Much Ado About Nothing

En ole koskaan nähnyt tai lukenut ainuttakaan William Shakespearen näytelmää, mutta Much Ado About Nothingin katsottuani tiedän, että kyseinen virhe täytyy korjata. Joss Whedonin ohjaama, vaivaisen 12 päivän aikana hänen kotonaan käsivarakameralla kuvattu, mustavalkoinen elokuvasovitus legendaarisen kirjailijan kenties kehutuimmasta komediasta herättää nimittäin alkuperäistekstin eloon äärimmäisen mukaansatempaavasti.

Whedonin modernisoima näkemys Shakespeare-farssista saattaa aluksi kuulostaa omituiselta konseptilta. Onhan miehen suurimpana vahvuutena yleisesti pidetty hänen taitoaan kirjoittaa nokkelaa ja tyyliltään erottuvaa dialogia, jota ei kuitenkaan leffassa kuulla vuorosanankaan vertaa. Much Ado About Nothingia katsoessa kuitenkin ymmärtää nopeasti Whedonin rakkauden käsikirjoittajana nimenomaan Shakespearen sanataituruutta kohtaan, sillä elokuvan jokainen kohtaus keskusteluineen rakentuu kuin kunnianosoitukseksi Bardin kynän jäljelle. Buffyn ja Fireflyn luojana sekä The Avengersin ohjaajana tunnettu nörttijumala saattaakin olla aikansa omintakeinen dialogivelho, muttei hänkään kuvittele hetkeäkään haastavansa todellista englannin kielen arkkimaagia.

Suurin kiitos dialogin itsensä lisäksi filmin vetävyydestä kuuluu sen näyttelijöille, jotka repivät itsestään kaiken irti. Koska elokuva on käytännössä kaveriporukan - joskin alan ammattilaisista koostuvan sellaisen - työstämä harrasteprojekti, hahmojen rooleissa nähdään tuttuja kasvoja monista muista Whedonin tuotoksista. Frediä ja Wesleytä Angelissa esittäneet Amy Acker ja Alexis Denisof muodostavat esimerkiksi mainion karismaattisen, viihdyttävän sekä seksikkään pääparin toisiaan halveksivina mutta vastustamaan kykenemättöminä Beatricena ja Benedickinä. Nathan Fillion puolestaan ryöstää show'n tyystin päästessään loistamaan hömelön hyväuskoisena konstaapeli Dogberryna. Sinänsä hyvin tavanomainen, puolivillaisia heittoja laukova koominen kevennyshahmo voisikin alkaa heikomman tulkitsijan käsissä ärsyttämään toden teolla, mutta Fillion onnistuu hauskuttamaan osassa jo pelkällä olemuksellaan.

Seksi nostetaan aiheena Much Ado About Nothingissa keskeiseen asemaan heti leffan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Sukupuolten seksuaaliseen käytökseen kohdistuvista odotuksista kehkeytyykin eräs Whedonin sovituksen pinnan alla kuplivista teemoista. Elokuva pureutuu erityisesti Shakespearen alkuperäisessä näytelmässä oleellisen juonielementin muodostavaan salajuoneen, jolla Hero-neidon neitsyys asetetaan kyseenalaiseksi, ja tästä seuraavaan valtaisan skandaaliin. Ohjauksellisilla valinnoillaan Whedonin päämääränä onkin selvästi korostaa naisia moralisoivan kulttuurin rajatonta tekopyhyyttä. Leffan omina lisäyksinä lähdemateriaaliin Benedick on esimerkiksi päätynyt viettelemään Beatricen yhden yön suhteeseen ennen varsinaisia tarinan tapahtumia, mikä myös osaltaan taustoittaa heidän piikikästä suhtautumistaan toisiinsa, Lisäksi kertomuksen konna, äpärä Don John, joka häärii koko suuren huijauksen taustapiruna, nähdään itse varsin intiimeissä väleissä elokuvaa varten sukupuolenvaihdoksen kokeneen käskyläisensä kanssa.

