The Walking Dead - 4. tuotantokausi

Matka The Walking Deadin parissa on ollut alusta asti vähintäänkin epätasainen. Sarjan ensimmäinen kausi laittoi zombi-invaasion lupaavasti aluille mutta jäi kestoltaan lyhyenlännäksi. Toinen kausi jatkoi Rickin ryhmän selviytymiskamppailua keskittyen sinänsä kelvolliseen mutta yllättävänkin hidastempoiseen hahmodraamaan, jonka jahkailevuus onnistui tympäännyttämään aimo osan faneista. Show'n kolmas kierros puolestaan vei sen tyyliä huomattavasti sarjakuvamaisempaan suuntaan mutta lässähti alun hyvän yrityksen jälkeen komeasti. Paljon laadun aaltoilua ei ole auttanut se, että sarjan vetäjät vaihtuvat tuon tuostakin: neljännellä kaudella on Scott M. Gimplen vuoro kokeilla onneaan, ja pyrkiä korjaamaan Glen Mazzaran jälkeensä jättämä sotku. Tässä tehtävässä hän onnistuu kaiken kaikkiaan vaihtelevasti.

Ensimmäiset kahdeksan jaksoa Walking Deadin neljättä kautta kuluvat vielä hapuilevissa merkeissä, sillä tarinasta on keskeinen konflikti täysin kadoksissa. Ihmishenkiä vankilassa niittävä flunssapöpö ei tunnu nimittäin uhkana oikein miltään, sillä sen synnyttämä hätä jää välittymättä kotisohvalle asti. Koko juonikuvio vaikuttaakin vain AMC:n budjettisäästöratkaisulta, jolla saadaan kierrätettyä edullisesti edellisen kauden kuvauspaikkaa ja -lavasteita sekä pudotettua jälleen joukko turhia ekstroja pois palkkalistoilta. Merkittävistä hahmoista sitä paitsi ainoana tartunnan saa Glenn, joka on jo aikapäiviä sitten lakannut olemasta tippaakaan kiinnostava, jotta hänen kohtalostaan jaksaisi välittää.

Kerronnan paikoillaan junnausta ei helpota myöskään, että show'lle tavanomaiset pienet häiritsevät yksityiskohdat nostavat päätään. Se on vielä esimerkiksi ymmärrettävää, etteivät hahmot kuluta panoksiaan vankilan aitoja vasten kerääntyviin zombeihin, mutta kummallisen aneemisesti ja epäsäännöllisesti he kaikesta huolimatta viitsivät reagoida helposti torjuttavissa olevaan vaaraan. Sarjakuvasta on puolestaan jälleen napattu summittaisen oloisesti mukaan elementtejä, jotka eivät sovi muuhun kertomukseen: Tyreesen ihmeselviytyminen zombilauman keskeltä oli jo lähdemateriaalissa hölmö hetki, mutta sarjassa siltä puuttuu tyystin vähäinen kontekstikin, mikä saa koko kohtauksen tuntumaan täysin irralliselta ja päälleliimatulta.

Kaiken tyhjäkäynnin keskeltä kohoaa silti myös positiivisia seikkoja. Carolista on muun muassa kehkeytynyt ajan myötä yllättävän pidettävä hahmo, mistä suuri kiitos kuuluu Melissa McBriden tulkinnalle. Entisen aviomiehensä kaltoinkohteleman perheenäidin laskemoivaksi murhaajaksi ryhtyminen osoittautuukin kauden kenties kiinnostavimmaksi kehitykseksi. Hershelillä on niin ikään mieleenpainuvat hetkensä, erityisesti Internment-jaksossa, jossa hän ei enää pysty löytämään lohtua Raamatustakaan ystäviensä kuollessa hänen ympärillään. Mielenkiintoinen lisä sarjan hahmokaartiin on myös The Wiresta tutun, sympaattisen Larry Gilliard Jr:n esittämä Bob, jolle alkoholismi tuottaa maailmanlopun keskellä ongelmia.

