Alaston satama

Tympeistä sivujuonista ontto ja päälleliimattu romanssi on yksi perinteisimpiä elokuvan pilaajia. Joskus tähän ansaan lankeavat jopa klassikoiksi kohotetut teokset. Näiden joukkoon lukeutuu esimerkiksi Marlon Brandon eräs tunnetuimmista pääosafilmeistä, Elia Kazanin ohjaama Alaston satama. Lupaavasti alkavan korruptiokertomuksen vesittää nimittäin leffan päähenkilöparin kylmäksi jättävä, aikansa sukupuolistereotypioiden sävyttämä rakkaustarina.

Alaston satama saa alkunsa, kun elokuvan päähenkilö, Brandon näyttelemä satamatyöntekijä Terry, osallistuu pahaa aavistamattaan avustamaan viattoman miehen murhassa. Epäonnekseen hän myös ihastuu uhrin oikeutta etsivään siskoon, Eva Marie Saintin esittämään Edie-kaunottareen. Seurauksena hän ajautuu vähä vähältä taisteluun satamassa vallitsevaa korruptiota ja rikollisuutta vastaan.

Oscarin roolistaan voittaneiden Brandon ja Saintin suorituksissa ei ole sinänsä moitittavaa, ja erityisesti Brando vakuuttaa osassaan renttumaisen karismaattisena mutta elämässään pohjimmiltaan epäonnistuneena Terrynä. Valitettavasti parin välillä ei vain aisti oikein minkäänlaista kemiaa, minkä vuoksi tuntuukin hieman huvittavalta, että hahmot vannovat rakkautta toisilleen jo muutaman yhteisen kohtaamisen jälkeen. Terryn motiivit ryhtyä kyseenalaistamaan satamagangstereiden hämärähommia eivät sitä paitsi vaikuta kumpuavan niinkään omatunnon kolkutuksesta tahi altruismista kuin halusta päästä Edien kanssa petipuuhiin. Edie itse ei puolestaan perinteisenä avuttoman naisen perikuvana pysty tietenkään vastustamaan liehittelijäänsä, vaan hullaantuu tähän päätä pahkaa kaivaten tätä jatkuvasti suojelijakseen, vaikka mies selvästi peittelee tietoa murhasta eikä ensiksi suostu tekemään mitään hänen hyväkseen. Terry käyttäessä häneen ronskeja hurmaajan otteitaan jopa tiukka "ei" muuttuukin hänen sanomanaan tarkoittamaan "joo".

Paljon kaksikon kuhertelua kiinnostavampaa hahmojen välistä kanssakäymistä leffassa tarjoaa Terryn ja hänen isoveljensä, Charleyn, välinen suhde. Elokuvan kenties tunnetuin kohtaus, jossa menneisyydestään katkera Terry purkautuu häntä aseella uhkaavalle Charlielle, laittaakin ihmettelemään, mikseivät miesten keskinäiset ristiriidat eivät näyttele leffassa keskeisempää roolia.

Kaikesta huolimatta Alaston satama välittää silti kelvollisesti sanomansa siitä, miten vaikeaa pelon ja väkivallan tyranniaa vastaan on nousta mutta miten siinä onnistumiseen tarvitsee parhaimmillaan vain yhden rohkean yksilön, joka uskaltaa näyttää muille mallia. Filmi viljeleekin ahkerasti vertauskuvaa haukoista ja kyyhkysistä, joista haukat edustavat luonnollisesti julmia gangstereita ja kyyhkyset määrältään lukuisia mutta alistettuja satamatyöläisiä. Terryn uhrautumisesta yhteisönsä puolesta ei puolestaan tarvitse etsimällä etsiä Jeesus-symboliikkaa. Hienoisen varjon filmin ylle luo kuitenkin sen historiallinen konteksti, sillä tarinan sisältämää viestiä on yleisesti pidetty Kazanin vastineena kritiikkiin, jota hän kohtasi ilmiannettuaan joukon entisiä elokuva-alan kommunisteja heitä metsästäneille viranomaisille.

Veistellessään Terryn hahmosta sankaria leffan juoni oikoo myös turhan paljon mutkia suoraksi. Esimerkiksi gangsterien motiivit surmata Charley kummastuttavat, sillä päästäessään Terryn menemään vihaisempana kuin koskaan he antavat hänelle vain entistä enemmän aihetta todistaa heitä vastaan oikeudessa. Itse oikeudenkäynnin kohdalla ei puolestaan voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten päähenkilöllä ei ole käytännössä tarjota väitteidensä näytöksi kuin sana sanaa vastaan, mutta hänen onnekseen pääsyytetty tekee salissa kaikkensa näyttääkseen mahdollisimman syylliseltä. Lisäksi vaikka 12 Angry Menissä loistanut Lee J. Cobb on mainio myös rikollispomon roolissaan, hänen yksiulotteisen pahishahmonsa tappiolla lypsetään liian läpinäkyvästi yleisön tunteita.

Perusteiltaan Alastomassa satamassa olisikin ainekset laadukkaaseen draamaan, mutta varsinaisen toteutuksen puolesta leffan klassikkoasemaa on vaikea ymmärtää. Kerrontansa osalta se on kliseisene romansseineen ja mustavalkoisine hyvä-paha-asetelmineen yksinkertaisesti turhan helppoa pureskeltavaa, jotta se kykenisi herättämään vahvoja tunteita tai erityisen kiinnostavia ajatuksia. Elokuvan sovinnaisella latteudella tuntuu olleen negatiivinen vaikutus myös sen musiikkeihin, sillä Leonard Bernsteinin melodramaattiset sävelet alleviivaavat jokaisen kohtauksen vallitsevan tunnetilan aina ärsyttävyyten asti. Todelliset elokuvaklassikot ovatkin nähdäkseni sellaisia, jotka kykenevät vaikuttamaan, vaikka ne katsoisi ensimmäistä kertaa vasta tänä päivänä. Minun silmissäni Alaston satama ei ole kuitenkaan yksi näistä.