Matka The Walking Deadin parissa on ollut alusta asti vähintäänkin epätasainen. Sarjan ensimmäinen kausi laittoi zombi-invaasion lupaavasti alulle mutta jäi kestoltaan lyhyenlännäksi. Toinen kausi jatkoi Rickin ryhmän selviytymiskamppailua keskittyen kelvolliseen mutta hidastempoiseen hahmodraamaan, jonka jahkailevuus tympäännytti aimo osan faneista. Show'n kolmas kierros puolestaan vei sen tyyliä huomattavasti sarjakuvamaisempaan suuntaan mutta lässähti alun jälkeen komeasti. Aaltoilua ei ole auttanut se, että sarjan vetäjät vaihtuvat tuon tuostakin: neljännellä kaudella on Scott M. Gimplen vuoro kokeilla onneaan ja korjata Glen Mazzaran jälkeensä jättämä sotku. Tässä tehtävässä hän onnistuu kaiken kaikkiaan vaihtelevasti.
The Walking Deadin neljännen kauden ensimmäiset jaksot kuluvat vielä hapuilevissa merkeissä, sillä tarinasta on keskeinen konflikti kadoksissa. Ihmishenkiä vankilassa niittävä flunssapöpö ei tunnu uhkana oikein miltään, sillä sen synnyttämä hätä ei välity kotisohvalle asti. Koko juonikuvio vaikuttaakin AMC:n budjettisäästöratkaisulta, jolla saadaan kierrätettyä edullisesti edellisen kauden kuvauspaikkaa ja -lavasteita sekä pudotettua jälleen joukko turhia ekstroja pois palkkalistoilta. Merkittävistä hahmoista ainoana tartunnan saa Glenn, joka on jo aikapäiviä sitten lakannut olemasta henkilönä tippaakaan kiinnostava.
Kerronnan paikoillaan junnausta ei helpota myöskään, että show'lle tavanomaiset häiritsevät yksityiskohdat nostavat päätään. Se on vielä jotenkin ymmärrettävää, etteivät hahmot kuluta panoksiaan vankilan aitoja vasten kerääntyviin zombeihin. He kuitenkin reagoivat helposti torjuttavissa olevaan vaaraan kummallisen aneemisesti.
Sarjakuvasta on puolestaan jälleen napattu summittaisen oloisesti mukaan elementtejä, jotka eivät sovi muuhun kertomukseen. Esimerkiksi Tyreesen ihmeselviytyminen zombilauman keskeltä oli jo lähdemateriaalissa hölmö hetki, mutta sarjassa siitä puuttuu vähäinen kontekstikin. Se saa koko kohtauksen tuntumaan täysin irralliselta ja päälleliimatulta.
Kaiken tyhjäkäynnin keskeltä kohoaa silti myös positiivisia seikkoja. Carolista on muun muassa kehkeytynyt ajan myötä yllättävän pidettävä hahmo, mistä suuri kiitos kuuluu Melissa McBriden tulkinnalle. Kovia kokeneen perheenäidin laskelmoivaksi murhaajaksi ryhtyminen osoittautuu kauden kiinnostavimmaksi kehitykseksi. Ex-maanviljelijä Hershelillä on niin ikään mieleenpainuvat hetkensä, erityisesti Internment-jaksossa, jossa hän ei enää pysty löytämään lohtua Raamatustakaan ystäviensä kuollessa hänen ympärillään. Mielenkiintoinen lisä sarjan hahmokaartiin on myös The Wiresta tutun, sympaattisen Larry Gilliard Jr:n esittämä Bob, jolle alkoholismi tuottaa maailmanlopun keskellä ongelmia.
Koska kolmannen kauden antiklimaattinen finaali ei tehnyt selvää parasta ennen -päiväyksensä ohittaneesta Kuvernööri-pahiksesta, on sarjan luonnollisesti vietävä koko tarinankaari edes etäisesti tyydyttävään päätökseen. Silmälappua kantavan konnan pahaenteinen ilmaantuminen ruudulle ei herätä kummoisia hurraahuutoja. Tahaton koomisuus kulkee nimittäin edelleen hahmon kanssa käsi kädessä. Esimerkiksi takauma, jossa mies polttaa Woodburyn maan tasalle patsastellessaan itse dramaattisesti tulimeren keskellä, lähentelee kohtauksena jo itseparodiaa.
Tässä valossa onkin hämmentävää, että kauden alkupään kohokohdaksi nousee sen kuudes jakso, Live Bait, joka keskittyy kokonaan Kuvernööriin kertoen, mitä hän on puuhaillut sitten viime kauden päätöksen. 45 minuutin sisällä David Morrisseyn näyttelemästä roistosta saadaan näet muokattua miltei inhimillinen ja kiinnostava hahmo hänen näyttäytyessään viimein jonain muuna kuin karikatyyrisena superpahiksena. Jakson loppupuolella alkaa jo toivoa, että sarja löytäisi jonkin keinon, jolla tästä samaistuttavammasta Kuvernööristä voitaisiin tehdä vakituinen hahmo. Se on sarjalta melkoinen saavutus.
