Primer

Ohjelmistoinsinöörin töistä elokuvamaailman puolelle loikanneen Shane Carruthin käsikirjoittama, ohjaama sekä tähdittämä scifi-trilleri Primer on saavuttanut maineen juoneltaan äärimmäisen vaikeaselkoisena, aivot solmuun laittavana indie-tuotoksena. Kyseinen kuvaus ei ole suinkaan tuulesta temmattu, sillä Primer vaatii katsojaltaan herkeämätöntä keskittymiskykyä, eikä yksi katsomiskerta millään riitä kaikkiin tarinan koukeroiden ja yksityiskohtien ymmärtämiseen. Monimutkaisuutensa ohella Carruthin ensityö on huima demonstraatio siitä, kuinka osaavissa käsissä voidaan kasata tuotantoarvoiltaan vakuuttava elokuva suorastaan mitättömällä, 7000 dollarin budjetilla.

Pohjimmiltaan Primer on pyrkimys kuvata uskottavasti mullistavaan tieteelliseen löytöön törmääminen. Keskeiseen osaan elokuvassa nousevat etenkin kyseisestä löydöksestä seuraavat eettiset kysymykset sekä sen vastuuttomasta kohtelusta aiheutuvat vaarat. Leffan päähenkilönä häärivä insinööriparivaljakko ei nimittäin osaa aikamatkustuksen sattumalta keksiessään aavistaa, millaisen Pandoran lippaan he päätyvätkään aukaisemaan.

Primerin suurimmaksi vahvuudeksi osoittautuu sen autenttisuus. Elokuvan pienestä budjetista muodostuukin loppujen lopuksi sen etu, sillä leffan arkinen ilme sekä silmiinpistävä erikoisefektien puute tuovat tieteistarinaan kiehtovaa maanläheistä uskottavuutta. Carruth myös tehostaa ohjaajanpallilla tätä vaikutelmaa lukuisin eri keinoin: runsaalla käsivarakameran käytöllä luodaan filmin alkuun hyvin dokumentaarinen ote, hahmot puhuvat paljon teknistä kieltä, eikä mitään pysähdytä selittelemään yleisölle kädestä pitän. Välillä tosin elokuva tuntuu sortuvan jopa hienoiseen yliyrittämiseen pyrkiessään saada älykkäät päähenkilönsä vaikuttamaan realistisilta, sillä jatkuva päällekkäin puhuminen ja termien viljeleminen alkaa ennen pitkää kuulostaa luonnottomalta jopa insinöörien suusta.

Hienoa on kaikesta huolimatta se, miten leffan alleviivaamattoman kerronnan ansiosta tarinan kriittisen käänteen vähittäinen paljastuminen saa aikaan samanlaisen epäuskoisen ällistyksen tunteen kotisohvalla kuin päähenkilöissäkin. Aikamatkustuksesta ei nimittäin puhuta koko elokuvan aikana sanallakaan, vaan katsojan oletetaan ymmärtävän, mistä on kyse, pelkkien yksityiskohtien ja vihjeiden perusteella.

Selkeimmäksi heikkoudeksi Primerissa sitä vastoin kohoaa sen päähenkilöparin kylmäksi jättävä mitäänsanomattomuus. Tässä kohden on lupa kysyä piikitellen, mitä muutakaan oikein voi odottaa insinöörin ohjaamalta elokuvalta, jonka tarinan pääosassa hääräilee niin ikään kaksi insinööriä. Hahmoista tarinankerronnassa syvästi välittävänä tulevaisuuden insinöörinä koen silti oikeudekseni valittaa asiasta. Leffan alun pitäisikin pohjustaa kaksikko huolellisemmin, sillä valtaosa filmin ongelmista johtuu nimenomaan siitä, ettei heidän kohtalostaan välitä eikä heihin samaistu ihmisinä.

