Veteen piirretty viiva

Sotaelokuvien genre tuskin pitää sisällään yhtä vahvasti mielipiteitä polarisoivaa elokuvaa kuin Veteen piirretty viiva. Terrence Malickin Guadalcanalin taisteluihin sijoittuvan filmin otsikon - "Ohut punainen viiva", kuten se suoraan käännettynä kuuluu - voisikin ironisesti ajatella kuvastavan tätä katsojien kahtiajakoa. Toisten mielestä kyseessä on kaunis, pohdiskeleva ja runollinen teos kuolemanpelkonsa kanssa painivista sotilaista, toisten silmissä puolestaan lukiofilosofiasta puolivillaisia mietelauseita ammentava, unettavan hidastempoinen tekotaiteellinen torttu. Kumpi osapuoli onkaan sitten oikeassa? Vihdoin pääsin ottamaan siitä selvää.

Veteen piirretty viiva alkaa pahaenteisellä otoksella alligaattorista, joka sukeltaa vaanimaan levän peittämän lammen pinnan alle. Tämän jälkeen kameran huomion vangitsee idyllinen ja seesteinen viidakko kaikessa koskemattomuudessaan. Heti ensiminuuteiltaan lähtien Malickin elokuva tekeekin selväksi pääteemansa: kaikesta kauneudestaan huolimatta luonnon keskellä uinuvat väkivalta ja kuolema.

Ihminen ei ole Veteen piirretyssä viivassa millään tapaa erillinen entiteetti luonnosta. Tyynenmeren paratiisisaarilla käytävä sota asettaakin elokuvan henkilöt kasvotusten niin sen valoisien kuin pimeiden puolien kanssa. Vaikka arkielämässämme kuolema ja tappaminen ovat meille etäisiä käsitteitä, sodan keskellä, kuin myös luonnossa, ne ovat jokapäiväisiä tapahtumia. Malickin filmissä sotilaat joutuvatkin konkreettisiin tekemisiin oman alkukantaisuutensa kanssa.

Taisteluissa leffan henkilöt kokevat vastaavanlaisia tuntemuksia kuin villieläimet eloonjäännistään kamppaillessaan. Monet heistä valtaa pakokauhun täytteinen kuolemanpelko, mutta osa saavuttaa myös hurmosmaisen jännityksen ja innon tilan päästessään tappamaan ihmisiä ilman huolta kiinnijäämisestä tai seuraamuksista. Kuolemaa itsessään ei kuitenkaan pidetä elokuvan taholta niin hyvänä kuin pahana: se on vain yksi maailmankaikkeuden tosiasia.

Koska Veteen piirretty viiva liittää luonnon ja sodan käsitteinä vahvasti toisiinsa, miljöökuvauksesta muodostuu kokonaisuuden kannalta tärkeä elementti. Tästä syystä leffan ratkaisu keskittyä tarinassaan pitkälti vain yhteen suureen taisteluun sopiikin mainiosti sen teemoihin. Guadalcanalin upeat ruohon peittämät vihreät kukkulat, jotka filmin aikana tulevat hyvin tutuiksi, luovatkin armottomien veristen taisteluiden kanssa säväyttävän vastakkainasettelun.

Veteen piirretyn viivan tarinankerrontaa leimaa myös varsinaisen päähenkilön puute. Tästä huolimatta leffa pitää sisällään useita kiehtovia hahmoja, jotka heikomassa sotafilmissä jäisivät pelkkien yksiulotteisten karikatyyrien asteelle. Muun muassa Sean Pennin näyttelemä ylikersantti Welsh antaakin ensiesiintymisellään kuvan itsestään ynseänä mulkvistina, mutta paljastuu elokuvan edetessä yllättävän empaattiseksi tapaukseksi alaisiaan kohtaan.

Malickin itsensä kynäilemä käsikirjoitus ei asetukaan yksioikoisesti kenenkään puolelle tai ketään vastaan. Nick Nolten erinomaisen karismaattisesti näyttelemä, ylennystä alaistensa henkien kustannuksella tavoitteleva everstiluutnantti Tall esimerkiksi vaikuttaa aluksi ilmiselvältä elokuvan pahikselta, kun taas hänen käskyjään vastustava kapteeni Spiros sen sankarilta. Tallin päänsisäiset ajatukset paljastavat kuitenkin hänen sisimmässään halveksivan roolia, jota hän joutuu esittämään. Lisäksi hänen kritisoidessaan Spirosia liian pehmeästä luonteesta, elokuva tarjoaa näkökulman, että sodan ja luonnon julmassa kontekstissa hän saattaa jopa olla pohjimmiltaan oikeassa. Nolten hahmo ei myöskään ole täysin ymmärrystä vailla miehiään kohtaan: kapteenin uhmattua suoraa käskyä hän ei nimittäin vie asiaa sotaoikeuteen vaan pyrkii takaamaan alaiselleen mahdollisimman hyvät jatkomahdollisuudet siviilielämän puolella.

