Jos Stanley Kubrickin Hohdon pahaenteinen helikopterikamera-ajo muistetaan yhtenä hyytävimmistä kauhuleffojen introkohtauksista, eivät Brian De Palman Carrien ensiminuutit jää painostavuudessaan juuri siitä jälkeen. Niin ikään Stephen Kingin romaaniin perustuvan leffan alkuhetket saavat varmasti jopa HBO-sarjojen alastomuudella kyllästetyn nykyviihdekuluttajan punastelemaan, kuinka siekailemattomasti teinejä esittäviä näyttelijöitä on 70-luvulla kehdattu kuvata. Kiusaantuneisuus vaihtuu kuitenkin pian ahdistukseen, kun syrjäytyneen Carrie-tytön suihkuhetki päättyy ensimmäisen kuukautisvuodon aiheuttamaan pakokauhuun ja luokkatoverien julmaan pilkkaan.
Tarinaltaan Carrie on äärimmäisen suoraviivainen ja arvattava elokuva. Fundamentalistisen äidin ankarasti kasvattamalla, koulukiusatulla Carriella on yliluonnollisia voimia, jotka pääsevät tuhoisasti valloilleen, kun hänen kiusaajansa järjestävät hänelle täydellisen nöyryytyksen lukion päätöstanssiaisissa. Jo leffan mainossloganit paljastavat käytännössä filmin juonen. Tämä ei silti haittaa tippaakaan, sillä Carrie kääntää yksinkertaisen asetelmansa edukseen ja keskittyy tiristämään kaiken irti tapahtumistaan tunnetasolla.
Kiusaamista käsittelevänä kauhuelokuvana Carrien eräs tärkeimpiä teemoja on, kuten yleensä tämäntyyppisissä tarinoissa, ihmisten kykenemättömyys sietää erilaisuutta. Carrien eroavuudesta muihin ikäisiinsä nähden ei kuitenkaan luoda siirappisen sympaattista hyvettä. Sen sijaan hänen saamansa syvä uskonnollinen kasvatus ja sen seurauksena omaksuttu tietämättömyys herättävät vain sääliä. Äitinsä defenssiluonteisen fanatismin vuoksi tytöstä on varttunut tyystin ulkopuolinen yksilö, joka on kykenemätön toimimaan yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Yhdeksi Carrien vahvuuksista muodostuu sen hahmojen uskottavuus. Carrien luokkatoverit ovat juuri sellaisia epäempaattisia heikoimman kärsimyksistä nauttivia paskiaisia, jollaisiksi ihmiset ikävimmillään porukassa muuttuvat. John Travoltan näyttelemä juntti tuntuu tosin pahiksena turhan karikatyyrimaiselta. Toisin kuin esimerkiksi muita kiusaajia naruista vetelevä, selvästi älykäs Chris-tyttöystävä, hän ei kaikessa halveksittavuudessaan herätä mitään mielenkiintoa.
Erityisen mainioksi hahmoksi elokuvassa osoittautuu sitä vastoin koulun liikunnanopettaja, neiti Collins. Hän ei ole typerys vaan haistaa Carrien tavoin muiden oppilaiden katalat suunnitelmat jo kaukaa. Silti hänestä ei muovata mitään päähenkilön pyhimysmäistä suojelusenkeliä. Sen sijaan hän tunnustaa koulun rehtorille Carrien ärsyttävän usein häntä itseäänkin ja moittii tyttöä siitä, ettei tämä koskaan ehosta itseään naiselliseksi, kuten yhteiskunnan normit vaativat.
Tehokkaan aloituksensa rinnalla filmin vaikuttavimpiin hetkiin kuuluu tietysti sen ikoninen tanssiaiskohtaus, jonka ympärille koko leffa rakentuu. De Palma ei epäröikään ottaa sen sydämettömästä epäinhimillisyydestä kaikkea irti. Hitaasti mutta raastavan väistämättömästi sianveren makuiseen kliimaksiinsa etenevä osio tekeekin suorastaan pahaa katsoa.
Elokuvan loppu yltyy sitä vastoin puhtaaksi kostofantasiaksi. Leffa pureutuu siinä juuri niihin tuntoihin, joita takuulla lukemattomat kiusatut käyvät uhrin roolissaan läpi. Carrien kylvämä hävitys ei nimittäin tunne anteeksiantoa eikä erottele toisistaan syyllisiä ja viattomia. Mielleyhtymiä kouluampumisiin onkin nykypäivänä vaikea välttää. Tuho-orgiat johdattavat lopulta tarinan kreikkalaisen tragedian veroiseen katarsikseen.
Katsoja ymmärtää, että Carrien asemassa olisi mahdotonta olla kokematta samanlaista hallitsematonta, rajatonta, moraaliselle järkeilylle immuunia vihaa. Suuri kiitos lopun vakuuttavuudesta kuuluu pääosassa loistavalle Sissy Spacekille. Hän tulkitsee uskottavan eleettömästi kaiken hahmon kokeman raivon, joka kumpuaa hänen mittaamattomasta järkytyksestään ja häpeästään.
Carriessa De Palma tukeutuu lukuisiin tyylillisiin tehokeinoihin. Osa toimii erinomaisesti, kun taas osa tuntuu kikkailulta. Esimerkiksi jaetun ruudun näkymä ja erilaiset valaistusefektit, joita hyödynnetään päähenkilön vihan purkautuessa ratkaisevasti, luovat tanssiaiskohtaukseen karmivan pahaenteisen ja sekasortoisen tunnelman. Samalla tyttö itse pysyy tapahtumien keskipisteessä ilman jatkuvaa leikkaamista. Sen sijaan tietyt yksityiskohdat, kuten lähikuva autonsa mukana pyörivistä pahiksista, herättävät ylilyövyydessään hienoista huvitusta.
Filmin heikoimpana puolena pidän kuitenkin sen liian alleviivaavaa, kauhugenrelle tyypillistä äänimaailmaa. Esimerkiksi Psykosta ryöstetyn jousiefektin soittaminen joka kerta, kun Carrie käyttää telekineettisiä voimiaan, alkaa toistuessaan vain häiritä.
Myös musiikkivalinnat vaihtelevat onnistuneisuudessaan. Muun muassa Carrien kuolinhetkeen valittu kauniin surumielinen kappale on paikallaan kuin liekkimeri lukion liikuntasalissa. Elokuvan päätöskohtauksen melodramaattinen jännitysteema tuntuu kuitenkin vain kliseiseltä ja kornilta.
Lukuun ottamatta yksittäisiä kömpelyyksiä, De Palman sovitus Kingin romaanista on kauhuelokuvaa vakuuttavimmillaan. Sen draaman kaari on yksinkertaisuudessaankin äärimmäisen puhutteleva, ja filmin hyytävyys syntyy ennemmin tosielämän tunnistettavuudesta kuin yrityksistä säikytellä katsojaa. Carrie onkin hyvin perinteinen mutta erittäin taitavasti kerrottu, koskettava surunäytelmä, jossa kauhugenrelle ominaiset ainekset näyttelevät vain pientä sivuosaa.
Kommentit
Lähetä kommentti