaa draamaa Abrahamin ja Iisakin tarinan hengessä, äityy kuvio ennen pitkää vain tahattoman koomiseksi ja korniksi. Elokuvan loppupuolella edestakainen leikkailu kliseisestä hyviksen ja pahiksen painimatsista Hermionen viiden minuutin Hollywood-synnytystuskiin samalla, kun Mansellin tuomionpäiväntorvet pauhaavat taustalla, tuntuu nimittäin sen verran rankalta yliyrittämiseltä, ettei tapahtumia pysty millään ottamaan vakavasti. Toisaalta vasta-argumenttina voisi esittää, että kyllähän Vanha testamentti itsessäänkin on sangen huvittava kaikessa ryppyotsaisessa paatoksellisuudessaan, mutten tässä asiassa laske uskollisuutta alkuperäismateriaalille leffan erityiseksi ansioksi.

Filmin antagonistina Ray Winstonen näyttelemä, Nooaa ahdistelevan barbaarisen ihmisheimon johtaja, Tubal-Kain, on puolestaan varsin yhdentekevä. Pahiksena hänet on vieläpä ylikliseisesti kirjoitettu Nooan isän murhaajaksi, jottei hän tuntuisi hahmona aivan tarinaan päälleliimatulta. Jonkinlaista lisämerkitystä hän sentään tuo elokuvan teemoihin rohjetessaan esittää, että ihmisillä on todella vapaa tahto, eivätkä he ole vain luojansa marionetteja. Nooan tehtäväksi puolestaan jää osoittaa, että toisin kuin Tubal-Kain, ihminen voi julmuuden sijaan valita myös armon.

Noah pitääkin sisällään paljon pohdintaa siitä, onko ihminen lajina selviytymisen arvoinen. Väkivaltaisen, maapallon jättömaaksi hävittäneen ihmiskunnan turmeltuneisuuden voi nimittäin leffassa nähdä vertauskuvana nykypäivänä tapahtuvasta luonnon saastuttamisesta sekä edelleen jatkuvasta kansojen keskinäisestä vihanpidosta ja sotimisesta. Aronofsky ei jätäkään epäselväksi teoksensa allegorisuutta: esimerkiksi luomiskertomusmontaasissa toisiaan vastaan taistelevien ihmisten silhuetit eivät kuvasta sotureita vain Vanhan testamentin ajoilta vaan myös huomattavasti myöhemmiltä vuosisadoilta- ja tuhansilta. Tämän tarkoituksena on mitä ilmeisemmin havainnollistaa sitä, etteivät filmin opetukset ole sidoksissa vain kaukaiseen menneisyyteen ja kuvitteellisiin myytteihin.

Aronofskyn versiossa Nooan tarinasta luonto nouseekin rankaisevan, säälimättömän Jumalan osaan. Ihmisiä erottelemattomana katastrofina tulva puolestaan rinnastuu selkeästi ilmaston lämpenemisen seurauksiin - tai kenties jopa myös ydinsodan tapaiseen, itseaiheutettuun joukkotuhoon.

Tiukasta kantaaottavuudestaan huolimatta Noahin sanoma jää silti kokonaisuutena valitettavan latteaksi ja mitäänsanomattomaksi moraalisaarnaksi. Kovasta yrityksestään huolimatta elokuva ei pystykään esittämään erityisen vakuuttavia perusteita olemassaololleen, sillä muutamista omaperäisistä ja uskaliaista elementeistään huolimatta se tyytyy lopulta aivan liian sovinnaisiin ratkaisuihin ollakseen järin kiinnostava. Kahdeksankätisten enkeleiden kaltaisia irtiottoja tai muuten vain arkailemattomia näkökulmia olisi kaivattu kaiken kaikkiaan enemmän, mutta lupaavan alun jälkeen leffa etenee loppujen lopuksi melko turvallisilla ja yllätyksettömillä laduilla.

Jos en paremmin tietäisi, voisinkin kuvitella Noahia jopa hartaan mutta omalaatuisen umpiuskovaisen teokseksi. Ateistin kuvaannollista sielua lämmittävästi Aronofsky on tosin upottanut esimerkiksi luomiskertomiskohtaukseensa viittauksia alkuräjähdykseen ja evoluutioon, mutta kaikkeen leffan kohuun nähden olisin odottanut paljon sävähdyttävämpää otetta uskonnottomalta, tinkimättömänä tunnetulta ohjaajavisionääriltä. Tiedostan toki, että kiistanalaisempi tulkinta tuskin olisi erityisesti ilahduttanut studiopomoja ottaen huomioon ylämäen, joka elokuvan jo tällaisenaan piti kiivetä, jotta Aronofsky sai säilyttää näkemyksensä, mutta se ei silti tee varsinaisesta lopputuloksesta yhtään vähemmän hömelöä tahi samantekevää. Noah onkin jälleen yksi esimerkki siitä, miksi "kill your darlings" on hyvä ohjenuora tarinankertojalle: pitkäaikaisiin henkilökohtaisiin suosikki-ideoihinsa on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.