Veteen piirretty viiva

Sotaelokuvien genre tuskin pitää sisällään yhtä vahvasti mielipiteitä polarisoivaa elokuvaa kuin Veteen piirretty viiva. Toisten mielestä Terrence Malickin Guadalcanalin taisteluihin sijoittuva filmi on kaunis, pohdiskeleva ja runollinen teos kuolemanpelkonsa kanssa painivista sotilaista, toisten silmissä puolestaan lukiofilosofiasta puolivillaisia mietelauseita ammentava, unettavan hidastempoinen tekotaiteellinen torttu. Kumpi osapuoli onkaan oikeassa? Vihdoin pääsin ottamaan siitä selvää.

Veteen piirretty viiva alkaa pahaenteisellä otoksella alligaattorista, joka sukeltaa vaanimaan levän peittämän lammen pinnan alle. Tämän jälkeen kameran huomion vangitsee idyllinen ja seesteinen viidakko kaikessa koskemattomuudessaan. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Malickin elokuva tekee selväksi pääteemansa: kaikesta kauneudestaan huolimatta luonnon keskellä uinuvat väkivalta ja kuolema.

Ihminen ei ole Veteen piirretyssä viivassa millään tapaa erillinen entiteetti luonnosta. Tyynenmeren paratiisisaarilla käytävä sota asettaa elokuvan henkilöt kasvotusten sekä sen valoisien että pimeiden puolien kanssa. Vaikka arkielämässämme kuolema ja tappaminen ovat meille etäisiä ilmiöitä, sodan keskellä, kuin myös luonnossa, ne ovat jokapäiväisiä tapahtumia. Malickin filmissä sotilaat joutuvatkin konkreettisiin tekemisiin oman alkukantaisuutensa kanssa.

Taisteluissa leffan henkilöt kokevat vastaavanlaisia tuntemuksia kuin villieläimet elooonjäämisestään kamppaillessaan. Monet heistä valtaa pakokauhun täytteinen kuolemanpelko. Osa saavuttaa myös hurmosmaisen jännityksen ja innon tilan päästessään tappamaan ihmisiä ilman huolta kiinnijäämisestä tai seuraamuksista.

Elokuva ei kuitenkaan esitä kuolemaa sen paremmin hyvänä kuin pahanakaan. Se on vain yksi maailmankaikkeuden tosiasia.

Koska Veteen piirretty viiva liittää luonnon ja sodan vahvasti toisiinsa, miljöökuvauksesta muodostuu kokonaisuuden kannalta tärkeä elementti. Tästä syystä leffan valinta keskittyä pitkälti yhteen suureen taisteluun sopii mainiosti sen teemoihin. Guadalcanalin upeat ruohon peittämät vihreät kukkulat, jotka filmin aikana tulevat hyvin tutuiksi, luovat armottomien veristen taisteluiden kanssa säväyttävän vastakkainasettelun.

Veteen piirretyn viivan tarinankerrontaa leimaa myös varsinaisen päähenkilön puute. Tästä huolimatta leffa pitää sisällään useita kiehtovia hahmoja, jotka heikomassa sotafilmissä jäisivät pelkkien yksiulotteisten karikatyyrien asteelle. Muun muassa Sean Pennin näyttelemä ylikersantti Welsh vaikuttaa ensiesiintymisensä pohjalta ynseältä mulkvistilta, mutta paljastuu elokuvan edetessä yllättävän empaattiseksi alaisiaan kohtaan.

Malickin itsensä kynäilemä käsikirjoitus ei asetukaan yksioikoisesti kenenkään puolelle tai ketään vastaan. Nick Nolten erinomaisen karismaattisesti näyttelemä, ylennystä alaistensa henkien kustannuksella tavoitteleva everstiluutnantti Tall esimerkiksi vaikuttaa aluksi ilmiselvältä elokuvan pahikselta, kun taas hänen käskyjään vastustava Elias Koteaksen esittämä kapteeni Staros sen sankarilta. Tallin päänsisäiset ajatukset paljastavat kuitenkin, että sisimmässään hän halveksii roolia, jota hän joutuu ylläpitämään. Kun hän kritisoi Starosia liian pehmeästä luonteesta, elokuva jopa vihjaa, että sodan julmassa kontekstissa hän saattaa olla oikeassa. Nolten hahmo ei myöskään ole tyystin ymmärrystä vailla miehiään kohtaan, sillä kapteenin uhmattua suoraa käskyä hän ei vie asiaa sotaoikeuteen vaan pyrkii takaamaan alaiselleen jatkomahdollisuudet siviilielämän puolella.