Valitettavasti seitsemäs episodi, Dead Weight, vetää kaiken tämän hahmonkehityksen tylysti alas vessanpöntöstä. Koko jakso on nimittäin ahdattu niin täyteen epäloogista käsikirjoittamista ja naurettavia käänteitä, joilla Kuvernööri palautetaan entisenkaltaiseksi sekopääkseen, että siitä muodostuu samalla koko show'n pohjanoteeraus. Hahmot tekevät läpi episodin tyystin järjettömiä päätöksiä, minkä lisäksi mielipuolinen Kuvernööri onnistuu surmaamaan leirin keskellä ihmisiä kirkkaassa päivänvalossa kenenkään huomaamatta. Tietysti mukaan mahtuu myös typeriä ennalta arvattavia zombihyökkäyksiä – sellaisissakin paikoissa, joiden hetki sitten on todettu olevan zombeilta vartioituja.
Kuvernöörin ja hänen uuden seuraajajoukkonsa hyökkäys Rickin ryhmän hallussa pitämään vankilaan tuntuukin tässä vaiheessa enää vain innottomalta vanhan toistolta. Sentään uskaliaana vetona Hershel kokee yhteenoton seurauksena varsin tylyn ja kaunistelemattoman kohtalon. Rickin tyttären kuolemalla huijaaminen on sitä vastoin halpamainen shokeeraus, sillä toisin kuin sarjakuva, sarja päättää jänistää käänteestä viime tingassa.
Itse taistelu on myös kohtauksena ohjattu laiskanlaisesti. Jälleen osapuolet ampuvat huteja sarjatuliaseilla metrien päästä, eikä hyökkääjien puuhissa ole päätä eikä häntää heidän pamautellessaan tankilla Rickin porukan sijaan vankilan muureja. Ihmetystä aiheuttaa sekin, miksi vangiksi jääneet Hershel ja Michonne eivät yritä taivutella Kuvernööriä luopumaan suunnitelmistaan kertomalla tälle suoraan, että vankilassa riehuu tappajavirus. Sentään selkkauksen seurauksena Kuvernööri saadaan viimein hengiltä ja sarja jättää taakseen vankilan, joka tapahtumapaikkana ehti käydä kyllästyttävämmäksi kuin Hershelin farmi koskaan.
Ensimmäisen kahdeksan jakson uuvuttavan päämäärättömyyden jälkeen The Walking Deadin neljäs kausi lyö astetta kiinnostavamman vaihteen silmään. Vaikka hahmojen jakautuminen omille poluilleen vankilakahakan jälkimainingeissa tekee kerronnasta hajanaista, on kyseessä ensimmäinen kerta, kun konkkaronkka viettää sarjassa pidemmän aikaa tien päällä. Se tuo mukanaan kaivattua tuoreutta tarinaan. Lisäksi show ymmärtää fiksusti keskittyä useimmissa kauden loppupään episodeissa vain muutamiin selviytyjiin kerrallaan.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jaksojen laatu jatkaisi edelleen heittelyään. Carliin, Michonneen ja Rickiin keskittyvä After ei esimerkiksi vakuuta, sillä Chandler Riggsin karisma Carlin roolissa ei riitä kannattelemaan suurinta osaa pojan kohtauksista. Hiljalleen siedettävämmäksi muuttuneen Michonnen takaumat avaavat hänen taustojaan myös puolitoista kautta liian myöhään.
Sitä vastoin Claimed-episodi, jossa ryhmä taloksi asettautuvia muukalaisia yllättää pahaa aavistamattoman Rickin, nousee erääksi koko sarjan jännittävimmistä. Sitä seuraava Still antaa puolestaan miellyttävästi ruutuaikaa aiemmin täydellisenä yhdentekevyytenä mukana palloilleelle Bethille kuten myös pahasti tarinan taustalle eksyneelle Darylille.
Koko kauden ristiriitaisimman jakson tittelin nappaa sen sijaan The Grove, joka rakentuu Carolin, Tyreesen sekä vankilasta heidän mukaansa pelastautuneiden sisarusten, Lizzien ja Mikan, ympärille. Episodin alkupuoli kangertelee, sillä lapsihahmot ovat vaivaannuttavan heikosti näyteltyjä, minkä ohella heille on kirjoitettu paljon todella kömpelöä dialogia. Varsinaisen pomminsa jakso kuitenkin pudottaa, kun Carol ja Tyreese saavat kauhukseen huomata henkisesti epävakaan Lizzien puukottaneen heidän poissaollessaan pikkusiskonsa kuoliaaksi.
