Carrie

Tuskin on parempaa keinoa virittää katsoja kauhuelokuvalle vastaanottavaiseen tunnetilaan kuin häiriinnyttävällä tavalla mieleenpainuva aloitus. Jos Stanley Kubrickin Hohdon pahaenteinen helikopterikamera-ajo muistetaan yhtenä hyytävimmistä kauhuleffojen introkohtauksista, eivät Brian De Palman Carrien ensiminuutit jää painostavuudessaan juuri sen jälkeen. Niin ikään Stephen Kingin romaaniin perustuvan leffan alkuhetket saavatkin varmasti jopa HBO-sarjojen pehmopornomateriaalilla kyllästetyn nykyviihdekuluttajan punastelemaan, miten siekailemattomasti teinejä esittäviä näyttelijöitä onkaan elokuvissa 70-luvulla kehdattu kuvata. Kiusaantuneisuus vaihtuu kuitenkin pian ahdistukseen, kun syrjäytyneen Carrie-tytön suihkuhetki päättyy ensimmäisen kuukautisvuodon aiheuttamaan pakokauhuun ja luokkatoverien julmaan pilantekoon.

Tarinaltaan Carrie on äärimmäisen suoraviivainen, yksinkertainen ja arvattava elokuva: fundamentalistisen sekopää-äidin ankarasti kasvattamalla, koulukiusatulla Carriella on yliluonnollisia voimia, jotka pääsevät tuhoisasti valloilleen, kun hänen kiusaajansa järjestävät hänelle täydellisen nöyryytyksen lukion päätöstanssiaisissa. Jo leffan mainossloganit paljastavatkin käytännössä valtaosan filmin juonellisesta sisällöstä. Tämä ei silti haittaa tippaakaan, sillä Carrie kääntää yksinkertaiset asetelmansa edukseen ja keskittyy tiristämään kaiken irti tapahtumistaan tunnetasolla.

Kiusaamista käsittelevänä kauhuelokuvana Carrien eräs merkittäviä teemoja on, kuten yleensä tämäntyyppisissä tarinoissa, ihmisten kykenemättömyys sietää erilaisuutta. Carrien eroavuudesta muihin ikäisiinsä nähden ei kuitenkaan viisaasti luoda siirappisen sympaattista, positiivista ominaisuutta, vaan sen sijaan hänen saamansa syvä uskonnollinen kasvatus ja sen seurauksena omaksuttu tietämättömyys herättävät vain sääliä. Äitinsä defenssiluonteisen fanatismin vuoksi tytöstä onkin varttunut tyystin ulkopuolinen yksilö, joka on kykenemätön toimimaan yhteiskunnan odotusten edellyttämillä tavoilla.

Yhdeksi Carrien vahvuuksista muodostuu sen hahmojen uskottavuus. Carrien luokkatoverit ovat muun muassa juuri niin epäempaattisia heikoimman kärsimyksistä nauttivia paskiaisia, kuin millaisiksi ihmisillä on ikävimmillään porukassa tapana muuttua. John Travoltan näyttelemä juntti ja hänen tyttöystävänsä tuntuvat tosin pahiksina hieman turhan karikatyyrimaisilta, sillä toisin kuin esimerkiksi muita kiusaajia narusta vetelevä, selvästi älykäs Sue-tyttö, he eivät kaikessa halveksittavuudessaankaan herätä mitään mielenkiintoa.

Erityisen mainioksi hahmoksi elokuvassa osoittautuu sitä vastoin koulun liikunnanopettaja, neiti Collins, joka ei ole typerys vaan haistaa Carrien tavoin muiden oppilaiden katalat suunnitelmat jo kaukaa. Silti hänestä ei muovata mitään päähenkilön pyhimysmäistä suojelusenkeliä, vaan hän muun muassa tunnustaa koulun rehtorille Carrien ärsyttävän usein häntä itseäänkin ja moittii tyttöä siitä, ettei tämä koskaan ehosta itseään naiselliseksi, kuten yhteiskunnan normit vaativat. Hänkään ei siis ole täysin valmis hyväksymään kakistelematta aivan kaikenlaista erilaisuutta.

