En ole koskaan nähnyt tai lukenut ainuttakaan William Shakespearen näytelmää, mutta katsottuani Much Ado About Nothingin tiedän, että kyseinen virhe täytyy korjata. Joss Whedonin ohjaama, vaivaisen 12 päivän aikana hänen kotonaan käsivarakameralla kuvattu, mustavalkoinen elokuvasovitus legendaarisen näytelmäkirjailijan kehutuimpiin kuuluvasta komediasta herättää nimittäin alkuperäistekstin eloon äärimmäisen mukaansatempaavasti.
Whedonin modernisaatio Shakespeare-farssista saattaa aluksi kuulostaa omituiselta konseptilta. Onhan miehen suurimpana vahvuutena yleisesti pidetty hänen taitoaan kirjoittaa nokkelaa ja tyyliltään erottuvaa dialogia, jota ei kuitenkaan tässä leffassa kuulla vuorosanaakaan. Much Ado About Nothingia katsoessa kuitenkin ymmärtää nopeasti Whedonin rakkauden Shakespearen sanataituruutta kohtaan, sillä elokuvan jokainen kohtaus rakentuu kuin kunnianosoitukseksi Bardin kynän jäljelle. Buffy, vampyyrintappajan ja Fireflyn luojana sekä The Avengersin ohjaajana tunnettu nörttijumala ei hänkään kuvittele haastavansa todellista englannin kielen arkkimaagia.
Suurin kiitos filmin vetävyydestä kuuluu alkuperäisen näytelmätekstin ohella sen näyttelijöille, jotka repivät itsestään kaiken irti. Koska elokuva on käytännössä kaveriporukan – joskin alan ammattilaisista koostuvan sellaisen – työstämä harrasteprojekti, hahmojen rooleissa nähdään tuttuja kasvoja monista muista Whedonin tuotoksista. Amy Acker ja Alexis Denisof, jotka esittävät Angelissa Frediä ja Weasleyta, muodostavat esimerkiksi mainion karismaattisen, viihdyttävän sekä seksikkään pääparin toisiaan halveksivina mutta puoleensa vetävinä Beatricena ja Benedickinä. Nathan Fillion puolestaan ryöstää show'n päästessään loistamaan hömelön hyväuskoisena konstaapeli Dogberryna. Puolivillaisia heittoja laukova koominen kevennyshahmo voisi heikomman tulkitsijan käsissä alkaa ärsyttämään, mutta Fillion naurattaa jo pelkällä olemuksellaan.
Seksi nostetaan keskeiseen asemaan Much Ado About Nothingissa heti leffan ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Sukupuolten seksuaalisuuteen kohdistuvista odotuksista kehkeytyykin eräs Whedonin sovituksen pinnan alla kuplivista teemoista. Elokuva pureutuu erityisesti Shakespearen alkuperäisen näytelmän salajuoneen, jolla Hero-neidon neitsyys asetetaan kyseenalaiseksi, sekä tästä seuraavaan valtaisan skandaaliin.
Whedonin päämääränä onkin selvästi korostaa naisia moralisoivan kulttuurin rajatonta tekopyhyyttä. Leffan omina lisäyksinä lähdemateriaaliin Benedick on esimerkiksi päätynyt viettelemään Beatricen yhden yön suhteeseen ennen varsinaisia tarinan tapahtumia, mikä taustoittaa heidän piikikästä suhtautumistaan toisiinsa. Lisäksi kertomuksen konna, äpärä Don John, joka häärii koko suuren huijauksen taustapiruna, nähdään itse varsin intiimeissä väleissä elokuvassa sukupuolenvaihdoksen kokeneen käskyläisensä kanssa.
Shakespearen komediana Much Ado About Nothingia on tulkittu ironisena kannanottona sen aikakautena vallinneeseen paheksuntaan naisten petollisuutta sekä kevytkenkäisyyttä kohtaan. Tarinan lukuisat juonittelut tekevätkin selväksi, että miehet ovat ihmisinä aivan yhtä kykeneviä viekkauteen ja vilpillisyyteen. Heidän kieroilunsa saavat osakseen vain merkittävästi vähemmän huomiota.
Ei siis liene ihme, miksi sukupuolten välisen tasa-arvon puolustajana tunnettu Whedon on tarttunut näytelmään. Kertomuksen siirtäminen näennäisesti nykyhetkeen alleviivaa nimittäin tehokkaasti vanhahtaviin sukupuolinormeihin liittyvää absurdiutta. Samalla se muistuttaa siitä, ettei tämänkään päivän yhteiskunta ole vapaa yksipuolisista rajoitteista. Kun älypuhelimet kohtaavat Shakespearen tekstin sekä mustavalkoisen kuvan, moderni ja vanha ovat filmissä jatkuvasti läsnä.
Yllättävän pieni osa Much Ado About Nothingin huumorista nyhdetään silti elisabetinaikaisen tekstin siirtämisestä nykyhetkeen. Vaikka mukana onkin hupaisia aikakaudella leikittelyn hetkiä, kun esimerkiksi kaupunginvartio vakoilee pahantekijöitä FBI-agenttien tyyliin, suurin osa vitseistä pohjautuu silti näyttelijöiden erinomaiseen ajoitukseen ja elekieleen. Kaiken kaikkiaan on hyvä, ettei modernisointi ryöstä elokuvassa liikaa huomiota, sillä se saisi filmin tuntumaan liikaa yhden tempun ponilta.
Ajoittain tosin leffan komedia yrittää liikaa. Benedickin ja Beatricen surkuhupaisat pyrkimykset salakuunnella juoruja toistensa väitetyistä rakkaudentunnustuksista kääntyvät koheltamisessaan kuluneen slapstick-huumorin puolelle. Välillä toisaalta myös reipas överiksi vetäminen osuu maaliinsa: Benedickin yrittäessä tehdä vaikutuksen ihastuneeksi luulemaansa Beatriceen Denisofin äärimaskuliinisille hurmaajanelkeille on vaikea olla hirnumatta.
Kepeästä pohjasävystään huolimatta filmi ei silti emmi ottaa tosissaan tarinan melodramaattisimpiakaan hetkiä. Ensimmäinen hääkohtaus, jossa Heron maine mustamaalataan, esitetään esimerkiksi täydellä tunteella ja sen julmuutta lainkaan siloittelematta.
Kulttisarjojen parissa mainetta niittänyt, nykyisin vuorotellen Hollywoodin ison rahan kesäleffoja sekä minimaalisen budjetin indie-tekeleitä ohjaavaa Whedonia ei voi pitää kuin eräänä elokuva- ja televisioalan omalaatuisimpana tapauksena. Nautittuani hänen tarjoileman herkullisen Shakespeare-elämyksen olen vakuuttunut, että miehen vahvuudet ovat erityisesti pienten tuotantojen puolella. Lataankin huomattavasti enemmän odotuksia hänen seuraavalle itsenäiselle projektilleen kuin yhdellekään tyhjänpäiväiselle Avengersin jatko-osalle.
Kommentit
Lähetä kommentti