Hahmojen suoltamat päänsisäiset monologit ovat takuulla suurin syypää, miksi Veteen piirretty viiva tuntuu osalle katsojista luotaantyöntävältä. Runollista lähentelevät yksinpuhelut saattavatkin nurmiporien mielenliikkeinä vaikuttaa epäuskottavilta jorinoilta, joiden kautta Malick tuputtaa kömpelösti omia ajatuksiaan katsojalle. Toisaalta ratkaisua voi myös pitää tyylivalintana, joka pukee sotilaiden pohdinnat kaunisteltuun muotoon ja jonka tarkoituksena ei ole edes kuvastaa heidän mietteitään kirjaimellisesti. Malick siirtää näin huomion pois varsinaisista tapahtumista ja korostaa nimenomaan kuoleman keskellä kamppailevien ihmisten kokemuksia ja tuntemuksia.

Kritisoitavat puolet Veteen piirretyssä viivassa rajoittuvat enimmäkseen yksityiskohtiin. Woody Harrelsonin hahmon kuolikohtauksessa esimerkiksi kummastuttaa, että hänen kranaatin silpoma alaruumiinsa rajataan häveliäästi pois kuvasta, vaikka muuten elokuva rohkenee näyttää graafistakin väkivaltaa sumeilematta. Taistelukohtauksissa myös japanilaisten silminnähden tarpeettomat ryntäykset kuolemaan ihmetyttävät, sillä välillä vaikuttaa siltä, etteivät he edes yritä käyttää kivääreitään jenkkejä vastaan järkevän etäisyyden päästä. Kotirintamalle sijoittuva vaimonhaikailukuvasto tuntuu puolestaan turhan perinteiseltä sotaleffojen kiintiömateriaalilta siitäkin huolimatta, että sillä pohjustetaan oleellista käännettä filmin loppupuolella.

Rakkaudesta primitiivisenä tunteena kehittyy myös eräs elokuvan merkittävistä teemoista sodan ja luonnon rinnalle. Sen kaksijakoiseen, käsittämättömään luonteeseen pureudutaan erityisesti leffan loppupuolella. Filmin viimeisessä monologissa esimerkiksi pohditaan: "Darkness, light. Strife and love. Are they the workings of one mind? The features of the same face?"

Veteen piirretyn viivan sykähdyttävää tunnelmaa tukee oivallisesti Hans Zimmerin soundtrack. Sen musiikki on tyyliltään myöhemmin muun muassa Inceptionissa ja 12 Years a Slavessa kierrätettyä, tuttua Zimmeriä – lukuun ottamatta melanesialaisen kuoron laulamia kappaleita, kuten lopputeksteissä kuultava, kylmiä väreitä nostattava God U Tekem Laef Blong Mi. Tästä huolimatta sävellykset sopivat leffaan kuin napalmin haju aamunkoittoon.

Sen jälkeen kun Guadalcanalin kukkuloille keskittyvät taistelut ovat huipentuneet amerikkalaisten rynnäkköön japanilaisleiriin, leffa tuntuu jatkuvan vielä aavistuksen liian pitkään ennen todellista loppuaan. Viimeisen tunnin ajalle sisältyy kyllä vielä monta merkittävää hetkeä, kuten sotamies Wittin kuolema, mutta päätös antaa odottaa itseään.

Kokonaisuutena Veteen piirretty viiva kohoaa kuitenkin sotaelokuvien parhaimmistoon. Lajityypissään se seisoo täysin omalaatuisena, tunnelmallisena ja ajatuksia herättävänä teoksena, joka ei edes yritä vastata yleisönsä odotuksiin. Sodan riepottelemien ja vastauksia etsivien sotilaiden henkinen kamppailu on kiehtovaa. Helppoja vastauksia heidän kysymyksiinsä ei tarjota, eikä järjellisiä vastauksia kenties todellisuudessa edes ole. Halu tappaa on vain osa luontoamme, ruma tosiasia elämän kauneuden keskellä siinä missä kuolema tai rakkauden ehtyminenkin.