Veteen piirretyn viivan hahmojen suoltamat päänsisäiset monologit ovat takuulla suurin syypää, miksi elokuva tuntuu osalle katsojista luotaantyöntävältä. Runollista lähentelevät yksinpuhelut saattavatkin nurmiporien mielenliikkeinä vaikuttaa epäuskottavilta jorinoilta, joiden kautta Malick tuputtaa kömpelösti omia ajatuksiaan katsojalle. Toisaalta ratkaisua voi myös pitää pelkkänä tyylivalintana, joka pukee sotilaiden pohdinnat kaunisteltuun muotoon ja jonka tarkoituksena ei ole edes kuvastaa heidän mietteitään kirjaimellisesti. Kenties Malick pyrkiikin näin viemään pois huomion varsinaisesta tarinan tapahtumien tasosta ja korostamaan nimenomaan kuoleman keskellä kamppailevien ihmisten kokemuksia ja tuntemuksia.

Todelliset kritisoitavat puolet Veteen piirretyssä viivassa rajoittuvat enimmäkseen yksityiskohtiin. Woody Harrelsonin hahmon kuolikohtauksessa esimerkiksi aiheuttaa hienoista kummastusta, että hänen kranaatin silpoma alaruumiinsa päätetään rajata häveliäästi pois kuvasta, vaikka muuten elokuva rohkenee näyttää varsin graafistakin väkivaltaa sumeilematta. Taistelukohtauksissa myös japanilaisten silminnähden tarpeettomat ryntäykset kuolemaan kiinnittävät ajoittain huomion, sillä välillä vaikuttaa siltä, etteivät he edes yritä käyttää kivääreitään jenkkejä vastaan järkevän etäisyyden päästä. Kotirintamalle sijoittuva vaimonhaikailukuvasto tuntuu puolestaan turhan perinteiseltä sotaleffojen kiintiömateriaalilta siitäkin huolimatta, että sillä pohjustetaan oleellista käännettä filmin loppupuolella.

Rakkaudesta primitiivisenä tunteena kehittyy kaiken kaikkiaan eräs elokuvan merkittävistä teemoista sodan ja luonnon rinnalle. Sen kaksijakoiseen, käsittämättömään luonteeseen pureudutaan erityisesti leffan loppupuolella. Filmin viimeisessä monologissa muun muassa pohditaan: "Pimeyttä valosta. Riitaa rakkaudesta. Ovatko ne yhden mielen tuotosta? Samojen kasvojen piirteitä?"

Veteen piirretyn viivan sykähdyttävää tunnelmaa tukee oivallisesti Hans Zimmerin soundtrack. Sen musiikki on tyyliltään myöhemmin muun muassa Inceptionissa ja 12 Years a Slavessa kierrätettyä, tuttua Zimmeriä - lukuun ottamatta melanesialaisen kuoron laulamia kappaleita, kuten lopputeksteissä kuultava, kylmiä väreitä nostattava God U Tekem Laef Blong Mi - mutta tästä huolimatta ne sopivat leffaan kuin napalmin haju aamunkoittoon.

Sen jälkeen kun Guadalcanalin kukkuloille keskittyvät taistelut ovat huipentuneet amerikkalaisten rynnäkköön japanilaisleiriin, leffa tuntuu jatkuvan vielä aavistuksen turhan pitkään ennen todellista loppuaan. Viimeisen tunnin ajalle sisältyy kyllä vielä monta merkittävää hetkeä, kuten sotamies Wittin kuolema, mutta itse päätöskohtauksen antaessa odottaa itseään mielleyhtymiä Kuninkaan paluuseen on vaikea välttää. Rankalla kädellä harjoitettu leikkaus saa myös George Clooneyn cameoksi typistyneen esiintymisen filmin loppupuolella vaikuttamaan tarpeettoman irralliselta, kun viime minuuteillaan leffa marssittaakin hänen tasoisensa näyttelijänimen estradille.

Kokonaisuutena Veteen piirretty viiva kohoaa kuitenkin sotaelokuvien parhaimmistoon. Lajityypissään se seisoo täysin omalaatuisena, tunnelmallisena ja ajatuksia herättävänä teoksena, joka ei edes yritä vastata yleisönsä odotuksiin, minkä vuoksi sen mielipiteiden jakavuus on hyvin ymmärrettävää. Itse pidin sen sijaan sodan riepottelemien ja vastauksia etsiviä sotilaiden henkistä kamppailua kiehtovana. Helppoja vastauksia heidän kysymyksiinsä ei tarjota, eikä järjellisiä vastauksia kenties todellisuudessa edes ole. Ehkäpä elokuva tahtookin sanoa, että halu tappaa on vain yksi osa meidän luontoamme - ruma tosiasia elämän kauneuden keskellä siinä missä kuolema tai rakkauden ehtyminenkin.