Koska kolmannen kauden antikliimaksinen finaali ei tehnyt selvää jo aika päiviä sitten parasta ennen -päiväyksensä ohittaneesta Kuvernööri-pahiksesta, on sarjan luonnollisesti palattava viemään koko tarinankaari edes etäisesti tyydyttävään päätökseen. Silmälappua kantavan konnan pahaenteinen ilmaantuminen ruudulle ei siis herätäkään kummoisia hurraahuutoja. Tahaton koomisuus kulkee kaiken lisäksi edelleen hahmon kanssa käsi kädessä, ja esimerkiksi takauma, jossa mies polttaa Woodburyn maan tasalle patsastellessaan itse dramaattisesti tulimeren keskellä, lähentelee kohtauksena jo itseparodiaa.

Tässä valossa hämmentävää onkin, että kauden alkupään kiinnostavimmaksi esitykseksi kipuaa sen kuudes jakso, Live Bait, joka keskittyy kokonaan Kuvernööriin kertoen, mitä hän on puuhaillut sitten Welcome to the Tombsin käänteiden. 45 minuutin sisällä David Morriseyn näyttelemästä roistosta saadaan nimittäin muokattua miltei inhimillinen ja kiinnostava hahmo hänen näyttäytessään vaihteeksi jonain muuna kuin karikatyyrisena superpahiksena. Jakson loppupuolella alkaakin jo toivoa, että sarja löytäisi jonkin keinon, jolla tästä samaistuttavammasta Kuvernööristä voitaisiin tehdä vakituinen hahmo, mikä on sarjalta melkoinen saavutus.

Valitettavasti seitsemäs episodi, Dead Weight, vetää kaiken tämän hahmonkehityksen tylysti alas vessanpöntöstä. Koko jakso on nimittäin ahdattu niin täyteen epäloogista käsikirjoittamista ja naurettavia käänteitä Kuvernöörin palauttamiseksi entisenkaltaiseksi sekopääkseen, että siitä muodostuu samalla koko show'n käsittämättömin pohjanoteeraus. Hahmot ensinnäkin tekevät läpi episodin aivan järjettömiä päätöksiä, minkä lisäksi mielipuolinen Kuvernööri onnistuu surmaamaan leirin keskellä ihmisiä kirkkaassa päivänvalossa kenenkään huomaamatta. Tietysti mukaan mahtuu myös typeriä ennalta arvattavia zombihyökkäyksiä - sellaisissakin paikoissa, joiden hetki sitten on todettu olevan zombeilta vartioituja. Kaikkein uskomattominta kuitenkin on, etteivät sarjan kirjoittajat ole ymmärtäneet, kuinka paljon enemmän potentiaalia Kuvernöörissä olisi ollut moraalisesti harmaana, ristiriitaisena hahmona kuin umpikuivana psykopaattina.

Kuvernöörin ja hänen uuden seuraajajoukkonsa hyökkäys Rickin ryhmän hallussa pitämään vankilaan tuntuukin tässä vaiheessa enää vain innottomalta mutta välttämättömältä vanhan toistolta. Sentään uskaliaana vetona Hershel kokee yhteenoton seurauksena varsin tylyn ja kaunistelemattoman kohtalon. Rickin tyttären kuolemalla huijaaminen on sitä vastoin halpamainen shokeeraus, sillä sarja päättää jänistää käänteestä viime tingassa.

Itse taistelu on myös kohtauksena ohjattu laiskanlaisesti: jälleen osapuolet ampuvat huteja sarjatuliaseilla metrien päästä, eikä hyökkääjien puuhissa ole erityisesti järkeä heidän pamautellessaan tankilla Rickin porukan sijaan vankilan muureja. Ihmetellen voi lisäksi kysyä, mikseivät vangiksi jääneet Hershel ja Michonne yrittäneet taivutella Kuvernööriä luopumaan suunnitelmistaan kertomalla tälle suoraan, että vankilassa riehuu tappajavirus. Tärkeintä on kuitenkin se, että selkkauksen seurauksena Kuvernööri saadaan viimein hengiltä ja sarja jättää taakseen vankilan, joka tapahtumapaikkana ehti käydä jo kyllästyttävämmäksi kuin Hershelin farmi koskaan.