The Groven synkän käänteen rohkeutta täytyy kehua. Ikävä kyllä koko kuvio kääntyy kaikessa ylivedetyssä shokeeraavuudessaan ja tökerössä toteutuksessaan itseään vastaan. Se aiheuttaa järkytyksen sijaan pelkästään epäuskoista huvittuneisuutta. Brighton Sharbinon lahjat Lizzien roolissa eivät ensinnäkään riitä vastaamaan haastavan kohtauksen vaatimuksiin. Toiseksi hahmon mielenvikaisuus vaikuttaa aiemmasta pohjustuksestaankin huolimatta vain heikolta tekosyyltä sisällyttää tarinaan mahdollisimman tyrmistyttävä, lapsilla tunteita manipuloiva hetki. Tuskastuttavaa on myös se, kuinka monta kertaa keskellä zombiapokalypsia sarjan aikuiset voivatkaan jättää huollettavansa vastuuttomasti vartioimatta.
Aikuisnäyttelijät, McBride ja Chad L. Coleman, tekevät silti kaikkensa pelastaakseen episodista sen, mitä pelastettavissa on, ja lähestulkoon onnistuvatkin siinä. Esimerkiksi Lizzien tyly ja kaikkien Hollywood-normien vastainen teloitus saa rankkana päätöksenä painoarvoa McBriden erinomaisesta roolisuorituksesta. Jakson lopun keskustelu, jossa Carol tunnustaa Tyreeselle murhanneensa vankilassa tartunnan saaneita, on puolestaan vahva kandidaatti koko kauden huippukohdaksi.
Yleisen epätasaisuuden ohella kauden jälkimmäinen puolisko kärsii tympeistä zombikliseistä, jotka sarjan edetessä tuntuvat yltyvän aina vain typerimmiksi ja silmiinpistävämmiksi. Hahmojen päät kääntyvät ilmeisesti vain 45 astetta, eikä heidän kuulo- ja hajuaistinsakaan ole enää entisenlaisensa. Niin monta kertaa zombit nimittäin yllättävät heidät selän takaa heidän pönöttäessään aukealla keskellä kirkasta päivää. Keskeiset henkilöt pystyvät lisäksi jatkuvasti painimaan eläviä kuolleita vastaan ilman edes kynsimisnaarmuja – siitäkin huolimatta, että raadoilla pitäisi nähdyn perusteella olla voimaa repiä ihmisen vatsa auki paljain käsin.
Riippakiven kauden lopulla muodostaa myös sarjan henkilökatraan ikävystyttävämpi pää, jota edes uusi hahmokeskeisempi ote ei saa muovattua mielenkiintoiseksi. Glennin ja Maggien kehitys on esimerkiksi junnannut niin pitkään paikoillaan, että show vaikuttaa jo kokonaan luovuttaneen heidän suhteensa. Samoin Tyreesen sisko Sasha jää hahmona todella mitäänsanomattomaksi. Sentään näiden hajuttomien ja mauttomien yksilöiden yhdentekevyyttä tasapainotetaan joukolla uusia erikoislaatuisia tuttavuuksia, jotka ovat matkalla Washingtoniin mahdollinen maailmanpelastussuunnitelma kainalossaan.
Tylsät ja epäkiinnostavat hahmot ovatkin alusta asti vaivanneet The Walking Deadin televisiosarjaversiota. Neljännellä kaudella ongelmaa korostaa erityisesti se, että suurin osa lupaavimmista selviytyjistä on tässä vaiheessa tarinaa tapatettu. Pienenä lohtuna tosin Rickin kääntymys kauden lopussa takaisin pimeän puolelle on kehityskaarena kutkuttava ja peilaa Kuvernöörin kamppailuja muuttua jälleen kunnon ihmiseksi.
The Walking Deadin neljännen kauden yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi nousee se, onko kaiken kärsimyksen keskellä enää mitään järkeä jatkaa. Sarjan ailahtelevuuden vuoksi tämä on tosin myös asia, jota katsoja joutuu kysymään itseltään. Kahdella jälkimmäisellä kaudellaan show on nimittäin valunut jokseenkin vakavasti otettavasta draamasta hömppäviihteeksi, joka on pahimmillaan yhtä aivotonta kuin zombinsa. Neljäs tuotantokausi saattaa olla jopa kävelevien kuolleiden heikoin luku tähän mennessä. Siitä huokuu vahva välinäytöksen vaikutelma.
Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Vaikka Rick ja kumppanit lampsivat ärsyttävän huolettomasti viimeisessä jaksossa Terminus-kompleksin ilmeiseen ansaan, jää kauden jälkimmäisestä puoliskosta kömmähdyksineenkin varovaisen positiivinen mielikuva. Vihdoin show'lla tuntuu näet olevan yleinen suunta, jota seurata, ja kenties jopa vetäjä, joka saa toteuttaa omaa näkemystään useamman kuin yhden kauden ajan. The Walking Dead -sarjakuva lähti laadultaan selkeään nousujohteeseen, kun vankilasta siirryttiin viimein eteenpäin. Uskaltaako televisiosarjalta odottaa samaa?
Kommentit
Lähetä kommentti