Olisi silti väärin väittää, etteikö elokuvan parivaljakosta paljastuisi tiettyjä piirteitä heidän käytöksensä kautta. Molempien toimia esimerkiksi hallitsee inhimillinen harkitsemattomuus, sillä heti ensimmäiseksi he pyrkivät valjastamaan vallankumouksellisen keksinnön omaksi hyödykseen pohtimatta sen syvällisemmin sen käytöstä koituvia seurauksia. Aaron, joka aluksi on järkyttyneempi löydöstä kuin kokeilunhaluinen Abe, paljastuu myös lopulta duon häikäilemättömämmäksi ja ahneemmaksi osapuoleksi.

Mitä pitemmälle Primerin tarina etenee, sitä vaikeammaksi sen seuraaminen käy. Tietyssä mielessä tämä on eräänlainen tehokeino, sillä elokuvan yltyvä sekavuus heijastelee alati pahempaa jamaa, johon hahmot itsensä aikamatkustuskokeiluillaan sotkevat. Pyrkiessään pysyttelemään tapahtumista perillä katsojan myös valtaa samanlainen ahdistus kuin pulaan ajautuneet päähenkilöt. Lisäksi filmin kulkuun luodaan lisähämmentävyyttä editointiratkaisuilla, ja esimerkiksi jatkuvat hyppyleikkaukset kuvastavat yhtä aikaa niin hahmojen mielenlaatua kuin juonen aikalinjojen sekoittumistakin. Leffan kertojakaan ei varsinaisesti helpota tapahtumien kulun ymmärtämistä, sillä hänen kommenttinsa muuttuvat loppua kohden yhä vain vihjailevammiksi ja kryptisemmiksi.

Kerronnallisena ratkaisuna elokuvan vaikeatajuisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Koska Abesta ja Aaronista ei pohjimmiltaan välitä hahmoina, eivät leffan lopun käsittämättömäksi äityvät kiemurat jaksakaan täysin pitää otteessaan. Tuijottaessa filmin viimeistä 15 minuuttia, joita en kahdellakaan keskittyneellä katsomiskerrallakaan olisi ilman Internetin ihmemaata ymmärtänyt kuin suuripiirteisesti, ei itselleen voi olla esittämästä kysymystä: "Miksi minua pitäisi oikein kiinnostaa?"

Vaikka Primerin suurin vika piilee ennen kaikkea sen etäiseksi jäävissä hahmoissa, olisikin edes hienoinen lisäselkeys juonenkuljetukseen saattanut tehdä sen lopusta tyydyttävämmän kokemuksen. Katsojalle olisi voitu esimerkiksi antaa enemmän aikaa sisäistää nollauskoneen konsepti tai vähintäänkin se, miten Aaron luo valenollauskoneen kuljettamalla aikamatkustuslaatikon ajassa takaisin alkuperäisen nollauskoneen sisällä. Tarinan yksityiskohtien valjettuakin on sitä paitsi edelleen varsin hämäävää, että Abe ylipäänsä suostuu Aaronin suunnitelmaan leipoa ystävästään sankari aikaa muokkaamalla. Sen jälkeen, kun yksi ihminen on heidän kokeilujensa seurauksena joutunut koomaan ja molemmat heistä ovat päätyneet muun muassa tainnuttamaan kaksoisolentonsa, luulisi näet hieman erilaisten prioriteettien painavan miehen takaraivossa.

Kaikesta huolimatta Primeria ei voi kuin kehua erääksi mielenkiintoisimmista aikamatkustusteemaisista elokuvista. Vaikka juonen pään pyörälle laittava kompleksisuus kääntyykin lähes itseään vastaan, antaa se leffalle uusilla katselukerroilla lisäarvoa, kun tapahtumien kärryillä pysyttely ei vaadi enää erillistä pinnistelyä ja tarinan detaljeihin on helpompi keskittyä. Filmin tiivistä kestoa täytyy myös kiitellä, sillä napakat 77 minuuttia varmistavat sen, ettei sen äärellä ala kaivata mahdollisuutta matkata ajassa tulevaisuuteen.