Ensimmäisen kahdeksan jakson uuvuttavan päämäärättömyyden jälkeen Walking Deadin neljäs kausi lyö astetta kiinnostavamman vaihteen silmään. Vaikka hahmojen jakautuminen omille poluilleen vankilakahakan jälkimainingeissa saa väkisinkin aikaan hienoista hajanaisuutta kerrontaan, on kyseessä käytännössä ensimmäinen kerta, kun konkkaronkka viettää sarjassa pitemmän aikaa tien päällä, mikä tuo mukanaan kaivattua tuoreutta tarinaan. Lisäksi show ymmärtää fiksusti keskittyä useimmissa kauden loppupään episodeissa vain muutamiin selviytyjiin kerrallaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jaksojen laatu jatkaisi edelleen heittelyään. Carliin, Michonneen ja Rickiin keskittyvä After ei esimerkiksi erityisemmin vakuuta, sillä Chandler Riggsin karisma Carlin roolissa ei riitä kannattelemaan suurinta osaa pojan kohtauksista, kun taas siedettävämmäksi hiljalleen muuttuneen Michonnen takaumat avaavat hänen taustojaan valitettavasti puolitoista kautta liian myöhässä. Sitä vastoin Claimed-episodi, jossa ryhmä taloksi asettautuvia muukalaisia yllättää pahaa aavistamattoman Rickin, nousee erääksi koko sarjan jännittävimmistä. Sitä seuraava Still antaa puolestaan miellyttävästi roolia aiemmin täydellisenä yhdentekevyytenä mukana palloilleelle Bethille kuten myös pahasti tarinan taustalle eksyneelle Darylille.

Koko kauden ristiriitaisimman jakson tittelin nappaa sen sijaan The Grove, joka pyörii Carolin, Tyreesen sekä vankilasta heidän mukaansa pelastautuneiden sisarusten, Lizzien ja Mikan, ympärillä. Episodin alkupuoli kangertelee, sillä lapsihahmot ovat vaivaannuttavan heikosti näyteltyjä, minkä lisäksi heille on kirjoitettu paljon todella kömpelöä dialogia. Varsinaisen pomminsa jakso kuitenkin pudottaa, kun Carol ja Tyreese saavat kauhukseen huomata henkisesti epävakaan Lizzien puukottaneen heidän poissaollessaan pikkusiskonsa kuoliaaksi.

The Groven synkän käänteen rohkeutta täytyykin itsessään kehua, mutta ikävä kyllä koko kuvio kääntyy kaikessa ylivedetyssä shokeeraavuudessaan ja tökerössä toteutuksessaan itseään vastaan aiheuttaen järkytyksen sijaan pelkästään epäuskoista huvittuneisuutta. Sen lisäksi, etteivät Brighton Sharbinon lahjat Lizzien roolissa riitä vastaamaan haastavan kohtauksen vaatimuksiin, tuntuu hahmon mielenvikaisuus kaikesta aiemmasta pohjustuksestaankin huolimatta vain heikosti perustellulta tekosyyltä sisällyttää tarinaan mahdollisimman tyrmistyttävä, lapsihahmoilla tunteita häikäilemättömästi manipuloiva hetki. Sivuhuomiona täytyy myös ihmetellä, kuinka monta kertaa show'n aikuiset oikein pystyvätkään unohtamaan vartiotta heidän vastuulla olevat kakaransa, jotka vieläpä todistetusti ovat silmän välttäessä poikkeuksetta hankkiutumassa eroon hengestään.

Aikuisnäyttelijät, McBride ja Chad L. Coleman, tekevät silti kaikkensa pelastaakseen episodista sen, mitä pelastettavissa on, ja lähestulkoon onnistuvatkin siinä. Esimerkiksi Lizzien tyly ja kaikkien Hollywood-normien vastainen teloitus saa rankkana moraalisena päätöksenä painoarvoa McBriden erinomaisesta roolisuorituksesta. Jakson lopun keskustelu, jossa Carol tunnustaa Tyreeselle murhanneensa vankilassa tartunnan saaneita, on puolestaan vahva kandidaatti koko kauden huippukohdaksi.

