Noah

Ateistiohjaaja Darren Aronofsky ei epäröi muokata Jumalan sanaa uuteen uskoon pitkään kaavailemassaan elokuvaversioinnissaan Vanhan testamentin eräästä tunnetuimmasta tarinasta. Vedenpaisumuksen eeppiseksi efektitykitykseksi paisutteleva Noah tekee nimittäin jo varhaisessa vaiheessa pesäeron Genesiksen katkelmiin. Kirjaimellisen tulkinnan sijaan se työstää aiheesta ihan oman fantasianäkemyksensä.

Aronofskyn raamatullisen valkokangassovituksen tavoitteena lienee käsitellä Nooa-kertomusta myytin tasolla irti sen tiukan uskonnollisesta kontekstista. Kohua herättäneiden kahdeksankätisten laavaenkelien ohella leffan ihmishahmot kykenevät esimerkiksi erilaisiin taikakonsteihin. Muun muassa Nooan isoisä, Anthony Hopkinsin näyttelemä Metuselah, heiluttaa maagista tulimiekkaa ja parantaa lisääntymiskykynsä menettäneen naisen. Jumalaan ei myöskään viitata koko filmin aikana Jumalana vaan Luojana, eikä Herra Iso Herra itse puhua pukahda saatika näyttäydy missään vaiheessa.

Noahin tunnistaa Aronofskyn tekeleeksi erinäisistä kuvallisista kikkailuista, kuten komeista, intervallikuvausta imitoivista, tietokoneanimaatiolla toteutetuista kamera-ajoista sekä jo Unelmien sielunmessusta tuttujen hip-hop-montaasien ja toistuvien kuvien käytöstä. Erityisesti syntiinlankeemusta ja veljesmurhaa korostetaan elokuvassa tällaisin vahvoin visuaalisin motiivein.

Leffan musiikkipuoli on niin ikään sitä, mitä Aronofskyn teoksilta on totuttu odottamaan. Siitä vastaa jälleen kerran ohjaajan hovisäveltäjä Clint Mansell. Ääniraidan tummanpuhuvat teemat nostavat filmin tunnelman yhdetekevien tehostespektaakkeleiden yläpuolelle. Kääntöpuolena niitä tosin ylikäytetään niin ahkerasti, että se on ajoittain kääntyä leffaa itseään vastaan.

Hieman hämmentävästi Noahiin on eksynyt muutamia puolihuolimattomia yksityiskohtia, joita ei odottaisi pikkutarkan ohjaaja-auteurin työltä. Nooan esimerkiksi kolauttaessa päänsä kiveen niin voimakkaasti, että taju lähtee, ei miehelle jää päähän pienintäkään haavaa tai kuhmua, aivan kuin leffan maskeerausosasto olisi unohtanut herätä aamulla töihin. Aina hahmot eivät myöskään näe asioita, jotka ovat kuvan ulkopuolella, vaikka heidän kaiken järjen mukaan pitäisi, kuten Haamin joutuessa metsässä muukalaisten yllättämäksi. Toimintakohtauksissa puolestaan huudot kantautuvat ihmismassojen ylitse rankkasateen keskelläkin. Tällaiset pikkujutut rikkovat tarinan illusiota ja muistuttavat, että kyseessä on vain elokuva.

Filmin tietokoneanimaatio on puolestaan tasoltaan vaihtelevaa. Esimerkiksi arkkia ympäröivän metsän synty ja takaumana esitetty luomiskertomus ovat suorastaan hätkähdyttävän komeaa seurattavaa. Erityisesti suurten eläinmassojen kohdalla CGI:n muovisuus pistää sen sijaan ikävästi silmään.

Kuvan kolmiulotteisuus ei puolestaan ryöstänyt huomiotani niin hyvässä kuin pahassakaan. Rehellisesti sanottuna leffan loppua kohden ehdin jo unohtaa, että katson ylipäänsä 3D-elokuvaa.

Toimintakohtausten osalta Noah taantuu turhankin unettavaksi Hollywood-turpaanvedoksi, jossa tarinan kannalta merkityksetön mäiske saa tarpeettoman suuren roolin. Esimerkiksi laavaenkelien funktio elokuvassa on tarjota vain näyttävää mutta merkityksetöntä rymistelyä heidän paiskoessaan arkin kimppuun hyökkääviä ihmisiä ympäriinsä. Kutsukaa minua fundamentalistiksi, mutten myöskään ymmärtänyt, mitä saavutetaan kohtauksella, jossa Nooa roikkuu henkihieverissä tulvan armoille joutuneen arkin ulkopuolella.

