Primer

Ohjelmistoinsinöörin töistä elokuvamaailmaan loikanneen Shane Carruthin käsikirjoittama, ohjaama sekä tähdittämä scifi-trilleri Primer on saavuttanut maineen juoneltaan äärimmäisen vaikeaselkoisena, aivot solmuun laittavana indie-tuotoksena. Kuvaus ei ole suinkaan tuulesta temmattu, sillä Primer vaatii katsojaltaan herkeämätöntä keskittymiskykyä, eikä yksi katsomiskerta millään riitä kaikkien tarinan koukeroiden ja yksityiskohtien ymmärtämiseen. Monimutkaisuutensa ohella Carruthin ensityö on huima demonstraatio siitä, kuinka osaavissa käsissä voidaan kasata tuotantoarvoiltaan vakuuttava elokuva suorastaan mitättömällä, 7000 dollarin budjetilla.

Pohjimmiltaan Primer on pyrkimys kuvata uskottavasti mullistavaan tieteelliseen löytöön törmäämistä. Keskeiseen osaan elokuvassa nousevat etenkin läpimurrosta seuraavat eettiset kysymykset sekä tutkijoiden vastuuttomuudesta aiheutuvat vaarat. Leffan päähenkilönä häärivä insinööriparivaljakko ei nimittäin osaa aavistaa, millaisen Pandoran lippaan he päätyvätkään aukaisemaan keksiessään aikamatkustuksen.

Primerin suurin vahvuus on sen autenttisuus. Elokuvan pienestä budjetista muodostuu sen etu, sillä leffan arkinen ilme sekä erikoisefektien puute tuovat tieteistarinaan kiehtovaa maanläheistä uskottavuutta. Tätä korutonta vaikutelmaa tehostetaan myös lukuisin eri keinoin: käsivarakameralla luodaan filmin alkuun dokumentaarinen ote, hahmot puhuvat paljon teknistä kieltä, eikä mitään pysähdytä selittelemään yleisölle kädestä pitäen.

Välillä tosin elokuva sortuu jopa hienoiseen yliyrittämiseen siinä, miten se pyrkii tekemään älykäistä päähenkilöistään realistisen oloisia. Jatkuva päällekkäin puhuminen ja termien viljeleminen alkaa nimittäin ennen pitkää kuulostaa luonnottomalta jopa insinöörien suusta.

Hienoa on kaikesta huolimatta se, miten leffan alleviivaamattomuuden ansiosta kriittisen käänteen vähittäinen paljastuminen aiheuttaa samanlaisen epäuskon ja ällistyksen tunteen kotisohvalla kuin päähenkilöissäkin. Aikamatkustuksesta ei näet puhuta koko elokuvan aikana sanallakaan. Sen sijaan katsojan oletetaan ymmärtävän, mistä on kyse, pelkkien yksityiskohtien ja vihjeiden perusteella.

Selkeimmäksi heikkoudeksi Primerissa sitä vastoin osoittautuu sen kylmäksi jättävä päähenkilöpari. Tässä kohden on lupa kysyä piikitellen, mitä muutakaan oikein voi odottaa insinöörin ohjaamalta elokuvalta, jonka tarinan pääosassa hääräilee niin ikään kaksi insinööriä. Tulevana insinöörinä koen silti oikeudekseni valittaa asiasta. Leffan alun pitäisikin pohjustaa kaksikko huolellisemmin, sillä heihin ei tarjota lainkaan samaistumispintaa.

Elokuvan hahmoista kertoo silti heidän käytöksensä ja tapansa reagoida. Molempien toimia hallitsee esimerkiksi inhimillinen harkitsemattomuus, sillä heti ensimmäiseksi he pyrkivät valjastamaan vallankumouksellisen keksinnön omaksi hyödykseen pohtimatta sen syvällisemmin sen käytöstä koituvia seurauksia. Aaron, joka aluksi on järkyttyneempi löydöstä kuin kokeilunhaluinen Abe, paljastuu myös lopulta duon häikäilemättömämmäksi ja ahneemmaksi osapuoleksi.

Mitä pidemmälle Primerin tarina etenee, sitä vaikeammaksi sen seuraaminen käy. Tietyssä mielessä tämä on eräänlainen tehokeino. Elokuvan yltyvä sekavuus heijastelee nimittäin alati pahempaa jamaa, johon hahmot itsensä aikamatkustuskokeiluillaan sotkevat.

Pyrkiessään pysyttelemään tapahtumista perillä katsojan valtaa samanlainen ahdistus, jota pulaan ajautuneet päähenkilöt kokevat. Filmin kulkuun luodaan lisähämmentävyyttä myös editointiratkaisuilla, sillä esimerkiksi jatkuvat hyppyleikkaukset kuvastavat yhtä aikaa niin hahmojen mielenlaatua kuin juonen aikalinjojen sekoittumistakin. Leffan kertojakaan ei varsinaisesti helpota tapahtumien kulun ymmärtämistä, sillä hänen kommenttinsa muuttuvat loppua kohden yhä vain vihjailevammiksi ja kryptisemmiksi.

Kerronnallisena ratkaisuna elokuvan vaikeatajuisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Koska Abesta ja Aaronista ei pohjimmiltaan välitä hahmoina, eivät leffan lopun käsittämättömäksi äityvät kiemurat jaksakaan täysin pitää otteessaan. Tuijottaessani filmin viimeistä 15 minuuttia – joita en kahdellakaan keskittyneellä katsomiskerralla olisi ilman internetin apua ymmärtänyt kuin suuripiirteisesti – huomasin kiinnostukseni väistämättä hiipuvan.

Vaikka Primerin suurin vika piilee ennen kaikkea sen etäiseksi jäävissä hahmoissa, saattaisi edes hienoinen lisäselkeys juonenkuljetukseen tehdä sen lopusta tyydyttävämmän kokemuksen. Katsojalle voitaisiin esimerkiksi antaa enemmän aikaa sisäistää nollauskoneen konsepti tai hoksata, miten Aaron luo valenollauskoneen kuljettamalla aikamatkustuslaatikon ajassa takaisin alkuperäisen nollauskoneen sisällä.

Tarinan yksityiskohtien valjettuakin on edelleen varsin hämäävää, että Abe ylipäänsä suostuu Aaronin suunnitelmaan leipoa ystävästään sankari aikaa muokkaamalla. Sen jälkeen, kun yksi ihminen on heidän kokeilujensa seurauksena joutunut koomaan ja molemmat heistä ovat joutuneet muun muassa tainnuttamaan kaksoisolentonsa, luulisi hieman erilaisten prioriteettien painavan miehen takaraivossa.

Kaikesta huolimatta Primeria ei voi kuin kehua erääksi mielenkiintoisimmista aikamatkustusteemaisista elokuvista. Vaikka juonen pään pyörälle laittava kompleksisuus kääntyykin osin itseään vastaan, antaa se leffalle uusilla katselukerroilla lisäarvoa, kun tapahtumien kärryillä pysyttely ei vaadi enää erillistä pinnistelyä ja tarinan detaljeihin on helpompi keskittyä. Filmin tiivistä kestoa täytyy myös kiitellä, sillä napakat 77 minuuttia varmistavat sen, ettei sen äärellä ala kaivata mahdollisuutta matkata ajassa tulevaisuuteen.