Shakespearen komediana Much Ado About Nothingia on tulkittu sanomaltaan muun muassa ironisena kannanottona sen aikakautena vallinneisiin huoliin ja paheksuntaan naisten petollisuutta sekä kevytkenkäisyyttä kohtaan. Tarinan lukuisat juonittelut tekevätkin huumorin keinoin selväksi, että miehet ovat ihmisinä aivan yhtä kykeneviä viekkauteen ja vilpillisyyteen, mutta heidän kieroilunsa saavat osakseen vain merkittävästi vähemmän huomiota. Ei siis liene ihme, miksi sukupuolten välisen tasa-arvon intohimoisena puolustajana tunnettu Whedon on tarttunut näytelmään. Kertomuksen siirtäminen näennäisesti nykyhetkeen alleviivaakin tehokkaasti vanhahtaviin sukupuolinormeihin liittyvää absurdiutta mutta muistuttaa samalla siitä, ettei tämänkään päivän yhteiskunta ole vapaa yksipuolisista seksuaalisista rajoitteista. Älypuhelimien kohdatessa Shakespearen tekstin sekä mustavalkoisen kuvan moderni ja vanha ovatkin filmissä koko ajan läsnä.

Loppujen lopuksi kuitenkin yllättävän pieni osa Much Ado About Nothingin huumorista nyhdetään elisabetinaikaisen tekstin siirtämisestä nykyhetkeen. Vaikka mukana onkin muutamia hupaisia aikakaudella leikittelyn hetkiä kaupunginvartion esimerkiksi vakoillessa pahantekijöitä FBI-agenttien tyyliin, suurin osa vitseistä pohjautuu silti näyttelijöiden erinomaiseen ajoitukseen ja oivaltavaan elekieleen. Kaiken kaikkiaan onkin hyvä, ettei modernisointi ryöstä elokuvassa liikaa huomiota, sillä se saisi filmin tuntumaan liian vahvasti yhden tempun ponilta.

Ajoittain tosin leffa tuntuu yrittävän hiukan liikaa muistutella, että kyseessä on todella komedia. Esimerkiksi Benedickin ja Beatricen surkuhupaisat pyrkimykset salakuunnella juoruja toistensa väitetyistä rakkaudentunnustuksista kääntyvät koheltamisessaan turhan vahvasti kuluneen slapstick-huumorin puolelle. Välillä tosin myös reipas överiksi vetäminen osuu maaliinsa: Benedickin yrittäessä tehdä vaikutuksen ihastuneeksi luulemaansa Beatriceen Denisofin äärimaskuliinisille hurmaajanelkeille on nimittäin vaikea olla hirnumatta.

Kepeästä pohjasävystään huolimatta filmi ei silti emmi ottaa tosissaan tarinan melodramaattisimpiakaan hetkiä. Ensimmäinen hääkohtaus, jossa Heron maine mustamaalataan, esitetään esimerkiksi täydellä tunteella ja sen julmuutta lainkaan siloittelematta, kuten elokuvan naisia puolustavan sanoman kannalta tärkeää onkin.

Kulttisarjojen parissa mainetta niittänyt, nykyisin vuorotellen Hollywoodin ison rahan kesäleffoja ja Dr. Horrible's Sing-Along Blogin sekä Much Ado About Nothingin kaltaisia minimaalisen budjetin indie-tekeleitä ohjaavaa Whedonia ei voi pitää kuin eräänä elokuva- ja televisioalan omalaatuisimpana tapauksena. Hänen tarjoileman varsin herkullisen Shakespeare-elämyksen nautittuani olen kuitenkin vakuuttunut, että miehen vahvuudet ovat erityisesti pienten tuotantojen puolella. Lataankin huomattavasti enemmän odotuksia hänen seuraavalle itsenäiselle projektilleen kuin yhdellekään tyhjänpäiväisen Avengersin jatko-osalle.