Elokuvan päähenkilönä Nooa on kuitenkin roolitettu erinomaisesti: Russell Crowe tulkitsee antaumuksella traagisen rähjääntynyttä, jopa psykopaattista partasuuta, joka joutuu tekemään vanhatestamentillisen julmia päätöksiä Jumalansa ajamana. Hopkins on puolestaan elokuvan piristävin tapaus viisaana Metuselahina, joka tuo mukanaan hieman kevyttä huumoria muuten hyvin vakavahenkiseen elokuvaan. Emma Watsonin suorituksesta Nooan adoptiotyttärenä, Ilana, paistaa sitä vastoin tietynlainen teatterimaisuus. Osasyynä tähän vaikutelmaani voi tosin olla hahmon raskauteen keskittyvän sivujuonen melodramaattisuus.

Filmi onnistuu miltei rakentamaan kelvollista draamaa Nooan uskomuksesta, että Jumala on määrännyt hänet surmaamaan Ilan lapsen, Abrahamin ja Iisakin tarinan hengessä. Kuvio äityy silti ennen pitkää tahattoman koomiseksi ja korniksi. Elokuvan loppupuolella on mahdotonta ottaa vakavasti kohtausta, jossa leikkaillaan edes takaisin hyviksen ja pahiksen painimatsista Hermionen viiden minuutin Hollywood-synnytystuskiin samalla, kun Mansellin tuomionpäiväntorvet pauhaavat taustalla. Vasta-argumenttina voisi toki esittää, että kyllähän Vanha testamentti itsekin on sangen huvittava kaikessa ryppyotsaisessa paatoksellisuudessaan. En silti laske uskollisuutta tässä asiassa alkuperäismateriaalille leffan ansioksi.

Filmin antagonistina Ray Winstonen näyttelemä, Nooaa ahdistelevan barbaarisen ihmisheimon johtaja, Tubal-Kain, on puolestaan varsin yhdentekevä. Pahiksena hänet on vieläpä ylikliseisesti kirjoitettu Nooan isän murhaajaksi, jottei hän tuntuisi hahmona täysin tarinaan päälleliimatulta. Jonkinlaista lisämerkitystä hän sentään tuo elokuvan teemoihin rohjetessaan esittää, että ihmisillä on todella vapaa tahto, eivätkä he ole vain luojansa marionetteja. Nooan tehtäväksi puolestaan jää osoittaa, että toisin kuin Tubal-Kain, ihminen voi julmuuden sijaan valita myös armon.

Noah pitääkin sisällään paljon pohdintaa siitä, onko ihminen lajina selviytymisen arvoinen. Väkivaltaisen, maapallon jättömaaksi hävittäneen ihmiskunnan turmeltuneisuuden voi nimittäin leffassa nähdä vertauskuvana edelleen jatkuvasta luonnon saastuttamisesta sekä kansojen vihanpidosta ja sotimisesta.

Aronofsky ei jätä epäselväksi teoksensa allegorisuutta. Esimerkiksi luomiskertomusmontaasissa toisiaan vastaan taistelevien ihmisten silhuetit eivät kuvasta sotureita vain Vanhan testamentin ajoilta vaan myös huomattavasti myöhemmiltä vuosisadoilta ja -tuhansilta. Tämä havainnollistaa sitä, etteivät filmin opetukset ole sidoksissa vain kaukaiseen menneisyyteen ja kuvitteellisiin myytteihin.

Elokuvassa luonto nouseekin rankaisevan, säälimättömän Jumalan osaan. Ihmisiä erottelemattomana katastrofina tulva puolestaan rinnastuu ilmaston lämpenemisen seurauksiin – tai kenties jopa myös ydinsodan tapaiseen, itseaiheutettuun joukkotuhoon.

Tiukasta kantaaottavuudestaan huolimatta Noahin sanoma jää silti kokonaisuutena valitettavan latteaksi ja mitäänsanomattomaksi. Omaperäisistä ja uskaliaista elementeistään huolimatta leffa tyytyy nimittäin lopulta aivan liian sovinnaisiin ratkaisuihin ollakseen järin kiinnostava. Kahdeksankätisten enkeleiden kaltaisia irtiottoja tai muuten vain arkailemattomia näkökulmia olisi kaivattu enemmän. Lupaavan alun jälkeen filmi etenee loppujen lopuksi melko turvallisilla ja yllätyksettömillä laduilla.

Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella Noahia jopa hartaan mutta omalaatuisen umpiuskovaisen teokseksi. Aronofsky on tosin upottanut esimerkiksi luomiskertomiskohtaukseensa viittauksia alkuräjähdykseen ja evoluutioon. Kaikkeen elokuvaa ympäröivään kohuun nähden olisin silti odottanut paljon sävähdyttävämpää otetta tinkimättömänä tunnetulta ateistiohjaajavisionääriltä.

Tiedostan toki, että kiistanalaisempi tulkinta tuskin olisi ilahduttanut studiopomoja ottaen huomioon ylämäen, joka elokuvan jo tällaisenaan piti kiivetä. Se ei silti tee lopputuloksesta yhtään vähemmän hömelöä tai samantekevää. Noah onkin jälleen yksi esimerkki siitä, miksi “kill your darlings” on hyvä ohjenuora tarinankertojalle. Pitkäaikaisiin henkilökohtaisiin suosikki-ideoihinsa on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.