Tehokkaan aloituksensa rinnalla filmin vaikuttavimpiin hetkiin kuuluu tietysti sen ikoninen tanssiaiskohtaus, jonka ympärille koko leffa rakentuu. De Palma ei epäröikään ottaa sen sydämettömästä epäinhimillisyydestä kaikkea säälimättömästi irti. Hitaasti mutta raastavan väistämättömästi sianveren makuiseen kliimaksiinsa etenevä osio tekeekin suorastaan pahaa katsoa.

Elokuvan loppu yltyy sitä vastoin puhtaaksi kostofantasiaksi. Kaiken kaikkiaan leffa pureutuukin siinä juuri vastaavanlaisiin tuntoihin, joita takuulla lukemattomat kiusatut käyvät uhrin roolissaan läpi. Carrien kylvämä hävitys ei nimittäin tunne anteeksiantoa eikä erottele toisistaan syyllisiä ja viattomia. Tuho-orgiat johdattavatkin yhdessä hahmon oman vääjäämättömän kuoleman kanssa tarinan kreikkalaisen tragedian veroiseen katarsikseen. Empatian kautta lisäksi ymmärrämme, että Carrien asemassa kokisimme itse ihmisinä aivan samanlaista hallitsematonta, rajatonta, moraaliselle järkeilylle immuunia vihaa. Suuri kiitos lopun vakuuttavuudesta kuuluu Carrien osassa loistavalle Sissy Spacekille, joka tulkitsee päähenkilön raivon uskottavan eleettömästi kaiken hänen kokemansa mittaamattoman järkytyksen ja häpeän ohella.

Carriessa De Palma harrastaa lukuisia tyylillisiä tehokeinoja, joista osa toimii erinomaisesti siinä, missä osa puolestaan haiskahtaa hieman turhalta kikkailulta. Esimerkiksi jaetun ruudun näkymä ja erilaiset valaistusefektit, joita hyödynnetään päähenkilön vihan ratkaisevasti purkautuessa, luovat tanssiaiskohtaukseen karmivan pahaenteisen ja sekasortoisen tunnelman tytön itsensä pysytellessä jatkuvasti tapahtumien keskipisteessä ilman jatkuvaa leikkaamista. Sen sijaan kertaalleen käytetty ajan nopeutus tuntuu temppuna lähinnä sattumanvaraiselta ja tarpeettomalta, kun taas tietyt yksityiskohdat, kuten lähikuva autonsa mukana ympäri pyörivistä pahiksista, herättävät ylilyövyydessään hienoista huvitusta.

Filmin heikoimpana puolena pidän kuitenkin sen liian alleviivaavaa, kauhugenrelle tyypillistä äänimaailmaa. Esimerkiksi Psykosta ryöstetyn jousiefektin soittaminen joka kerta, kun Carrie käyttää telekineettisiä voimiaan, alkaa toistuessaan vain häiritä sen luodessa jatkuvasti mielikuvia aivan toiseen, äärimmäisen tunnettuun elokuvaan. Myös musiikkivalinnat vaihtelevat onnistuneisuudessaan: muun muassa Carrien kuolinhetkeen valittu kauniin surumielinen kappale on paikallaan kuin liekkimeri lukion liikuntasalissa, kun taas elokuvan päätöskohtauksen melodramaattinen jännitysteema tuntuu puolestaan vain kliseiseltä ja kornilta.

Lukuunottamatta tiettyjä korvaan särähtäviä ääniefektejä ja joitakin kömpelöjä kohtauksia, joihin lukeutuvat Travoltan hahmon ja hänen tyttöystävänsä surkuhupaisa kohtalo sekä leffan turhanpuoleiset viimeiset hetket, De Palman sovitus Kingin romaanista on kauhuelokuvaa vakuuttavimmillaan. Sen draaman kaari on yksinkertaisuudessaankin äärimmäisen puhutteleva, ja filmin hyytävyys syntyy ennemmin tunnistettavista yhtymäkohdista tosielämään kuin yrityksistä säikytellä katsojaa. Pohjimmiltaan Carrie onkin hyvin perinteinen mutta erittäin taitavasti kerrottu, koskettava surunäytelmä, jossa kauhugenrelle ominaiset ainekset näyttelevät vain pientä sivuosaa.