Kauden jälkimmäinen puolisko kärsii yleisen epätasaisuuden ohella myös tympeistä zombikliseistä, jotka sarjan edetessä tuntuvat yltyvän aina vain typerimmiksi ja silmiinpistävämmiksi. Hahmojen päät näet kääntyvät ilmeisesti vain 45 astetta, eikä heidän kuulo- ja hajuaistinsakaan ole enää entisenlaisensa, sillä niin monta kertaa zombit pääsevät yllättämään heidät selän takaa heidän patsastellessaan aukealla keskellä kirkasta päivää. Rasittavaksi alkaa myös käydä se, miten tarinan kannalta oleelliset henkilöt pystyvät tuon tuostakin pärjäämään eläville kuolleille painimatsissa ilman edes kynsimisnaarmuja - siitäkin huolimatta, että raadoilla pitäisi nähdyn perusteella olla voimaa repiä ihmisen vatsa auki paljain käsin.

Erään riippakiven kauden lopulla muodostavat myös sarjan ikävystyttävimmät henkilöt, joita edes uusi hahmokeskeisempi ote ei saa muovattua mielenkiintoisiksi. Glennin ja Maggien kehitys on esimerkiksi junnannut niin pitkään paikoillaan, että show vaikuttaa jo kokonaan luovuttaneen heidän suhteensa. Heitä ei määritäkään persoonina enää mikään muu kuin kuolematon, mutta katsojan näkökulmasta totaalisen ontto, rakkaus toisiaan kohtaan. Myös Tyreesen sisko Sasha jää hahmona todella mitäänsanomattomaksi, minkä lisäksi hänen yhteinen jälleennäkemisen hetkensä Maggien kanssa Alone-episodissa äityy yhdeksi kauden siirappisimmista. Näiden hajuttomien ja mauttomien yksilöiden yhdentekevyyttä tasapainotetaan sentään joukolla uusia erikoislaatuisia tuttavuuksia, jotka törmäävät päähenkilöihin matkallaan Washingtoniin mahdollinen maailmanpelastussuunnitelma kainalossaan.

Tylsät ja epäkiinnostavat hahmot ovatkin alusta asti vaivanneet Walking Deadin televisiosarjaversiota. Neljännellä kaudella ongelmaa korostaa erityisesti se, että suurin osa lupaavimmista selviytyjistä on tässä vaiheessa tarinaa tapatettu. Lisäksi keskeisiltä henkilöistä puuttuvat tykkänään merkittävät sisäiset konfliktit, jotka aiemmin show'ssa on sentään Rickin kohdalla hallittu tyydyttävästi. Pienenä lohtuna silti Rickin kääntymys kauden lopussa takaisin pimeän puolelle on kehityskaarena kutkuttava ja heijastelee samaa teemaa, jota myös Kuvernöörin vaikeuksilla muuttua takaisin kunnon ihmiseksi käsiteltiin.

Walking Deadin neljännen kauden yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi nousee, onko kaiken kärsimyksen keskellä enää mitään järkeä jatkaa. Sarjan ailahtelevuuden vuoksi tämä on tosin myös asia, jota katsoja joutuu ajoittain kysymään itseltään. Kahdella jälkimmäisellä kaudellaan show on nimittäin valunut jokseenkin vakavasti otettavasta draamasta yhä enemmän Lostin ja Homelandin kaltaisen aivottoman hömppäviihteen suuntaan. Neljäs kierros saattaa olla jopa heikoin kappale käveleviä kuolleita tähänastisista, minkä lisäksi siitä huokuu vahva välinäytöksen vaikutelma. Kaudet myös kaipaisivat ehdottomasti tiivistystä: napakka 10 jakson pituus Game of Thronesin tyyliin ehkäisisi tehokkaasti pahinta rönsyilyä ja paikoillaan polkemista.

Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Vaikka Rick ja kumppanit lampsivatkin ärsyttävän huolettomasti viimeisessä jaksossa Terminuksen ilmeiseen ansaan, jää kauden toisesta puoliskosta kömmähdyksineenkin positiivinen mielikuva. Vihdoin show'lla tuntuu nimittäin olevan yleinen suunta, jota seurata, ja kenties jopa vetäjä, joka saa toteuttaa omaa näkemystään useamman kuin yhden kauden ajan. Walking Dead -sarjakuvakin lähti laadultaan selkeään nousujohteeseen, kun vankilasta siirryttiin viimein eteenpäin. Uskaltaako televisiosarjalta odottaa samaa?